Kaftaanin sini

 

Kaftaanin sini/The Blue Caftan oli Marokon Oscar-ehdokas 2022. Samana vuonna se voitti Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisökilpailun Suomessa. Tallensin elokuvan äskettäin, kun Yle tarjosi sen uusintana.

Parituntinen kolmen ihmisen tarina vetoaa katsojaan hiljaisen tiiviisti. Annu Suvanto kirjoittaa R&A-katalogissa: 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Maryam Touzanin hienostuneen intiimin ja tarkkanäköisen elokuvan keskiössä hohkaa rakkaus kaikessa monimuotoisuudessaan. Halimin ja Minan yhteinen historia keriytyy auki hienovaraisella herkkyydellä paljastaen heidän suhteensa lukemattomat, yllättävätkin ulottuvuudet.

Ollaan jossakin marokkolaisen medinan uumenissa. Siellä ompelijamestari Halim (Saleh Bakri) tekee käsityönä perinteisiä kaftaaneja Mina-vaimon (Lubna Azabal) hoitaessa asiakaspalvelua ja kankaiden valintaa myyjien kanssa. Mestarilta kuluu paljon aikaa perinteisiin koristeisiin. Niitä tekemään on hankittu avuksi poika jos toinenkin. Pitkää työsuhdetta ei ota syntyäkseen. Meneillään on uusin kokeilu katoavaa käsityöperinnettä opettelemaan ryhtyneen Youssefin (Ayoub Missioui) kanssa.

Pitkä avioliitto on jo tienhaarassa, sillä katsojalle tihkuu merkkejä Minan vakavasta sairaudesta. Halim yrittäisi vielä lisätutkimuksia, mutta vaimo tuntee, ettei niistä enää olisi apua. Vanha lääkäri Minan vuoteen laidalla sanoo ääneen sen, minkä tietää oikeaksi. Minan pitäisi luovuttaa uuvuttavasta taistelusta.

Halim kuljeskelee iltaisin yksin kaduilla, poikkeaa hamamiin. Tutulta tavalta tuntuu myös yksityisen loosin varaaminen toisen miehen kanssa. Myös ompelimossa nuoren miehen läsnäolo pakottaa vilkaisemaan ja katsastamaan läheltä työn sujumista. Youssef tunnistaa katseen, vastaa hienovaraisesti. 

Mina on selvillä miehensä alttiudesta. Siitä voidaan puhua. Halim vakuuttaa yrittäneensä suitsia haluaan, kun taas Mina ei tunnu pitävän Halimin toimia pahana. 

Vähin erin yksi upea kaftaani valmistuu. Se on väriltään petrolinsininen. Juuri sellaisen Mina olisi halunnut hääasukseen.  

Halim oivaltaa: Asua ei pakata toimitettavaksi asiakkaalle, vaan Mina saakoon kaftaanin hauta-asukseen. Rakkaus vaimoon saa kaftaanin muodon, sen pitkällinen valmistus on kuin elämä monine käänteineen. Elokuvassa kuvataan äärimmäisen kauniisti  marokolaisten tapaa pestä ja valmistella vainaja hautausta varten valkoisiin liinoihin puettuna. Halim poikkeaa perinteestä, purkaa liinat vaimonsa yltä ja pukee hänet ompelemaansa ja Youseffin koristelemaan hohtavaan kaftaaniin.

Yksissä miehin Halim ja Youssef kantavat Minan tuttuja kujia pitkin laajalle hautausmaalle, jota täyttävät vieri vieressä kivet nimineen.

Kaikessa koruttomuudessaan Maryam Touzanin elokuva avaa rauhallisin, tummasävyisin kuvin näkymiä paitsi vavahduttaviin tunteisiin myös marokolaiseen kulttuuriin.

Päivä Marokossa

Pari juttua on tähän mennessä ilmestynyt risteilysarjassa. Nyt on vuorossa kolmas ja  samalla viimeinen. Ensimmäiseen pääsee tästä linkistä, toiseen tästä.

Torstaina 29. marraskuuta Marella Dream kiinnittyi Marokossa Agadirin satamaan. Se ei lumonnut näkymillään. Niinpä risteilyvieraita odotti autojen letka. Ei aikaakaan, kun bussit ja pienemmätkin autot täyttyivät. Vain meidän avulias vihreätakkinen Pekka haahuili ympäriinsä etsimässä tilattua autoa. Hän joutui kaivamaan puhelinta esille soittaakseen firmaan, josta auton piti tulla. Kallista kutsumista, sillä EUn ulkopuolella puheluminuutti maksoi 3 euroa, tekstiviestikin paljon.

Kun kaikki muut autot olivat jo kurvanneet tiehensä, saapui valkoinen pikkubussi mukanaan kauhtanaan pukeutunut Mustafa, paikallisopas. Helpotti! Luotettavaksi päivän mittaan osoittautuneen kuskin nimi on unohtunut. Aivan ajallaan tusinan verran suomalaisiakin starttasi matkaan. Ne, jotka eivät päässeet retkille, viettivät päivänsä kaiketi tutustumalla Agadirin kaupunkiin ja nauttimalla sen laajoista uimarannoista. Niitä ja hulppeita hotelleja me retkeläiset katselimme vain ikkunoiden läpi matkalla Taroudantiin. Se sijaitsee 85 kilometriä sisämaahan Agadirista.

Menomatkan reitti vei läpi muutaman pikkukaupungin. Katujen varsilla mopopojat syynäilivät kännyköitään ihan kotoiseen malliin. Naisia siinä kuin miehiä näkyi kävelemässä. Naisten asuista oli puhetta. Marokossa kasvoja ei peitetä, vaikka iloisenkirjavat kankaat piilottavat lähes koko kropan. Vain yhden niqabiin pukeutuneen naisen huomasin. Mustafan mukaan siten pukeutuvat ovat tulleet Saudi-Arabiasta. Marokossa ei kuitenkaan hyväksytä saati suosita äärimmäisiä puketumis- tai muitakaan ulkoisia perinnäistapoja.

Itse varmistin ennakkoon oppaaltamme Pekalta, etten turistina töppää asun valinnassa. Vaaraa ei ollut, koska en edes harkinnut sortseja. Sandaaleista saivat varpaat näkyä, mikä helpotti helteessä. Vastaisen varalle luin tätä juttua kirjoittaessani Lyhyen etikettioppaan Anna.fi -sivustolta.

Puolimatkassa pysähdyttiin. Oli luvassa teetä ja jotakin purtavaa sekä pikku eläintarhassa kiertelyä. Mutta kuinka ollakaan, omistaja oli vaihtunut eikä uusi paikan haltija tiennyt mitään sopimuksesta, jonka nojalla tarjoilu olisi järjestynyt. 

Peremmältä puistosta löytyi sekä kiipeilytelineitä että eläimiä ahtaissa häkeissä. Joukko lapsia nautti retkipäivästään varjoisilla sohvilla eikä noteerannut millään tavoin meitä turisteja.

Koska taukopaikasta oli lähteminen ilman ruuan murua, oppaat neuvottelivat, missä voitaisiin seuraavaksi pysähtyä. Kuski käytti luppoajan putsaamalla auton pölyisiä ikkunoita. Palvelua sekin.

Matkan jatkuessa oli taas aikaa ihailla Atlasvuoristoa, joka siinsi tasangon laidalla. Maisemia ihmetteleviä turisteja vietiinkin saman tien Taroudantiin asti. Siellä täällä vilahteli Marokon lippuja, minulle ennestään tuntemattomia.

 

Viisikulmaisen kuvion merkityksistä selvisi nettihauin, ettei kyse sittenkään ole islamin viidestä peruspilarista, joita ovat rukous, almut, pyhiinvaellus, monoteismi ja paasto, vaan Salomon sinetistä. Muinaisita ajoista se on tarkoittanut hyvinvointia ja itse elämän symbolia. Taroudantista lähdettäessä katsoin vielä tarkasti maan lippua, kun  pysähdyttiin komean aukion laidalle. Lippu liehui salossa. Ehkä paikalla järjestetään paraateja sekä muita tilaisuuksia, joihin väkeä kokoontuu torin täydeltä.

Lipun lisäksi esiteltävinä olivat muurit torin laidalla. Niiden suojissa Taroudant asukkaineen jatkaa olemassaoloaan paljolti entisaikojen malliin. Ehdin jopa nähdä kaupungin ahtailla kaduilla paikallisen "taksin" kyydissään nainen isohkoine kantamuksineen. Kuvassa hevospeli on kenties menossa hakemaan uutta asiakasta kaupunkireissulle.

Valkoinen ajokkimme suuntasi Taroudantiin päästyä sellaisesta portista sisään, että osuttiin oitis keskiaikaisen kapungin mutkaisille kujille. Hädin tuskin pikkubussi mahtui matelemaan yhä sisemmäs kaupunkiin jalankulkijoita väistellen. Parasta olisi ollut istua vossikan kyydissä.

Lopulta olimme perillä erikoislaatuisen naisten osuuskunnan myymälän edustalla. Tarkoitan Cooperative Argan Roudana Targanetia.

Sisällä näimme, kuinka naiset hieroivat käsikivin öljyä uhanalaisen  arganpuun siemenistä.

Seinällä esiteltiin sekä itse puu että siitä saatavat hedelmät. Monien työvaiheiden jälkeen tallessa on tilkka ihmeöljyä. Sillä voi kuulemma parantaa lähes vaivan kuin vaivan.

Ostin hyvälle ystävälle tuliaisiksi pullollisen psoriasiksen hoitoon. Ja kas, pullon kyljessä on kuva naisesta ja hänen kauniisti kiiltävistä pitkistä hiuksistaan. Öljyn sanotaankin sopivan myös hiusten hoitoon. Tuotetta esiteltäessä ei kuitenkaan käynyt ilmi, että tuote haisee. Haju on niin voimakas ja kestävä, että vielä pari päivää öljyhoidon jälkeen iho ja tietysti myös tukka tuoksahtaa. Nenä on tunnistavinaan hajusta tervan, ehkä vielä astetta paria vahvempana.

Niinpä tuliainen jäänee käyttämättä. Voi surku! Silti oli erittäin kiinnostavaa nähdä ja kuulla naisten osuuskunnista. Niitä on nimittäin useita. Ehkä näillä toimin arganpuu saadaan uudelleen leviämään Marokon alueella. Tosin pois lähtiessä näimme sellaisen yksityistontin, jolla kasvaa kituutti muutama arvokas puu. Mustafan mukaan omistaja ei kastele niitä, jotta puut kuolisivat ja ne voisi raivata tulevien rakennushankkeiden tieltä. Suojeltuja puita ei näet saa kaataa elävinä. Että semmoista maailmanperintökohteen kanssa junailua...

Kaupunkikierroksella poikkettiin sekä torilla että kauppakujilla, omanlaisessaan basaarissa. Torilla, totta kai, tavattiin käärmeitään näyttävä täti. Laatikoita raottamalla hän näytti, että eläviä ovat.

Kumma kyllä en osannut ottaa aivan tosissani kobraa, vaikka se pörhisteli itseään uhkaavan näköiseksi ja käänteli päätään. Muovikäärme tuskin sellaista tekisi.

Ilimajoelta kotoisin oleva matkakumppani ei hätkähtänyt, kun täti tarjosi tälle kaulakoruksi yhtä laatikosta nostamaansa luikertelijaa ja kruunasi näytöksensä pussaamalla otusta. Pysyttelin loitolla. Tavat tunteva oppaamme sujautti sopivan setelin käärmeillä elantonsa hankkivalle katutaiteilijalle. Niin pääsimme jatkamaan kuljeskelua muualle.

Kauppakujilla tungosta oli vain paikoin. Eivätkä myyjät painostaneet ohi kulkevia turisteja ostamaan, kun huomasivat, että oltiin vain katselemassa.

Matka takaisin Agadiriin sujui vauhdikkaasti uuden oloista, suoraa tietä ajaen. Puolimatkassa poikettiin paikkaan, josta saattaa kuulemma tulla pysähdyskohde toistekin. Nähtiin hieno ruokasaliksi muunnettu beduiiniteltta. Siellä isohko joukko saksalaisia lopetteli ateriaansa. Kaikki tilat jäivät suomalaisjoukon katseltaviksi, siistit vessat testattaviksi. Täällä siemaistiin hyvää kahvia ja muitakin virvokkeita.

Uima-altaan partaalla oli miellyttävää istuskella, vaikkei mitään uimisen hinkua mielessä herännytkään. Oppaiden huomasin kyselevän tämän keitaan omistajilta tai työntekijöiltä, kuinka jatkossa olisi hyvä toimia, jos haluaisi poiketa uudestaan ryhmien kanssa.

Reissu tuli tehdyksi noin kuudessa tunnissa. Takaisin laivaan ehdittiin hyvissä ajoin ennen lähtöä kohti Teneriffaa ja EUsta tuttuja olosuhteita. Minulle edes tämä lyhyt visiitti Pohjois-Afrikassa oli sellainen elämys, että tunnistin olevani ulkomailla. Nautin kaikesta näkemästäni, jopa helteestäkin, kun järjestelyt toimivat mainiosti. Riitti, että niitä hiukan säädettiin menomatkalla.

Noviisina brittiristeilijällä

Viime viikko vierähti sekä Kanarian saarten, Madeiran ja Marokon vesillä että määräsatamissa. Kristina Cruises oli suomalaisryhmän matkanjärjestäjä yhteistyössä brittiläisen Marella Cruises -firman kanssa. Marella Dream -alukseen mahtuu 1500 matkustajaa, mutta meitä suomalaisia oli siitä joukosta vain 37 ikään kuin mausteina isossa brittiryhmässä. Yksin matkustavalle ekakertalaiselle jännä kokemus kaiken kaikkiaan.

Laivalle asettautuessa alkoi lähes saman tien kuulua kaiuttimista vaatimuksia osallistua turvaharjoitukseen. Pelastusliivit piti napata mukaansa hytin vaatekaapista ja katsoa ulko-oveen kiinnitetystä kartasta lyhin tie omaan pelastautumispisteeseen. Sinne piti kiireesti kirmata henkilökunnan opastamana. Jokin meni sen verran pieleen ainakin omalta kohdaltani, etten koskaan osunut oikeaan paikkaan B4:ään. Moni muukin hortoili pelastusliiveissään ympäriinsä. Ihan jokainen tuskin edes yritti tosissaan, vaikka piti.

Pelastusveneitä toki katselin altapäin eri vinkkeleistä varsinkin sinä aamuna, kun hiukan keikutti. Niinpä kuva tärähti. Tyvenessä säässä puhelimen kameraan tallentui vakaa kuva. Ennakkosuunnitelmista poiketen näet jätin raskaan Nikonini kotiin. Lumian kamera riitti mainiosti.

Matkani viimeisenä iltana, jolloin päivemmällä laivasta poistuneiden brittien tilalle pöllähti iso joukko uusia matkustajia, ehdin kuitenkin nähdä täydessä varustuksessa toteutetun harjoituksen. Yhdeksännen kannen kävelyreitille kerääntyi väkeä niin, ettei ohi ollut mahtua. Tätä porukkaa opastettiin tarkasti. 

En kylläkään huomannut joukossa yhtään pyörätuolissa köröttelevää. Kuinkahan vanhusten ja invalidien käy tosi paikassa?  Viikon mittaan olin näet pannut merkille, että moni britti liikkui perin vaivalloisesti ja tarvitsi avukseen vähintään kepin tai rollaattorin. Hyvin huomaavaisesti henkilökunta avusti kaikkia tuen tarvitsijoita. Melkeinpä näytti siltä, että Britanniassa iäkkäitä ja liikuntarajoitteisia oli houkuteltu risteilylle. Suomalainen matkanjärjestäjä puolestaan korostaa jo esitteissään, että etenkin retkillä tulee selvitä omin jaloin ja käyttää hyviä kävelykenkiä.

 
Kaikessa rauhassa varhain aamuisin kiertelin kävelykantta. Keulasta löysin löhöilyalueen, jonka keskellä komeilee piskuinen uima-allas ympärillään aurinkotuoleja. Vielä hulppeampi kylpylän tapainen sijaitsee 11. kannella. Siellä on myös porealtaita ja kuulemma saunatkin. Jäi testaamatta. Eräs suomalaisnainen kertoi menneensä kuumaan saunaan alasti meikäläiseen tapaan ja heittäneensä löylyä. Kun pari brittidaamia uimapuvuissaan ja pyyhkeissään oli kurkistanut sisään, he kääntyivät kannoillaan ja pakenivat kauhistuneina.

Kaikki ulkotuolit kerättiin yöksi päällekkäin ja kiinnitettiin tiukaksi paketiksi naruin, vaikka ei kovin kummoisesti tuullutkaan. Aamun tullen paketit purettiin ja tuolit leviteltiin matkustajille. Seurailin hissuksiin henkilökunnan puuhia. Miehistöä riitti, olipa kyse ravintoloista, hoitopaikoista, baareista, kansialueista, hyttikäytävistä tai vastaanotosta. Kaikkialla vilisi hymyileviä, palvelualttiita laivaan pestautuneita siisteissä työasuissaan. Moni heistä näytti tulleen Aasiasta.

Aina saavuttaessa uuteen satamaan sinne näkyi ehtineen muitakin risteilyaluksia. Missään ei syntynyt ihmeemmin ruuhkia laivasta poistuttaessa. Päivät vietettiin pääosin maissa kuljeskellen. Olin  ennakolta ilmoittautunut kolmelle retkelle. Niille lähdettiin yhdeksältä aamulla ja palattiin takaisin monen tunnin kuluttua. Sitten ehti vielä kierrellä sataman lähistöllä itsekseen, kunhan piti huolen, että palasi laivaan määräaikaan mennessä. Sisään pääsi näyttämällä henkilökorttia, jonka viivakoodi nopsasti luettiin sekä lähdettäessä että saavuttaessa takaisin. Tullessa vielä reput ja laukut läpivalaistiin. Hyvin hoituivat turvajärjestelyt.

Usein Marella Dream osui lähekkäin valtaisan Aida-nimisen aluksen kanssa. Jättiläinen herätti ällistynyttä huomiota. Kuinka kummassa niin isossa paatissa löytäisi edes oman hyttinsä? Askelmittariin kertyi tuhansia lukemia paljon Aidaa pienemmässäkin laivassa, kun jätti hitaat hissit muille ja kulki portaissa. Viikossa jalkavoimat kohenivat kaikesta ramppaamisesta. Muuta kuntoilua en osannut kaivatakaan.

Ehkäpä Aidalla matkustavat jättävät kaupunkikierrokset väliin ja nauttivat laivan kylpylä- ja muista palveluista taivas kattonaan. Kerran seurasin, kuinka läpinäkyvässä tuubissa sujahteli vähän väliä joku ilmeisesti vesiliu'un kyyditsemänä.

Aida on niin iso, ettei se mahtunut kokonaan tähän kuvaan. Vesiliukumäki alkaa jälkimmäisen A:n kohdalta ja kaartaa seinästä sisään.

Useissa satamissa kaupunkiin osui etsimättä, kun seurasi sinistä viivaa tiessä. Mutkissa vielä opastein varmistettiin oikea suunta. Jos reittejä oli tarjolla useampia, värikooditkin vaihtelivat. Ainakin vihreän ja oranssin muistan nähneeni.

Olipa reitti mikä hyvänsä, pariskunnat useimmiten vielä pitivät toisiaan kädestä - ehkäpä ihan muusta syystä kuin eksymisen pelosta...

Laivaan palattaessa kaijalla ennen langongia odotti pikku teltta. Pari laivan henkilökunnan edustajaa odotti siinä valmiina tarjoamaan apuaan. Aina paikalla oli myös käsien desifiointiautomaatti. Sellaista totuin minäkin käyttämään joka käänteessä toistuvien käsipesujen lisäksi. Reissulla ei hevin sairastunut, kun myös ruokien tarjoilussa oltiin erityisen tarkkoja. Ravintolapäällikkö näytti mittailevan ruokien lämpötiloja. Jos raja-arvoista ilmeni poikkeamia, ruokasatsi poistettiin heti ja korvattiin toisella.

Kerran hyttini siivouksesta aamuin illoin huolehtineet miehet toivottivat minut  tervetulleeksi takaisin "kotiin" pyyhkeestä taiteilulla norsunpoikasella. Ja saivat isot kiitokset entistä leveämmän hymyn kera.

Kuuluvatkohan pyyheliinataitokset kerrossiivoojien perusopintoihin? Vai jatkokoulutukseen?

Laivan kahdeksas kerros tarjoaa tilat vastaanotolle, myymälöille, kampaamolle, jalkahieronnalle sekä erilaisille ravintoloille, joissa voi kuunnella elävää musiikkia. Samassa kerroksessa työskentelee pari valokuvaajaa. Viereisessä otoksessa nämä ammattilaiset tarkistavat valoja.

Seurasin paria kolmea tilannetta, joissa asiakas upeaksi sonnustautuneena poseerasi estoitta. Lisäksi kaikille matkustajille oli tarjolla mahdollisuus kuvauttaa itsensä kapteenin kanssa (!). Kuulin, että eri maksusta kuvan sai paperivedoksen lisäksi myös digitaalisena. Valmiit kuvat olivat esillä näyttelyseinillä myymälöiden lähistöllä.

Matkalaisten kestohymyt hyytyivät vasta kotiin lähdön koittaessa. Järjestelyjen laadukkuudesta yksi merkki on sekin, ettei laukkuja tarvinnut itse kantaa laivaan tai laivasta. Henkilökunta hoitaa homman. Oma laukku piti hakea muiden joukosta vasta siinä vaiheessa, kun oltiin menossa bussiin ja lentokentälle.

Risteilymatkan monista plussista merkitsen listaan ensinnäkin ystävällisen ja tehokkaan palvelun, jonka Marella Cruises on organisoinut. Toisena lisään listaan, että kaikki Kristina Cruises -lupaukset pitivät kutinsa. Ryhmän oma opas, Pekka, oli tavoitettavissa vuorokauden ympäriinsä puhelimitse ja lisäksi määräajoin vastaanotossa. Muuallakin leppoisan vikkelä mies näkyi. Hän jututti silloin tällöin minuakin, noviisia, kuullakseen, miten sujuu. Hyvinhän minulla. Taisi olla niin, että kaikki muut suomalaiset olivat konkariristeilijöitä, vieläpä juuri Kristina Cruises -faneja.

Saattaa hyvinkin olla, että lähden ennen piktää jokiristeilylle Keski-Eurooppaan. Moni kertoi niistä innostuneena. Kun myös Sampanjaa muovimukista -bloggaaja tarjoilee intohimoisen matkailijan kokemuksina myönteisen katsauksen Kristina Cruises -jokiristeilyyn, olen koko lailla valmis hyppäämään kyytiin. Jutun komeat kuvatkin ovat ammattilaistasoa.

Hiukan empien lisään loppuun vielä yhden puhelimen kameralla otetun, kevyesti käsitellyn kuvan merimaisemasta. Siitä näkyy, kuinka sää suosi viime viikolla. Monesti kuulemma Kanarian saarten vesillä voi jopa myrskytä. Kuinkahan sellaisen kestäisi? Meitä ei haitannut myrsky eikä edes se, että  viimeisenä aamuna satoi reippaasti. Saimmepahan lämpimässä hiukan totutella kotimaan märkään ja vilpoiseen ilmanalaan.

Muutama jatkojuttu seuraa niistä mainioista retkistä, jotka onneksi ymmärsin varata ennakolta. Laivasta niitä ei enää olisikaan saanut, ei edes brittiryhmiin. Nekin olivat kuulemma täyteen buukattuja. Yksin matkustavalle 12 hengen ryhmästä muodostui oma tuttu porukka. Kun vielä moni retkeläisistä sattui olemaan kaltaisiani varhaisia herääjiä, totuimme istahtamaan samaan pöytään jo seitsemältä. Silloin näet alkoi aamiaistarjoilu, ja saimme hyvän startin päivälle.

Minne mieli halajaa?

On meneillään vuoden pimein kausi. Vanhastaan muistan, kuinka se on rassannut oloa. Niinpä päätin jo kesän lopulla katkaista tämän syksyn kurjuuden lähtemällä viikoksi kauas muihin maisemiin. Matka tuli tilatuksi ja maksetuksi ajallaan. Aika pian olen jo reissussa kohti Kristina Cruises -firman järjestämää laivaristeilyä. Verryttelen hiukan ennen tosi koitosta katselemalla, mitä netistä löytyy matkan etapeista. Samalla sekä lapset ja lastenlapset perheineen että muutkin pääsevät alustavasti jyvälle, minne mummu häipyy viikoksi.

Las Palmasiin Gran Canarialle lennetään. Kaupunkikierros on luvassa heti perille päästyä. Ehkä  käväistään myös pikkukuvan museossa.

Jossain vaiheessa tulopäivää porukka kuskataan brittiläiseen m/s Thompson Dream -alukseen. Siihen on mukava asettua koko viikoksi.

Seuraava etappi on Santa Cruz de la Palma La Palmalla, jossa viivytään vain kuusi tuntia. Huomaan, että Santa Cruzeja on kahdella saarella, sillä muutamaa päivää myöhemmin vieraillaan Teneriffan Santa Cruzissa.

La Palmalta suunnataan Madeiralle. Funchalissa olen kauan sitten viettänyt viikon aviomieheni kanssa. Kumpikin tuskaili levadoilla hipsiessä putoamista. Muistaakseni ryömin pahimmissa paikoissa nelinkontin. Vaikka Funchalia ja sen ympäristöä tuli aikoinaan hiukan nähdyksi, olen varannut paikan opastetulle retkelle. Kuvan paratiisilintukukat tulivat tutuiksi jo ensi käynnillä. 

Meripäivänä matkataan Agadiriin Marokkoon. Se on minulle niin outo paikka, että retkivaraus on aivan kohdallaan. Luvassa on monta tuntia maisemia mennen tullen matkalla Taroudantiin, 85 kilometrin päähän Agadirista. Mitä itse kaupungissa katsellaan, jää nähtäväksi.

Seuraavana päivänä poiketaan Lanzarotella. Kolmannella ennakkoon varatulla retkellä pääsen muiden mukana tutustumaan karuihin näkymiin Timanfayan kansallispuistossa. Alue kuuluu syntyneen tulivuorenpurkauksista.

Sitten on vielä vuorossa se toinen Santa Cruz, joka sijaitsee Teneriffalla. Aamulla varhain rantaudutaan. Koko päivä on mahdollista kulkea ja katsella minulle ennestään tuntematonta kaupunkia, sillä vasta puolelta öin laiva suuntaa keulansa kohti Las Palmasia.

Teneriffan eteläkärjessä olen kerran ollut viikon yhdessä nuorimman tyttärentyttären kanssa. Silloin retkeiltiin La Gomeran saarelle ja muutamaksi tunniksi myös merelle tarkoituksena nähdä delfiinejä. Eipä näkynyt. Eikä myöskään kavuttu Teidelle, niin kuin moni muu on kertonut tehneensä. Mutta ratsastusmahdollisuus neitokaiselle järjestyi mukavalla pikku tilalla lähellä Los Americanosia ja silloista hotellia.

Tässä kohtaa matkaviikkoa minulla on enää odotettavissa lento Helsinkiin ja sieltä bussilla Turkuun. Kotiovelle päästäkseni taidan yömyöhällä tarvita vielä taksikyytiä.

Ennen pitkää ehkä kirjoitan toisen bolgijutun siitä vinkkelistä, mitä tuli nähdyksi ja koetuksi. Juttuun löytynee kuvia omasta takaa, sillä mukana kulkee sekä kännykkä erinomaisine kameroineen että iso laatuvehje Nikon D90.