Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kati Lukka.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kati Lukka.. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Minnan tuliset luomisvuodet


Minna Canth oli taas kerran suuri nimi sille teatterinystävien joukolle, joka kahdella bussilla matkasi Helsinkiin nähdäkseen, mitä Kansallisteatteri aiheesta näyttämöllä tarjoaa. Ihmeekseni kävi niin, että entiset mielikuvat Minnasta myllertyivät, vaikka moni seikka yhä pitää kutinsa. Vahvistui sekin ymmärrys, että Minna Canth on liputuspäivänsä ansainnut. Niinpä maaliskuun 19. päivänä matkalla erään toisen vahvan naisen syntymäpäiville Kittilään nostan maljan kaikille muillekin intohimoisesti asiaansa paneutuneille naisille.

Seppo Parkkisen faktaa ja fiktiota yhdistelevässä uutuusnäytelmässä Minna elää ensi alkuun suurperheen äitinä Jyväskylässä. Hetkisen vain nähdään aviopari ja kuullaan seitsemännen lapsen olevan tulossa. Kaisa Korhosen ohjaamana näytelmän Miinu/Minna ei vajoa epätoivoon, vaikka jää leskeksi. Hän tarttuu toimeen, muuttaa joukkoineen Kuopioon jatkamaan isänsä hunningolle päästämää lankapuotia ja menestyy.

Minna herää eloon tavalla, jota yleisö seurasi mykistyneenä. Täysi kate saatiin lupaukselle, että kyseessä on Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä. Ylle liittämäni kuvan arvovaltainen kauppias häipyy katsojan silmistä, kun Minna näyttelijän esittämänä muuntuu palavan tiedonhaluiseksi, haluaa seurata kirjallisuutta ja tieteen saavutuksia, keskustella niistä sekä puuttua koulutukseen ja vinoutumiin, joita tarjoillaan uskonnon nimissä. Aiheita kirjoittamiseen löytyy läheltä. Ja millä vimmalla hän paneutuikaan näytelmäteksteihinsä! Kerran hän uupuneena huokaa, että kunpa saisi elää kymmenen vuotta ja ehtisi kirjoittaa kaiken sen, mikä mielessä velloo.

Kaarlo Bergbom (Jukka Puotila) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Krista Mäkinen


Niilo Sala (Jussi Lehtonen) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Kati Lukan toteuttama karu näyttämökuva helpottaa keskittymistä loisteliaisiin näyttelijöihin. Seurataan ikään kuin näytelmää näytelmässä ensimmäisestä lukuharjoituksesta alkaen. Siinä ohjaajaksi esittäytyvä Kaarlo Bergbomin hahmo kiertää pöytäkuntaa ja kertoo, kuka kukin on. Hilpeä yllätys tarjoutuu, kun Minnan äidiksi puetaan miesnäyttelijä katsojien seuratessa toimitusta. Muodonmuutoksen tulos vakuuttaa. Sitten siirrytään ripeästi kohtauksesta toiseen. Taustalla eri kokoiset ja näköiset  irtotuolit vertautuvat ehkä Minnan sekalaisiin yleisöihin ja vaihtavat ketterästi paikkaa, kunnes näytelmän loppua kohti tuolit lähes tyystin häviävät näkyvistä. Silloin jo Minnakin on poissa.

Ida Aalberg (Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Hurmioituneita kohtauksia syntyy Minnan ja Ida Aalbergin tutustumisesta. He innoittavat toisiaan ja tuntevat olevansa uuden ajan ihmisiä. Heitä ei kukaan enää pysty työntämään takaisin perinteiseen naisen rooliin ja miehen valtaan. Leskenä Minna vallitsee omaisuuttaan itse. Tältä osin näytelmässä Idan tilanne jää hänen aviomiehen kuoltua epäselväksi. Nykykatsoja saa tarpeellisen muistutuksen 1800-luvun lopun nurjista  lakipykälistä. Sellaisia vastaan oli ja on syytä hyökätä. Seuraa tiiviitä kohtauksia Minnan näytelmistä ja taisteluista. Lehtien kritiikkejä luetaan, ystävyys Juhani Ahoon katkeaa. Kovan onnen lapset -esitys poistetaan yhden esityskerran jälkeen, mikä on kova isku kirjailijalle.

Intensiivinen ensimmäinen näytös kestää puolitoista tuntia. Väliajan jälkeen Minnan suurin luomisen kiihko on jo talttnut. Bergbom ja hänen ahdistunut rakastettunsa Niilo Sala nähdään keskieurooppalaisessa hotellihuoneessa. Tulevaisuutta heille ei enää tunnu olevan, sillä rikoslakia on muutettu. Kuullaaan, että samaa sukupuolta olevien suhteista voidaan määrätä jopa kaksi vuotta kuritushuonetta. Sala poistuu, kuuluu laukaus - eikä häntä enää ole! 

Tätä kirjoittaessani 1.3. elämme päivää, jolloin näille pitkään vainotuille on vihdoin avautunut mahdollisuus solmia keskenään avioliitto. 

Toisen näytöksen ja samalla koko esityksen lähestyessä loppuaan pohditaan teatterin uusia virtauksia. Mainitaan Tšehov, hänen näytelmiensä verkkaisuus ja pinnan alla väreilevät tunnevirtaukset. Minna viivähtää vielä hetken uupuneena taustalla. Hän ei enää ole eturintamassa. Nyt katsojan huomio kiinnittyy valkeaan ilmestykseen, joka  saapuu aivan näyttämön etualalle. Hoikka, välkehtivään iltapukuun pukeutunut näytelijätär liikehtii sinne tänne ja alkaa esittää venäjäksi Ninan pitkää loppumonologia Tšehovin Lokki-näytelmästä. Tämä Nina tuntee olevansa oikea näyttelijä, eläytyy ja täyttyy riemusta näyttämöllä. Kostjaa varten hän ei elä, vaan kaikkoaa kauas taiteeseen. Miehen epätoivo tiivistyy, hän poistuu. Lopullisena ratkaisuna pamahtaa jälleen laukaus kulissien takaa: kaikki pimenee.

Kestää melkoisen tovin, ennen kuin katsomo tointuu ja alkaa taputtaa. Vauhtiin päästyä aplodeja riittää moneen kierrokseen, onhan nähty suurenmoinen kantaesitys. Siitä löytyy kritiikkejä ja muita juttuja nettihauilla. Mielestäni kuitenkin yksi on ylitse muiden. Tarkoitan Suna Vuoren 20.12.2016 julkaisemaa  blogitekstiä ensi-illasta. Juttu tarjoaa näet merkittäviä huomioita myös Canth-näytelmän teatterihistoriallisista ulottuvuuksista.