Mukana porukassa

 Lauantaina 2. syyskuuta taksi otti kyytiinsä Saga Kaskenniityn asukkaista ne, jotka olivat ajoissa ilmoittautuneet teatteriretkelle Helsinkiin. Saga Kaskenpuistosta lähti toinen osa porukkaa. Yhteensä meitä oli 20 paimennettavaa. Kummastakin talosta vapaa-ajanohjaaja piti lukua, että kaikki pysyivät koossa. Kuvassa Puiston ohjaaja Riikka on tarkistanut taas kerran, ettei ketään puutu. Tässä vaiheessa oltiin jo matkan loppusuoralla, kun teatteriesityksen perään meille oli sovittu ja maksettu lohikeitto leipineen ja juomineen Oodin ravintolassa. Matka taittui jalan, mikä tuntui hyvältä pitkän istumisen perään.

Helsinkiin junalla saavuttaessa nautimme palan kinkkupiirakkaa melkein rautatieasemalla. Rakennus  piti kylläkin kiertää, jotta pääsi hienoksi hotelliksi muutettuihin entisiin VR:n tiloihin. Siinäpä tuttavuus! Siellä voisi majoittua, jos innostuisin lähtemään omin nokkineni Helsinkiin syystä tai toisesta.

Hotellista porukka köpötteli yhtä matkaa viereiseen Kansallisteatteriin. Tyynesti odotimme aulassa, kunnes kukin sai lippunsa. Permannon kuudennelta ja seitsemänneltä riviltä löytyivät meille varatut penkit. Näkymää näyttämölle katseltiin esteettä yläviistoon. Kohta nähtäisiin Ensimmäinen tasavalta. Sen on kirjoittanut ja ohjannut Kansallisteatterin pääohjaaja Esa Leskinen. 

Juhlaesitys käsittelee suomalaisen demokratian ensiaskelia ja sen keskushenkilönä on Suomen ensimmäinen presidentti ja tasavaltaisen hallitusmuodon luoja Kaarlo Juho Ståhlberg (1865-1952). Teos perustuu kokonaisuudessaan autenttisiin historialähteisiin. K. J. Ståhlbergin roolissa nähdään Vesa Vierikko ja Ester Ståhlbergia näyttelee Kristiina Halttu. Säveltäjä-pianisti Jussi Tuurna on säveltänyt teokseen musiikin ja elävästä musiikista saadaan nauttia läpi esityksen.

 

 

Näytelmä kunnioittaa K. J. Stålbergiä Suomen demokraattisen valtiomuodon haparoivan alkumatkan  puolustustaistelijana. Samalla nähdään, mihin teatterin oma väki yltää 150-vuotisjuhlanäytelmässään. Komeaa ja tarpeellista Suomen historian kriittisten vaiheiden kertausta juuri nyt, kun demokraattisia yhteiskuntia horjutetaan. Hyvältä tuntui myös se, että Mannerheimin liian kirkkaaksi kiillotettu sankarikilpi paljastetaan monin osin tosiasioita peitteleväksi, jopa vääräksi.

 

Junamatkoista muistelen hyvillä mielin jutuhetkiä motoristin kanssa, joka tarkasti ohjaili jättimäistä invatuoliaan sille varattuun paikkaan. Avustaja varmisteli vierestä. Mennen tullen tavattiin. Jokin erityinen tapahtuma tietyllä Helsingin kentällä toi miehen kaupunkiin. Hyvin kuulemma oli sujunut. En udellut, mikä hänet oli suistanut invamoottorivehkeen käyttäjäksi. Uskoisin kuitenkin, että leppoisa mies kuuluu niihin motoristeihin, jotka opastavat nuoria turvalliseen ajamiseen.

Toinen ilonaihe oli pari nuorta äitiä vauvoineen. Juttua virisi heidänkin kanssaan ja silmäpeliä vauvoihin. Motoristin avustaja jopa pyysi ja sai toisen vauvoista hetkeksi syliinsä. Kuinka ollakaan, tulomatkalla tavatun äidin kohtasin eilen Sagassa, kun osuin olemaan ruokasalissa hetkellä, jolloin hän kulki ohi sukulaisensa kanssa.Tunnistimme toisemme ja moikkasimme. Hän hoksasi kysyä, mihin meidän porukka meni junasta lähdettyään. Änkkäsin ensin, että kotiinhan me, kunnes muistin piipahduksen Sokos-hotelli Kupittaan kattoterassille. Meidän valppaat vahtimme Riikka ja Melina kaipasivat drinkkiä mainiosti sujuneen reissun päätteeksi. Kukapa drinkistä kieltäytyisi...

Niinpä kerroin kysyjälle, joka oli selvillä suunnitelmasta, että tosiaan otettiin yhdet hotellin terassilla. Takseille oli ilmoitettu pikku viivästyksestä. 

 Kuvassa Melina vielä tsekkaa, että kaikki Niittyyn tulevat ovat mukana taksissa. Ilme paljastaa, että aamun yksi hankaluuskin oli unohtunut.

Voi veljet, mitä palvelua!

 

 

 

Hesaria näyttämöltä

Maanantai-iltana istuin tukevasti erinomaisella paikallani Turun Kaupunginteatterin päänäyttämön täydessä salissa. Olin valmiina ottamaan vastaan, mitä näyttämö tarjoaa. Teatterikerho oli taas se taho, jota on kiittäminen sekä tiedottamisesta että lippuvarauksen hoitamisesta. Ennen H-hetkeä esityksestä ilmaantui viesti sähköpostiin tähän malliin:

Tervetuloa varaamaanne esitykseen "Musta laatikko 10" maanantaina 19.3. klo 19.00 Turun Kaupunginteatterin päänäyttämölle.

Viime vierailulla Turussa nähtiin versio 9, nyt on vuorossa 10.

Helsingin Sanomien Musta laatikko tarjoaa laatujournalismia uudessa muodossa: ainutkertaisena elävänä esityksenä. Huippusuosittujen iltojen aikana kuullaan tositarinoita, joita ei ole aiemmin Helsingin Sanomissa kerrottu. Kertojina ovat HS:n toimittajat ja kuvaajat.

Esitys etenee kuin sanomalehti: aiheiden kirjo sekä yllättää että viihdyttää. Ulkomaanreportaasista siirrytään sujuvasti kulttuuriaiheisiin ja humoristista kolumnia voi seurata kuvajournalistin koskettava minidokumentti. Esitykset päästävät yleisön myös toimittajien ja kuvaajien työn kulisseihin.

”Ja kuten muutoinkin työssämme, myös kaikki lavalla kuultava ja nähtävä on totta”, kertoo Jaakko Lyytinen, joka on HS:n toimittaja ja yksi Mustan laatikon tuottajista.

Kesto noin 2, 5 h

Liput à 29 euroa lunastetaan käteisellä ja tasarahalla teatterikerhon edustajalta Turun Kaupunginteatterin aulassa klo 17.45–18.45 välisenä aikana.

Ystävällisin terveisin,

Markku Laakso
Turun Teatterikerho ry

Yksi hesalaisryhmästä jakeli auliisti meille tulijoille esitteitä lämpiössä. Lisälahjana sopi ottaa HS-teemajulkaisu Suomen sisällissota 1918. Mukana seurasi tilauskortti, tottahan toki.

Illan juontajan Tuomas Kasevan avaussanojen perään rävähti isolle valkokankaalle kuvia Jan Vapaavuoresta. Valospotissa tyynesti seisten HS:n kaupunkitoimittaja Lari Malmberg kertoi, mitä hänelle on vuoden mittaan selvinnyt Vapaavuoren suosion syistä. Äkkikäänteisen toimen miehen otteista saatiin havainnollisia esimerkkejä täsmäkuvin. Niissä Vapaavuori jo häämöttää nykyisen presidenttiparin taustalla. Turkulaisittain paras pointti tuli loppuhuipennuksena Malmbergin kerratessa, miten Vapaavuori yllätti elinkeinominsterinä. Hänet oli kutsuttu pelastamaan silloista konkurssikypsää telakkaa. Ei kuulemma ollut sanonut paljoakaan, vaan meni Saksaan ja myi kurjan firman. Sehän tiedetään, mitä sitten seurasi!

Jos Vapaavuori on kuuden vuoden päästä Suomen seuraava presidentti, niin vastapainoksi ulkomaantoimittaja Minttu Mikkonen näytti kuvia maatöissä rehkivästä lapsiäidistä. Tyttö luotti maailman voivan muuttua sellaiseksi, että hänen parivuotiaasta pojastaan voisi aikanaan tulla vaikkapa Sambian presidentti. Tulevaisuus ei kumminkaan vaikuta ruusuiselta. Juuri nyt suuria vaikeuksia maassa aiheutuu ilmastonmuutoksen myötä pitkittyneestä kuivuudesta. Silti nuori äiti oli pääsemässä takaisin kouluun. Ennen pitkää hän uskoi jatkavansa opintiellä, kunnes valmistuu sairaanhoitajaksi. Sitten hän voisi varmistaa pojan koulunkäynnin. Kuvat vahvistivat jutun sanomaa niin, että sydämessä läikähti ja silmäkulmaan kiertyi kyynel.

Nuoren Juuso Määttäsen, Nyt.fi:n toimittajan, aiheena oli virolainen rap-musiikki ja naapurimaan 100-vuotisjuhlinta. Kiehtova kierros vei meidät katsojat sellaisiin Tallinnan paikkoihin, joissa esitelty muusikko, Rainer Olbri, oli kasvanut. Ajateltavaa saatiin miehen suhtautumisesta sekä Viron lippuun että asevelvollisuuteen.

Kuva Jukka Gröndalin, HS

Musiikista loikattiin rikostoimittajan kyytiin. Hyvin nuoren oloinen Minna Passi on seurannut järjestäytynyttä rikollisuutta jo kymmenisen vuotta. Äskettäin hänelle ja Susanna Reinbothille myönnettiin Vuoden maineteko -tunnustus. Valitsemistoimikunta perustelee ratkaisuaan muun muassa näin:

Esimerkkinä heidän ansiokkaasta ja tuloksellisesta työstään pidimme Helsingin huumepoliisiin kohdistunutta tutkivaa journalismia. Jos meillä olisi ollut mahdollisuus myöntää Pulitzer-palkinto, olisimme antaneet myös sen näille Suomen kahdelle eturivin journalistille.

Omakohtaisesta kokemuksesta oli lähtenyt alkuun maanantai-itana kuultu selvitys, jonka otsikko herätti meidät katsojatkin kysymällä: 

Tekevätkö rikolliset remonttisi?

Ihmisten järkyttävä sinisilmäisyys ja taitamattomuus omissa remonttihankkeissa mahdollistaa hämäräporukoiden kikkailut firmoilla. Konkurssein karistetaan entiset asiakkaat kannoilta. Pian ollaan taas tarjoamassa "palveluita" uusille taloyhtiöille ja omakotiasukkaille. Toimittaja pohti, miksi kummassa remonttia tarvitsevat eivät perehdy julkisiin tietokantoihin kuten kaupparekisteriin. Niistä näkisi äkkiä, kuinka kauan firma on toiminut ja onko sillä liiketoimintakieltoja. Verotietojakin olisi hyvä syynätä ja kuulostella työtään tarjoavan firman entisiltä asiakkailta, minkä laatuista jälkeä nämä ovat saaneet. Nettihauin voi selvitä, onko palvelun tarjoajan nimi ollut esillä rikosjutuissa.

Kerrassan hykerryttävän lopetuksen tämä Minna oli napannut esitykseensä tosi tapauksesta, jossa sauna paloi ensimmäistä kertaa lämmitettäessä. Kehnon työn osana piippu oli jäänyt eristämättä. Vankilasta palaavan miehen iloksi saunan tilannut vaimo oli käyttänyt miehen kepulifirmaa!

 Antti Tiainen (33) tarkasteli omassa esityksessään sukupolvensa isiä. Aineksia hän oli kerännyt mittavalla kyselyllä. Säväyttävä lisä juttuun tuli omista pojista. Heistä nähtiin myös hellyttäviä kuvia. Oli riemastuttavaa kuulla perheen tilanteista ja siitä, kuinka tämä isä uskalsi tunnustaa rakastavansa poikiaan. Oma vapaus ja kaveriporukat eivät ole enää aikoihin vedonneet, kun ymmärtää saaneensa  parempaa niiden rinnalle. Siinäpä todistajalausunto, jonka soisi kantautuvan lasten hankintaa torjuvien nuorten korviin.

 Väliaika

Väliajalla näyttämölle oli tuotu flyygeli. Iso laatikkokin oli näkyvillä. Pian juontaja esitteli kolme esiintyjää, joista musiikkitoimittaja Samuli Tiikkaja jäi tuttuun valospottiin näyttämön oikealla laidalla. Hän on perehtynyt Eino-Juhani Rautavaaran musiikkiin. Saimme havainto-opetusta Rautavaaran pikku hiljaa käyttöön ottamasta kromaattisesta sävelasteikosta. Kirill Kozlovski soitti asteikon pianolla. Heijastetuista kuvista näimme nuottimerkit. Mikä parasta, saimme myös tietää laatikoista, jotka Rautavaaralta aikoinaan siirtyivät Tiikkajan haltuun. Niissä lymysi useita pikku sävellyksiä. Kiinnostavin oli eräs tietty runo sävellettynä kromaattiseen asteikkoon. Tuo sävellys on kuulemma ratkaiseva palanen Tiikkajan väitöstutkimuksessa.

Saimme nähdä ja kuulla ensiesityksenä tuon sävellyksen, samoin kolme tai neljä muuta. Essi Luttinen lauloi, Kirill Kozlovski säesti.

Seuraavaksi siirryttiin urheilun lohkolle. Näyttämölle ilmestyi hiihtoasussa hauska mies nimeltä Rio Gandara, HS:n valokuvaaja. Talviolympialaisista nähtiin verrattomia otoksia ja kuultiin, kuinka kolmiviikkoinen urakka kaikkine puolineen sujui. Esitys huipentui Boris Stepanovin ja Uolevi Holmbergin videoon.

Kahdeksas ja samalla viimeinen kertomus on saanut otsikokseen Kolme sisällissotaa.

Kuvassa pääkirjoitustoimittaja Teija Sutinen - taustalla Tuomas Kaseva - kertoo oman esi-isänsä vaiheista vuonna 1918. Viipurissa nuori mies tuli liittyneeksi punakaartiin. Hän sai tehtäväkseen huoltohommia. Asetta hänellä ei ollut eikä hän osallistunut taisteluihin. Silti hänet tuomittiin vankileirille. Henki säästyi hädin tuskin, mutta kokemukset piinasivat lopun ikää.

Toimittaja Elisa Rimailan esi-isän kohtaloon vaikutti ratkaisevasti se, että hän oli moitteetta palvellut muonamiehenä äveriästä kartanonomistajaa ja jossain määrin ystävystynyt tämän kanssa. Kuinka ollakaan, punainen muonamies ja valkoinen työnantaja tulivat sodan melskeissä auttaneeksi toisiaan. Kummankin henki säästyi. Elämä saattoi jatkua.

Toimittaja Tuomas Kasevan monet yritykset selvittää oman esi-isänsä vaiheita kohtalonvuonna 1918 tuottivat lopulta erikoislaatuisen ja samalla helpottavan tuloksen. Turkuun maalta muuttanut mies ei todennäköisesti osunut sen paremmin valkoisten kuin punaisten joukkoihin. Historiantutkijan mukaan niihin molempiin on kuulunut noin 80 000 miestä ja jonkin verran naisia. Kolmisen miljoonaa suomalaista ei siis liittynyt kumpaankaan taistelevaan osapuoleen. Siinäpä olennainen täydennys tietoihin vuoden 1918 tapahtumista.

Mitä Musta laatikko 10 minulle antoi? Ensinnäkin oli hyvin vangitsevaa seurata, kuinka toimittajat astelivat suoraselkäisinä näyttämölle kertomaan ihan omana itsenään asioista, joita he ammattilaisina ovat selvittäneet. Toiminnalla täytyy olla iso, uskoakseni myönteinen vaikutus työyhteisöön. Kävi näet ilmi, kuinka tehdään vakavasti otettavaa journalismia ja kuinka monitaitoisella porukalla tulosta syntyy.

En tiedä, mistä näyttämölle tuotavan ja siellä avattavan mustan laatikon idea on alkuisin. Tunnistan ratkaisussa painokkaan halun näyttää, millä tavoin luotettava tiedonvälitys toimii. Toisin on  anonyymissä verkkoviestinnässä, jossa voi singahdella ihan mitä sattuu. Pelkästään netin varassa suunnistava kansalainen tuskin tulee tarkistaneeksi tietojen oikeellisuutta tai edes kyselleeksi tosiasioiden perään eikä myöskään huomaa kaivata laajoja taustoituksia. 

Animoidussa tunnuslogossa mustat tai oikeastaan harmaat laatikot liukuvat toistensa ohi, ylle ja taas alas. Laatikoiden liike jäi mieleen. Silti huomaan kuvittelevani, että tekijät viestivät mustalla laatikolla jossain määrin samaa kuin lento-onnettomuuden jälkeen etsittyjen mustien laatikoiden tutkimisella. Niistä on luettavissa onnettomuuden syy. Yhteiskunnassa katastofi uhkaa, kun muun muassa viestintä  digitalisoituu yhä kiihtyvämmin. Tätä katastrofia voi torjua puhumalla vakavasti kasvokkain tavalla, joka purkautui näyttämöllä Mustan laatikon 10. versiosta.

Yhtään en ihmettele, että Mustan laatikon toimittajaporukka sai suuren journalistipalkinnon. Liityn onnittelijoihin.

 

Minnan tuliset luomisvuodet

Minna Canth oli taas kerran suuri nimi sille teatterinystävien joukolle, joka kahdella bussilla matkasi Helsinkiin nähdäkseen, mitä Kansallisteatteri aiheesta näyttämöllä tarjoaa. Ihmeekseni kävi niin, että entiset mielikuvat Minnasta myllertyivät, vaikka moni seikka yhä pitää kutinsa. Vahvistui sekin ymmärrys, että Minna Canth on liputuspäivänsä ansainnut. Niinpä maaliskuun 19. päivänä matkalla erään toisen vahvan naisen syntymäpäiville Kittilään nostan maljan kaikille muillekin intohimoisesti asiaansa paneutuneille naisille.

Seppo Parkkisen faktaa ja fiktiota yhdistelevässä uutuusnäytelmässä Minna elää ensi alkuun suurperheen äitinä Jyväskylässä. Hetkisen vain nähdään aviopari ja kuullaan seitsemännen lapsen olevan tulossa. Kaisa Korhosen ohjaamana näytelmän Miinu/Minna ei vajoa epätoivoon, vaikka jää leskeksi. Hän tarttuu toimeen, muuttaa joukkoineen Kuopioon jatkamaan isänsä hunningolle päästämää lankapuotia ja menestyy.

Minna herää eloon tavalla, jota yleisö seurasi mykistyneenä. Täysi kate saatiin lupaukselle, että kyseessä on Canth – kertomus uuden ajan ihmisistä. Ylle liittämäni kuvan arvovaltainen kauppias häipyy katsojan silmistä, kun Minna näyttelijän esittämänä muuntuu palavan tiedonhaluiseksi, haluaa seurata kirjallisuutta ja tieteen saavutuksia, keskustella niistä sekä puuttua koulutukseen ja vinoutumiin, joita tarjoillaan uskonnon nimissä. Aiheita kirjoittamiseen löytyy läheltä. Ja millä vimmalla hän paneutuikaan näytelmäteksteihinsä! Kerran hän uupuneena huokaa, että kunpa saisi elää kymmenen vuotta ja ehtisi kirjoittaa kaiken sen, mikä mielessä velloo.

Kaarlo Bergbom (Jukka Puotila) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Krista Mäkinen

Niilo Sala (Jussi Lehtonen) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Kati Lukan toteuttama karu näyttämökuva helpottaa keskittymistä loisteliaisiin näyttelijöihin. Seurataan ikään kuin näytelmää näytelmässä ensimmäisestä lukuharjoituksesta alkaen. Siinä ohjaajaksi esittäytyvä Kaarlo Bergbomin hahmo kiertää pöytäkuntaa ja kertoo, kuka kukin on. Hilpeä yllätys tarjoutuu, kun Minnan äidiksi puetaan miesnäyttelijä katsojien seuratessa toimitusta. Muodonmuutoksen tulos vakuuttaa. Sitten siirrytään ripeästi kohtauksesta toiseen. Taustalla eri kokoiset ja näköiset  irtotuolit vertautuvat ehkä Minnan sekalaisiin yleisöihin ja vaihtavat ketterästi paikkaa, kunnes näytelmän loppua kohti tuolit lähes tyystin häviävät näkyvistä. Silloin jo Minnakin on poissa.

Ida Aalberg (Kristiina Halttu) ja Minna Canth (Cécile Orblin). Kuva: Stefan Bremer

Hurmioituneita kohtauksia syntyy Minnan ja Ida Aalbergin tutustumisesta. He innoittavat toisiaan ja tuntevat olevansa uuden ajan ihmisiä. Heitä ei kukaan enää pysty työntämään takaisin perinteiseen naisen rooliin ja miehen valtaan. Leskenä Minna vallitsee omaisuuttaan itse. Tältä osin näytelmässä Idan tilanne jää hänen aviomiehen kuoltua epäselväksi. Nykykatsoja saa tarpeellisen muistutuksen 1800-luvun lopun nurjista  lakipykälistä. Sellaisia vastaan oli ja on syytä hyökätä. Seuraa tiiviitä kohtauksia Minnan näytelmistä ja taisteluista. Lehtien kritiikkejä luetaan, ystävyys Juhani Ahoon katkeaa. Kovan onnen lapset -esitys poistetaan yhden esityskerran jälkeen, mikä on kova isku kirjailijalle.

Intensiivinen ensimmäinen näytös kestää puolitoista tuntia. Väliajan jälkeen Minnan suurin luomisen kiihko on jo talttnut. Bergbom ja hänen ahdistunut rakastettunsa Niilo Sala nähdään keskieurooppalaisessa hotellihuoneessa. Tulevaisuutta heille ei enää tunnu olevan, sillä rikoslakia on muutettu. Kuullaaan, että samaa sukupuolta olevien suhteista voidaan määrätä jopa kaksi vuotta kuritushuonetta. Sala poistuu, kuuluu laukaus - eikä häntä enää ole! 

Tätä kirjoittaessani 1.3. elämme päivää, jolloin näille pitkään vainotuille on vihdoin avautunut mahdollisuus solmia keskenään avioliitto. 

Toisen näytöksen ja samalla koko esityksen lähestyessä loppuaan pohditaan teatterin uusia virtauksia. Mainitaan Tšehov, hänen näytelmiensä verkkaisuus ja pinnan alla väreilevät tunnevirtaukset. Minna viivähtää vielä hetken uupuneena taustalla. Hän ei enää ole eturintamassa. Nyt katsojan huomio kiinnittyy valkeaan ilmestykseen, joka  saapuu aivan näyttämön etualalle. Hoikka, välkehtivään iltapukuun pukeutunut näytelijätär liikehtii sinne tänne ja alkaa esittää venäjäksi Ninan pitkää loppumonologia Tšehovin Lokki-näytelmästä. Tämä Nina tuntee olevansa oikea näyttelijä, eläytyy ja täyttyy riemusta näyttämöllä. Kostjaa varten hän ei elä, vaan kaikkoaa kauas taiteeseen. Miehen epätoivo tiivistyy, hän poistuu. Lopullisena ratkaisuna pamahtaa jälleen laukaus kulissien takaa: kaikki pimenee.

Kestää melkoisen tovin, ennen kuin katsomo tointuu ja alkaa taputtaa. Vauhtiin päästyä aplodeja riittää moneen kierrokseen, onhan nähty suurenmoinen kantaesitys. Siitä löytyy kritiikkejä ja muita juttuja nettihauilla. Mielestäni kuitenkin yksi on ylitse muiden. Tarkoitan Suna Vuoren 20.12.2016 julkaisemaa  blogitekstiä ensi-illasta. Juttu tarjoaa näet merkittäviä huomioita myös Canth-näytelmän teatterihistoriallisista ulottuvuuksista.