Ristivetoa riittää

Itsenäisyyspäivästä Tampereella on uutisoitu vähintään kahtalaisia tunnelmia: juhlintaa Tampere-talossa ja mellakointia sen ulkopuolella. Ällistyin juhlan muodonmuutoksesta. Vaikka vieraiksi oli kerrankin kutsuttu paljon tavallista, ansioitunutta kunnon kansaa, toimittajat veisasivat muotivirttä kättelijöitä kommentoidessaan. Itse konsertti upeine solisteineen, musiikki- ja tekstivalintoineen herkisti kotikatsojan niin kuin varmaan monet paikalla olleetkin tyystin ilman löysiä löpinöitä. Komea suunnanmuutos, kerta kaikkiaan. Mutta talon ulkopuolella yritettiin tosissaan tehdä tiettäväksi, että moinen itsenäisyysjuhlinta korostaa luokkayhteiskuntaa. Siitä on päästävä eroon vaikka väkivalloin. Tällä kertaa voimat riittivät rähinöintiin ja ikkunoiden rikkomisiin. Niillä tuli asialle näkyvyyttä, mutta myös muita seuraamuksia, kuten lehdistä voi lukea ja vastikään taas radion uutisistakin kerrottiin.

Lauantaina katsottiin leffoja kaksin kappalein. Kummatkin löytyivät taannoisen Yle Teeman Elokuvafestivaalin valikoimasta, josta tallensin lähes kaikki. Alkuilta pyhitettiin tälle dekkarille:
Pappi lukkari talonpoika vakooja. Elokuvasta löytyy yhä tekstiä Ylen sivuilta (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/pappi-lukkari-talonpoika-vakooja-16):

John Le Carrén romaaniin perustuvassa tunnelmallisessa vakoilutrillerissä etsitään kaksoisagenttia brittien tiedustelupalvelun riveistä keskellä 1970-luvun alun kylmää sotaa. Komean näyttelijäjoukon ytimen muodostavat Gary Oldman, Colin Firth, Toby Jones, John Hurt, Tom Hardy, Mark Strong, Benedict Cumberbatch, David Dencik, Ciarán Hinds ja Kathy Burke.
Viime vuosien parhaisiin ja ehdottomasti tyylikkäimpiin jännityselokuviin kuuluva Pappi lukkari talonpoika vakooja on vaikuttava kuvaus 1970-luvun paranoidista ilmapiiristä ja kansainvälisen vakoilun kylmästä maailmasta. Se on myös hieno kuvaus petoksesta, kunniasta ja yksinäisistä miehistä.
Elokuvan ohjasi ruotsalainen Tomas Alfredson. - - Elokuvan on kuvannut Hoyte van Hoytema, musiikin on säveltänyt Alberto Iglesias.

Komeasti leffasta kirjoittaa Jaana Semeri, jonka juttuun Sinfonia vaiteliaille miehille löytyy linkki Ylen sivun lopusta. Mitäpä minä enää omiani lisäisin kiitoksiin. Kannatti katsoa, vaikka en Jaanan intensiivisiin tunnelmiin yltänytkään.

Kun runsaat pari tiivistä tuntia telkkarin ääressä eivät tyystin nitistäneet, pidettiin tauko ja valkattiin listasta vielä yksi lyhyt, nimittäin Luis Bunuelin Kulta-aika. Ero edelliseen on valtaisa!

Luis Buñuelin ensimmäinen pitkä elokuva Kulta-aika (L'Âge d'or, 1930) on tekijänsä taiteellinen ja yhteiskunnallinen manifesti, joka hyökkää hullun rakkauden puolesta porvaristoa, sovinnaisuutta ja uskontoa vastaan. Se on yhä villi ja rienaava teos, joka näyttää suuntaa toisenlaiselle elokuvantekemiselle.
Surrealistisen tarinan ytimessä on miehen ja naisen yritys rakastella. Esteitä tarpeitten tyydyttämiselle asettavat niin perhe, kirkko ja yhteiskunta kuin miehen ja naisen omat estot. Pääosia näyttelevät Gaston Modot ja Lya Lys.
Kulta-ajan käsikirjoituksen tekivät Buñuel ja Salvador Dali (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/kulta-aika-16.

Minusta tuntuu, että Kulta-ajan kaltainen klassikko kaipaisi ympärilleen muita saman aikakauden elokuvia ja maalauksia. Teos sai niin painokkaan paikan Teeman festivaalisarjan päätösleffana, että olisi aihetta tarkastella sen osuutta elokuvakerronnan muutoksiin. Ihan takavuosien elokuvakerhojen tyyliin...