Mökkiviikonlopun toisena yönä tuli kuunnelluksi, kuinka tuuli viuhui ja kohisutti puita. Ei yhtään haitannut riittävän lämpimässä mökissä viihtymistä. Illalla vilkuiltiin tähtiä, jotka sädehtivät syvänmustalla taivaalla. Tuuli näet ajoi tiehensä udut haittaamasta näkymiä. Enpä ole ennen kuullutkaan moisesta ilmiöstä saati sellaista havainnut. Tähtiharrastajat tämmöisiä seikkoja osaavat kertoa. Lopulta vällyjen alla uni maittoi niin, että minäkin univaivainen nukuin jo toisen yön makoisasti.
Aamulla oli määrä kävellä tarkistamaan, kuinka tämän sunnuntain laturetki sujuu lähitienoilla. Yli satavuotias
Nousiaisten Alku ry järjestää vuosittain hiihtotapahtumia. Reitit alkavat Valpperin hiihtokeskuksesta, ja sinne ne myös päättyvät. Opin tuntemaan tuon mainion paikan pari vuotta sitten, kun elettiin nykyistäkin lumisempaa talvea. Kirjoitin löydöstä. Tekstiin vie tämä
linkki.
Tänään arvelin, että ankaran tuulinen sää karsii retkeläisiä. Niinpä hiukan ennen puolta päivää seisoin puhelimen kamera valmiina paikassa, jossa hiihtäjät ylittävät hiljaisen tien. Kovin pitkään ei tarvinnut odottaa, kunnes ensimmäisen sujuttelija ilmaantui puiden lomitse näkyviin.
Kohta perään tupsahti pari kolme lisää. Mitään hiihtäjien letkaa silti ei kuulunut, ei näkynyt niin kuin kaksi vuotta sitten, jolloin sattumalta pääsin jyvälle tapahtumasta. Koko lailla yksikseen Kuhankuonon reiteiltä palaavia alan harrastajia näkyivät tämän päiväiset hiihtäjät olevan.
Iltapäivän mittaan viimeisetkin retkeläiset saivat hommansa hoidetuksi. Samoihin aikoihin tuuli laantui laantumistaan, mutta jaksoi vielä ajella viimeisetkin pilvien rippeet tiehensä. Aurinko helotti esteettä. Sen verran puhtia tuulessa yhä piisasi, että se lakaisi sivutietkin kiiltävän puhtaisiksi. Putsattavaa riitti myös muualla aukkopaikoissa, joissa ohuet lumipyörteet hulmahtelivat tuulen tahdissa, kun auto jo vei pois mökkimaastosta.
Kuvassa kiiltelevällä, hiljaisella Männistöntiellä kelpaisi painella potkukelkalla. Tie on vajaan kolmen kilometrin mittainen. Se yhdistää mukavasti kaksi pitkää tietä. Niistä ainakin se, jota minä ajelen, oli tänään yhtä liukas kuin kuvan tie. Potkukelkkailijan tuskin kannattaa urheilla tiellä, jolla ajetaan kahdeksaakymppiä. Mutta mökkitieltä parin sadan metrin pätkän Männistöntielle toki uskaltaisi hipsiä tienposkessa kelkkansa kanssa yhtä hyvin kuin pelkästään jalan. Ja sitten edessä jo aukeaisi tuo unelmien väylä kelkkailijan potkiskella valtoimenaan vauhtia!
Jos hyvin käy, tulevana viikonloppuna mökille tuodaan vanha kelkka, äitini perua. Perästä kuuluu, elleivät leudot säät ykskaks sulata tien pintaa sohjoksi.
