Kansakouluaikoja muistellen

Kerran vuodessa huhtikuun puolivälin paikkeilla kokootuu Raunistulan kansakoulussa samana vuonna opintaipaleensa aloittaneita. Tänään taas porukkaa ilmaantui paikalle niin paljon - kaukaisimmat Tampereelta ja Loviisasta asti -, että järjestelyistä vastanneet Aatos ja Lauri hyrräsivät tyytyväisinä. Samoin teki Konsan tilan navetan ravintoloitsija, kun ruokakin maittoi.

Tapaamisten yhdeksi osuudeksi alkaa pikku hiljaa vakiintua kävely niillä nurkin, missä aikoinaan asuttiin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Raunistula). Nyt kierreltiin sellaisia kujia, joita en muista ikinä tallustelleeni. Ihmeekseni puutaloja löytyy yhä. Kotoisalta tuntui, koska ensimmäiset yhdeksän vuottani asuin samanalaisten kujijen ja puutalojen sokkeloissa, vaikkakin loitolla päivän reitistä. Paikka paikoin pysähdeltiin. Huomattava kohta oli se, johon aikoinaan oli saatu alueen ensimmäinen vesiposti. Mikä helpotus! Vettä ei tarvinnut enää raijata ämpäreissä ylen pitkiä matkoja.

Kummasti moni meistä huomasi ensimmäiseksi muistokseen jonkin sota-ajan tapahtuman. Yksi pojista sai kerran vahdilta palan sokeria, kun oli menty katsomaan isää sotilassairaalaan. Karamelleista tietämättömän suuhun makeus jätti pysyvän muiston. Pommitukset ja ruokapula kertautuivat jutuissa, samoin kaikenlaiset viljelemiset kerhomailla ja eläinten pidot piharakennuksissa. Sekään ei ole unohtunut, että meitä samaa lastentarhaakin käyneitä varjeltiin riistaudilta kalanmaksaöljyllä. Jokun mieleen oli jopa jäänyt kaappi, jossa ruskeaa pulloa säilytettiin. Muistan äitini tarjoilleen samaa herkkua kotonakin. Ei siis ihme, että kasvoimme suorakoipisiksi.

Tässä vielä jokunen kuva kävelyreitin loppuosasta. Päivän varsinainen kohde jäi tyystin kuvaamatta, koska juttua piisasi yllin kyllin.

Lapsuusmuistoissa

Turkulaiseen tapaan monet koulut on rakennettu kukkulalle. Kuvan komea kivipytinki on Raunistulan koulu. Se on jo kauan hallinnut maisemaa omalta mäeltään. Sinne marssin äitini kanssa syksyllä 1947 katsomaan, pääsisikö 6-vuotias kouluun. Opettaja lupasi ottaa, jos luokkaan jäisi tyhjä pulpetti. Hyvä oli, että jäi. Niinpä en joutunut takaisin viereiseen lastentarhaan käymään uudestaan sinikellojen ryhmää, vaikka hyvin tarhassa viihdyinkin.

Meitä yhtaikaa koulunsa aloittaneita kokoontuu kerran vuodessa huhtikuun puolivälin paikkeilla tutkailemaan, vieläkö tunnemme toisemme. Tästä toisen luokan kuvasta erotan yhden tytön, jonka silloin tällöin näen kuntosalireissullani, mutta emme vielä ole jutelleet. Hän ei myöskään ole ollut mukana huhtikuisissa tapaamisissa, joita vuodesta 2007 alkaen porukan pojat ovat järjestäneet. Kun seuraavan kerran osumme yhtaikaa kuntoilemaan, tohdin lähestyä. Olen näet huomannut tämän entisen tytön katselevan minua sillä silmällä, että näytän tutulta.

Kaksi kuvan rusettipäätä tapasi tänään koulun nurkilla. Kuljimme lähitienoon kujilla katsastamassa, mitä entisestä rakennuskannasta yhä on tallessa. Paljon on hävinnyt jo siinä vaiheessa, kun Raisiontie leveni monikaistaiseksi. Poissa ovat Talousaitta, Markkasen kauppa, Wahlroosin ruiskutehdas, suutarinverstas ja lähes kaikki puiset asuintalot. Niiden tilalla on mahtirivistöt kerrostaloja, osa melko uusia. Paljon on myös hienoja omakotitaloja. Mutta se puukerrostalo, jossa meidän perhe asui, kunnes hartaasti rakennettuun rintamamiestaloon päästiin muuttamaan jouluksi 1950, on yhä jäljellä.

 Mahtaneeko osoite edelleen olla Keskitalo 17, kuten silloin ennen.
Asunnot ainakaan eivät enää liene pikkiriikkisiä hellahuoneita. Meidän kotiin mentiin keskimmäisestä ovesta ja noustiin portaat toiseen kerrokseen.

Sisävessat ovat tainneet jo aikoja sitten korvata ulkohuussit. Ne sijaitsivat alakuvan vasemmassa laidassa näkyvässä rakennuksessa, jossa oli myös sauna- ja pesutupa. Sen betoniportaasta minua muistuttaa iso arpi alahuulen sisäpuolella. Tuli näet leikityksi naapurin pojan kanssa sen verran huimasti, että ensin kiipesimme katolle, sitten painelimme ympäri pihaa, kunnes kompastuin ja lensin päistikkaa suulleni rappuun. Naama turposi niin, että vain pienestä raosta sai tungetuksi ruokaa suuhunsa. Äiti sekä sätti että häpesi näyttäytyä mokoman hirvityksen kanssa.

Eipä muuten enää ollut pihalla tilaa syreenimajalle eikä paljon muullekaan kasvillisuudelle. Autothan ne pötköttivät rivissä kuin possut ikään entisen lehtimajan paikalla. Oikeita possuja lähitienoilta toki löytyi pulavuosina. Me molemmat entiset rusettipäät muistimme, että kuvan asuintalon takana oli sellainen paikka, jossa jopa teurastettiin sikoja. Kerran näin, kuinka suolia puhdistettiin makkarantekoa varten. Ja makkaroita riitti myytäväksikin, kuten koulukaverini tiesi.

Leppoisaa kävelyretkeä lyhensi ylen kylmä sää. Mutta kunhan ilmat lämpenevät, kuljemme vielä senkin melko pitkän reitin, jota koulukaverini taapersi kansakouluun.