Hesarissa ilmestyi 24.4.2024 lähes sivun kokoinen kuvitettu juttu psykologi Keijo Tahkokallion ja erityisopettaja Aulikki Uskin yhteistyöstä. Sen yhtenä tuloksena on ilmestynyt Kuka kasvattaisi lapsesi? -kirja (Minerva Kustannus2024. Kansi Tilla Larkiala/Taittopalvelu Yliveto Oy).
KUVA: JUHANI NIIRANEN / HS
Minttu Mikkosen kirjoittamassa jutussa pohditaan, mitä koulussa oikein tapahtuu. Sain tietää, että metsäteollisuudessa pitkään työskennellyt Aulikki Uski kouluttautui opettajaksi ja erikoistui erityisopetukseen. Koulutyössä hän hämmästyi, miten tuuliajolla oppilaat ovat:
Pienilläkään lapsilla ei ole aina omaa pulpettia tai yhtä tuttua opettajaa. Lukujärjestyksiä ei käytetä, ja oppilaiden pitää itse suunnitella opintojaan. Ongelma on hänestä myös se, miten vanhemmat kasvattavat lapsiaan.
--
Uski löysi koulumaailman muutoksista keskustelukumppanin perhetuttavastaan, psykologi Keijo Tahkokalliosta. Tahkokallio on työskennellyt vuosikymmeniä muun muassa opettajien työnohjaajana ja on itse isä ja isoisä.
Niinpä rakenne toistaa tuttavien vuoropuhelua. Aulikki avaa omassa kirjeessään aiheen ja kysyy. Keijo taustoittaa ja vastaa. Kaikkiaan kirjeitä kertyi kahdeksan. Viimeiseen Aulikki kokoaa ilon ja ihmetyksen aiheita. Keijo huokaa tyytyväisenä, että onneksi lapsen kasvatus kestää 20 vuotta.
Kirja takakansi valaisee sisältöä näillä sanoin:
Psykologi Keijo Tahkokallio ja erityisopettaja Aulikki Uski pohtivat kirjassaan kasvatuksen polttavia kysymyksiä koulussa ja kotona.
Uski kuvaa nykykasvatuksen todellisuutta ja sen vaikutuksia lasten käyttäytymiseen niin koulussa kuin kotonakin. Tahkokallio puolestaan kertoo, miten kasvatuskulttuuri on muuttunut vuosikymmenien kuluessa ja miksi oppimistulokset ovat huonontuneet viime vuosina.
Kirja antaa myös käytännön neuvoja mm. siitä, miten toimia huonosti käyttäytyvän lapsen kanssa ja miten ratkaista erilaisia ongelmatilanteita koulussa ja kotona.
Vanhempien ongelmana on usein, että he eivät uskalla kohdata lasten myrskyisiä tunnetiloja – ja antavat periksi.
Kun myös opettajien auktoriteetti koulussa on pikkuhiljaa kadonnut, oppilaat eivät osaa enää noudattaa suoria ohjeita eivätkä ymmärrä, missä heidän oman päätöksentekonsa rajat kulkevat.
Kirjoittajat osoittavat kirjassaan, että lapsi tarvitsee edelleen vanhempia ja muita kodin ulkopuolisia aikuisia, jotka kykenevät päättämään lapsen asioista.
Itse olen ollut etäällä kouluopetuksesta yli 20 vuotta. Silti hätkähdin jutusta niin, että ostin kolmelle äidiksi ehtineelle tyttärentyttärelle kirjan avuksi lasten kanssa toimimiseen ja oman vanhemmuutensa vahvistamiseen. Lapsi näet saa turvaa vanhemman suopeasta auktoriteetista, jota ei pidä sekoittaa autoritaarisuuteen. Tällainenkin selvä asia on kuulemma nykyään hukassa. Monista lehtijutusta ja muusta julkisesta puheesta olen päässyt jyvälle, että kasvatus taitaa olla tosiaan kriisissä. Keijon avainhavaintoja on ollut, kun hän tarkkaili äitiä parivuotiaan lapsensa kanssa hiekkalaatikolla. Neuvolasta varatun ajan lähestyessä lähtemään ei päästy, kun äiti vain ehdotteli lapselle, joko tämä voisi lopettaa leikkinsä. Lapsi ei ollut moksiskaan. Vanhemmalta puuttui ymmärrys ja kyky selvästi ilmaista, että nyt mennään.
Kirjassa on monia esimerkkejä siitä, kuinka lapsi on itselleen haitallisesti päässyt valta-asemaan, kun vanhemmalta puuttuu auktoriteettia ottaa vastuu. Keijon sanoin aikuisen pitää olla veturi, lapsen vaunu veturin perässä eikä toisin päin. Eikä vanhemman pidä laistaa hommastaan, kuten eräs synnyttäjä kuuluu tehneen. Hän koki, että yhteiskunta kasvattakoon vauvasta ihmisen, jonka äiti oli vain tuottanut maailmaan. Siitä nimi kirjaan!
Muistan kiitollisena omaa äitiäni, joka topakasti seisoi ovenlävessä, kun kerran 14-vuotiaan yritin vielä illalla lähteä kaupungille. Äiti myös sanoi selvästi: "Et mene." Minulta jäi menemättä. Myöhemmin omien murrosikäisten kanssa kykenin äitini tavoin vastustamaan lähes kaikkia yrityksiä, joista ei olisi hyvä seurannut. Paljon harjoitusta ovat antaneet myös lastenlapset, jotka viihtyivät meillä Kangasalla usein pitkiä aikoja. Lienevätkö muistot kultaantuneet, kun mieleen ei ole jäänyt erityisiä otteluita? Niitä he kävivät omien vanhempiensa kanssa.
Toivotan kaikille lasten kanssa toimiville puhtia olla selkeästi luotettava aikuinen.
5 kommenttia:
Hyvin sanottu tuo auktoriteetin sotkeminen autoritatiivisuuteen.
Olen huomannut matkoilla, että monissa muissa maissa lapset ovat rauhallisempia kuin meillä. Meillä lapset saavat kännykän varhemmin kuin missään muualla, mikä saattaa vaikuttaa lasten käyttäytymiseen paljon enemmän kuin on ajateltu.
Kännykkä on tärkeä, mutta muissa asioissa utopistisesti tulkittua ja ihannoitua lapsentasoisuutta pidetäänkin sitten tärkeämpänä kuin lapsen kasvattamista tähän olemassaolevaan yhteiskuntaan ja sen sääntöihin.
Muistelen lehtijuttua jossa Rosa Meriläinen kertoi kuunnelleensa ihastuksissaan oven takana, miten hänen poikansa pisti ranttaliksi lasten kerhossa. Siis ihastuksissaan!
Roosan toimet lapsensa kanssa muistuttavat kirjasta löytyviä esimerkkejä.
Oikeassahan Rosa oli, oli ihastuttavaa huomata, että lapsi uskalsi näyttää kiukkunsa/ tunteensa! Moista ei muinoin hyvällä katsottu, lapsi käskettiin nurkkaan häpeämään. Jospa Rosa jäi myös kuuntelemaan, kummoinen oli vastaanotto, se oikeastaan olisi se tärkein. No, tässä nyt yksi mummo vaan kasvattaa tai kasvattaisi, jos saisi. Olen lukemassa kirjan puolivälissä tosin, "Huokauksia luokasta" ja olen ihan pihalla! Teidän pitäisi kyllä enemmän olla huolissaan opetuksen muuttumisesta kuin oppilaista, eihän kukaan pysy perässä kun koulu on muuttunut tuollaiseksi "yritykseksi" ! Myös tänään oli Hesarissa kirjoitus, jossa yo-kokelas oli kirjoittanut aineen peräti seitsemän kertaa ja koko yo- kokeen 23 kertaa ! Olikohan se nyt näin , en jaksa mennä tarkistamaan, mutta tosi älytöntä touhua joka tapauksessa. Mitähän tuo kirja vielä paljastaakaan, kun sen saan loppuun?! Sääli käy pieniä koululaisia, jotka tuossa myllyssä jauhautuvat! Anteeksi lopotus.
Panitko, Vanski, merkille, kuinka vanhemmat ovat ruvenneet neuvottelemaan pientenkin lasten kanssa asioista, joissa on vain selvästi aikuisen hommana sanoa, kuinka tehdään. Jos lapsi ei totu noudattamaan ohjeita, kuinka hän koulussakaan osaisi.
Vanski, on paljon muutakin siinä häpeämiskasvatuksen ja täydellisen villilapsen kasvattamisen välillä.
Kouluissa olisi paljon helpompaa jos vanhemmat eivät välttelisi vastuutaan aikuisina ja rajojen asettajina. Jos lapsi huomaa, että saa omilta vanhemmiltaan aplodeja tottelemattomuudesta, niin tottahan hän sitten vastustaa kaikkea aikuisten hänelle valitsemaa.
On lapsia, jotka saavat itse valita vaatteensa, ja se on sitten vanhempien mielestä luovuuden merkki, että päiväkotiin lähdetään yöpuvussa ja oletetaan, että aikuiset siellä saavat tälle kotona kaikesta määräävälle lapselle toppapuvun päälle ulkoiluun ja että tämä lapsi suostuu lähtemään ulos.
Koulun virheet eivät ole opettajien vika, minkä varmaan tiedät. Ne muuutokset tulevat ihan muualta ja opettajien ääni on ohitettu.
Lähetä kommentti