Tuulta, aurinkoa, laturetkeilijöitä

Mökkiviikonlopun toisena yönä tuli kuunnelluksi, kuinka tuuli viuhui ja kohisutti puita. Ei yhtään haitannut riittävän lämpimässä mökissä viihtymistä. Illalla vilkuiltiin tähtiä, jotka sädehtivät syvänmustalla taivaalla. Tuuli näet ajoi tiehensä udut haittaamasta näkymiä. Enpä ole ennen kuullutkaan moisesta ilmiöstä saati sellaista havainnut. Tähtiharrastajat tämmöisiä seikkoja osaavat kertoa. Lopulta vällyjen alla uni maittoi niin, että minäkin univaivainen nukuin jo toisen yön makoisasti.

Aamulla oli määrä kävellä tarkistamaan, kuinka tämän sunnuntain laturetki sujuu lähitienoilla. Yli satavuotias Nousiaisten Alku ry  järjestää vuosittain hiihtotapahtumia. Reitit alkavat Valpperin hiihtokeskuksesta, ja sinne ne myös päättyvät. Opin tuntemaan tuon mainion paikan pari vuotta sitten, kun elettiin nykyistäkin lumisempaa talvea. Kirjoitin löydöstä. Tekstiin vie tämä linkki.

Tänään arvelin, että ankaran tuulinen sää karsii retkeläisiä. Niinpä hiukan ennen puolta päivää seisoin puhelimen kamera valmiina paikassa, jossa hiihtäjät ylittävät hiljaisen tien. Kovin pitkään ei tarvinnut odottaa, kunnes ensimmäisen sujuttelija ilmaantui puiden lomitse näkyviin.

Kohta perään tupsahti pari kolme lisää. Mitään hiihtäjien letkaa silti ei kuulunut, ei näkynyt niin kuin kaksi vuotta sitten, jolloin sattumalta pääsin jyvälle tapahtumasta. Koko lailla yksikseen Kuhankuonon reiteiltä palaavia alan harrastajia näkyivät tämän päiväiset hiihtäjät olevan.

Iltapäivän mittaan viimeisetkin retkeläiset saivat hommansa hoidetuksi. Samoihin aikoihin tuuli laantui laantumistaan, mutta jaksoi vielä ajella viimeisetkin pilvien rippeet tiehensä. Aurinko helotti esteettä. Sen verran puhtia tuulessa yhä piisasi, että se lakaisi sivutietkin kiiltävän puhtaisiksi. Putsattavaa riitti myös muualla aukkopaikoissa, joissa ohuet lumipyörteet hulmahtelivat tuulen tahdissa, kun  auto jo vei pois mökkimaastosta.

Kuvassa kiiltelevällä, hiljaisella Männistöntiellä kelpaisi painella potkukelkalla. Tie on vajaan kolmen kilometrin mittainen. Se yhdistää mukavasti kaksi pitkää tietä. Niistä ainakin se, jota minä ajelen, oli tänään yhtä liukas kuin kuvan tie. Potkukelkkailijan tuskin kannattaa urheilla tiellä, jolla ajetaan kahdeksaakymppiä. Mutta mökkitieltä parin sadan metrin pätkän Männistöntielle toki uskaltaisi hipsiä tienposkessa kelkkansa kanssa yhtä hyvin kuin pelkästään jalan. Ja sitten edessä jo aukeaisi tuo unelmien väylä kelkkailijan potkiskella valtoimenaan vauhtia! 

Jos hyvin käy, tulevana viikonloppuna mökille tuodaan vanha kelkka, äitini perua. Perästä kuuluu, elleivät leudot säät ykskaks sulata tien pintaa sohjoksi.

Jumppa vaihtui patikkaan

Paikallisen kansalaisopiston kevätperinteisiin kuuluu, että kauden päätteeksi jumpparyhmät retkeilevät. Ohjaaja Ritva Selkilä vei tänään kaikki neljä lietolaisporukkaansa Kurjenrahkan kansallispuistoon ja Kuhankuonolle. Alue sijaitsee aivan mökkipaikkani naapurissa. Opisto tarjosi bussikyydin, eväät jokainen toi mukanaan ja varasi taskuun kolme euroa annettavaksi oppaalle.

Oppaaksi oli saatu biologi Mika Lehto. Hänen suo- ja metsämaaston asiantuntemustaan nautittiin annoksittain eri pysähdyspaikoissa. Paljon kuultiin sellaista, että katselen vastedes myös vetistä mökkimaastoa entistä hiukan tarkemmin silmin. Enkä enää siivoa kaikkia lahopuita edes mökkipihan tuntumasta. Ymmärrän, että metsä tarvitsee pikku ötökkänsä, jotka puolestaan käyttävät lahoavaa puuta monin tavoin.

 Aamupäivän viileys näkyy yhä kuvan ihmisten vaatetuksesta. Ilma lämpeni vasta sitten, kun oli jo patikoitu 3,5 km Savojärveä ympäri Rantapihaan asti. Siellä huilattiin ja syötiin eväitä. Fiksuimmat kaivoivat repuistaan teleskooppitikut makkaroita varten. Ne paistuivat avotulessa, jota varten oli varattuna iso laari kuivia klapeja, kiitos Saksalan pienviljelijäyhdistyksen. Se huoltaa kaikille avointa taukopaikkaa.

 Kuhankuonolle saavuttaessa kahden aikoihin aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta. Vihdoin minullakin oli lämmin, kun taas kerran olin lähtenyt retkelle turhan vähissä vaatteissa.

Kuhankuonon kivipaasi seistä jököttää paikassaan osana parin miljardin vuoden ikäistä peruskalliota. Lujaa on se maaperä, jolla asustamme. Ei täällä asuinsija juurikaan tutise eikä myöskään rehota niin kuin etelän runsaslajisissa viidakoissa. Viimeisin jääkausi raastoi liikkuviin jäämassoihinsa kaiken sen kiviaineksen, joka irtosi, ja hiissasi sen mukanaan kauas Atlantin syvänteisiin. Sulamisvesien muodostamiin altaisiin on pikku hiljaa kerrostunut etenkin rahkasammalkasvustoa. Juurettomana se lahoaa alaosastaan, mutta kasvaa uutta päälle. Kerros vahvistuu millin vuodessa. Niinpä nevan turvekerrostuma on paikoin kymmenmetrinen.

Runsaan kuuden kilometrin patikointireitti kuljetti meitä jumpparyhmäläisiä neljällä suotyypillä. Pitkospuita pitkin ylitettiin vetisiä laidenevoja. Maastopolkuja kuljettiin laidekorpien kautta varpuja ja mäntyjä kasvaville reunaluisuille. Niitäkin korkeammalle kohoavat suotasanteet, ja päädyimme takaisin Metsähallituksen Luontotuvalle. Siinä komea kaari päivän annista.