Hesarissa ilmestyi 24.4.2024 lähes sivun kokoinen kuvitettu juttu psykologi Keijo Tahkokallion ja erityisopettaja Aulikki Uskin yhteistyöstä. Sen yhtenä tuloksena on ilmestynyt Kuka kasvattaisi lapsesi? -kirja (Minerva Kustannus2024. Kansi Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy).
KUVA: JUHANI NIIRANEN / HS
Minttu Mikkosen kirjoittamassa jutussa pohditaan, mitä koulussa oikein tapahtuu. Sain tietää, että metsäteollisuudessa pitkään työskennellyt Aulikki Uski kouluttautui opettajaksi ja erikoistui erityisopetukseen. Koulutyössä hän hämmästyi, miten tuuliajolla oppilaat ovat:
Pienilläkään lapsilla ei ole aina omaa pulpettia tai yhtä tuttua opettajaa. Lukujärjestyksiä ei käytetä, ja oppilaiden pitää itse suunnitella opintojaan. Ongelma on hänestä myös se, miten vanhemmat kasvattavat lapsiaan.
--
Uski löysi koulumaailman muutoksista keskustelukumppanin perhetuttavastaan, psykologi Keijo Tahkokalliosta. Tahkokallio on työskennellyt vuosikymmeniä muun muassa opettajien työnohjaajana ja on itse isä ja isoisä.
Niinpä rakenne toistaa tuttavien vuoropuhelua. Aulikki avaa omassa kirjeessään aiheen ja kysyy. Keijo taustoittaa ja vastaa. Kaikkiaan kirjeitä kertyi kahdeksan. Viimeiseen Aulikki kokoaa ilon ja ihmetyksen aiheita. Keijo huokaa tyytyväisenä, että onneksi lapsen kasvatus kestää 20 vuotta.
Kirja takakansi valaisee sisältöä näillä sanoin:
Psykologi Keijo Tahkokallio ja erityisopettaja Aulikki Uski pohtivat kirjassaan kasvatuksen polttavia kysymyksiä koulussa ja kotona.
Uski kuvaa nykykasvatuksen todellisuutta ja sen vaikutuksia lasten käyttäytymiseen niin koulussa kuin kotonakin. Tahkokallio puolestaan kertoo, miten kasvatuskulttuuri on muuttunut vuosikymmenien kuluessa ja miksi oppimistulokset ovat huonontuneet viime vuosina.
Kirja antaa myös käytännön neuvoja mm. siitä, miten toimia huonosti käyttäytyvän lapsen kanssa ja miten ratkaista erilaisia ongelmatilanteita koulussa ja kotona.
Vanhempien ongelmana on usein, että he eivät uskalla kohdata lasten myrskyisiä tunnetiloja – ja antavat periksi.
Kun myös opettajien auktoriteetti koulussa on pikkuhiljaa kadonnut, oppilaat eivät osaa enää noudattaa suoria ohjeita eivätkä ymmärrä, missä heidän oman päätöksentekonsa rajat kulkevat.
Kirjoittajat osoittavat kirjassaan, että lapsi tarvitsee edelleen vanhempia ja muita kodin ulkopuolisia aikuisia, jotka kykenevät päättämään lapsen asioista.
Itse olen ollut etäällä kouluopetuksesta yli 20 vuotta. Silti hätkähdin jutusta niin, että ostin kolmelle äidiksi ehtineelle tyttärentyttärelle kirjan avuksi lasten kanssa toimimiseen ja oman vanhemmuutensa vahvistamiseen. Lapsi näet saa turvaa vanhemman suopeasta auktoriteetista, jota ei pidä sekoittaa autoritaarisuuteen. Tällainenkin selvä asia on kuulemma nykyään hukassa. Monista lehtijutusta ja muusta julkisesta puheesta olen päässyt jyvälle, että kasvatus taitaa olla tosiaan kriisissä. Keijon avainhavaintoja on ollut, kun hän tarkkaili äitiä parivuotiaan lapsensa kanssa hiekkalaatikolla. Neuvolasta varatun ajan lähestyessä lähtemään ei päästy, kun äiti vain ehdotteli lapselle, joko tämä voisi lopettaa leikkinsä. Lapsi ei ollut moksiskaan. Vanhemmalta puuttui ymmärrys ja kyky selvästi ilmaista, että nyt mennään.
Kirjassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka lapsi on itselleen haitallisesti päässyt valta-asemaan, kun vanhemmalta puuttuu auktoriteettia ottaa vastuu. Keijon sanoin aikuisen pitää olla veturi, lapsen vaunu veturin perässä eikä toisin päin. Eikä vanhemman pidä laistaa hommastaan, kuten eräs synnyttäjä kuuluu tehneen. Hän koki, että yhteiskunta kasvattakoon vauvasta ihmisen, jonka äiti oli vain tuottanut maailmaan. Siitä nimi kirjaan!
Muistan kiitollisena omaa äitiäni, joka topakasti seisoi ovenlävessä, kun kerran 14-vuotiaan yritin vielä illalla lähteä kaupungille. Äiti myös sanoi selvästi: "Et mene." Minulta jäi menemättä. Myöhemmin omien murrosikäisten kanssa kykenin äitini tavoin vastustamaan lähes kaikkia yrityksiä, joista ei olisi hyvä seurannut. Paljon harjoitusta ovat antaneet myös lastenlapset, jotka viihtyivät meillä Kangasalla usein pitkiä aikoja. Lienevätkö muistot kultaantuneet, kun mieleen ei ole jäänyt erityisiä otteluita? Niitä he kävivät omien vanhempiensa kanssa.
Toivotan kaikille lasten kanssa toimiville puhtia olla selkeästi luotettava aikuinen.
Ajankohtaista keskustelua piisaa myös kännyköistä, jotka kaikkine somesovelluksineen uhkaavat viihdyttää lapset riippuvaisiksi pikapalkinnoista. Sellainen sairastuttaa. Älypuhelinta ei pidä hankkia lapsen käyttöön, vaan huolehtia vapaasta leikistä sekä juttu- ja lukuhetkistä lapsen päivän kulussa.
