Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nikolai Gumiljov. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nikolai Gumiljov. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Anna Ahmatovan runouden äärellä

Äskettäin Wäinö Aaltosen museossa nähty Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta viritti halun tutustua itse Ahmatovaan. Huomasin monen muun etsineen kirjastosta tätä runoilijaa, koska Ahmatovan runokokoelmia ei ollut ainuttakaan vapaana. Minua kuitenkin onnisti, sillä Marja-Leena Mikkolan toimittama ja suomentama Valitut runot (Tammi 2008) oli ainoana lainattavissa saman tien. Kirjasta sainkin tuhdin annoksen sekä tietoja että taiten suomennettua lyriikkaa. Runoista voi aistia Ahmatovan sointuisan, rytmikkään kielen niin hyvin kuin käsittääkseni kännöksestä voi.

Kirjan äärellä olen mietiskellyt sekä itse runoilijaa että hänen runojensa maailmaa. Alkajaisiksi Mikkola valaisee runoja laajahkossa esseessä ja tarjoaa omana lukunaan perustiedot Ahmatovan elämänvaiheista. Mittava teksti tästä kuuluisasta venäläisestä löytyy myös Wikipediasta.


Ensi kertaa Ahamatovaa lukevaa palvelee valittujen runojen kronologinen eteneminen nuoruuden tunnelmapaloista, kauhun vuosikymmenten salattuihin säkeisiin ja edelleen myöhäisten vuosien suurteoksiin. Poimin muutamia esimerkkejä. Tässä nelisäkeistöinen, varhainen luomus:
Ovi on puoliksi auki./ Lehmusten lempeä huojunta./ Pöydälle unohtuivat/ ratsupiiska ja hansikas. 
Lamppu luo keltaisen kehän./ Kuuntelen havinaa./ Minkä vuoksi lähdit?/ En voi ymmärtää...

Huomisaamusta tulee/ iloinen ja kirkas./ Elämä on ihana./ Sydän, ole viisas.

Lyöt hiljemmin, kumeammin,/ olet tyystin voimaton./ Tiedätkö, luin jostain,/ että sielu on kuolematon.
                                                                                                                  17.2.1911 Tsarskoje Selo
Runo painottaa maanpäällistä elämää. Siinä ei kurkottella symbolistien tavoin toiseen, ideaalisempaan olotilaan, kuten Marja-Leena Mikkola opastaa esseessään Ahmatovan runoudesta. Mikkolan mukaan Nikolai Gumiljov, Ahmatovan ensimmäinen aviomies, hahmotteli vaimonsa sekä Osip Mandelstamin runouden pohjalta akmeismiksi nimittämänsä suuntauksen vastareaktiona symbolismille. (Mt. 5.)
Akmeistien mukaan kaikissa ilmiöissä on konkreettinen sisältö, ne ovat täynnä elävää merkitystä, ihmisen ja runoilijan eksistenssiä, joten ne pystyvät kertomaan hänestä hyvin paljon. Asiat ja esineet ovat tärkeitä jo itsessään ja samalla luovan persoonan heijastusta. Kun symbolistit siirsivät tunnekokemukset transsendentaaliselle tasolle, jolloin asiat ja esineet menettivät konkreettisen hahmonsa ja muuttuivat filosofisiksi symboleiksi, niin akmeistit puolestaan välttivät emootioiden suoraa esittämistä, varsinkin kun sanat "rakkaus", "suru", "ikävä" olivat muuttuneet steriileiksi jatkuvassa käytössä. (Mt. 6.)
Minulle akmeismi on niin uutta, etten muista koskaan aiemmin törmänneeni tähän käsitteeseen. Mikkolan selkeä luonnehdinta suuntauksesta auttaa lukemaan Ahmatovan runoja uusin, entistä tarkemmin silmin. Ymmärrän myös, miksi Hannu Väisäsen Neljä huonetta -näyttelyssäkin on esillä maalauksia Ahmatovalle tärkeistä muistiesineistä, joihin on kiinnittynyt runoilijalle tärkeitä ihmisiä ja tapahtumia. Sellaisia esineitä opin tarkkaamaan runoista ja alan pikku hiljaa päästä jyvälle siitä, mitä kaikkea ne voivatkaan kertoa. Esimerkiksi ylle kopioidun runon ensimmäinen säkeistö luo kaikessa lempeydessään lähdön vaikutelman, vaikka ratsupiiska ja hansikas ovat unohtuneet. Toisen säkeistön myötä koen kaipuuta, kolmas säkeistö valaa toivoa ja luottamusta elämään. Neljäs säkeistö pysäyttää kuuntelemaan omankin sydämeni lyöntejä. Kuolema vain häivähtää, ei vie mukanaan. Yksityiskohdat kiinnittyvät mieleen ja niiden varassa tarina jatkuu kerroksittain.
Ystävät, te jotka viimeisenä kutsuttiin!/ Jäin henkiin, että voisin surra teitä./ En jäädy itkupajuksi, vaan huudan/ nimenne kikkialle maailmaan!/ Ja vähät nimistä!/ 
                                                                                  Olettehan aina läsnä!/
Ja taas Leningradin elävät ja kuolleet/
marssivat rivistöinä sumun halki -/
Kunnia ei tunne kuolemaa.
                                                                                                           Elokuu 1942 Djurmen

 Aavistelen runon säkeiden henkivän piiritetyn kaupungin kauhuja. Runoilijan tehtävä on muistaa, kertoa, elää edelleen tehtäväänsä toteuttaen.

 Valitut runot päättyy otteisiin (?) Ahmatovan pääteoksesta Runoelma ilman sankaria. Wikipedian mukaan se oli ollut tekeillä yli kaksikymmentäkaksi vuotta. Ahmatova aloitti sen kirjoittamisen syksyllä 1940. Runoelma merkitsi hänelle yhteenvetoa omasta kohtalosta, sukupolven kohtalosta, ja se merkitsi myös yhteenvetoa 1900-luvun alkupuolen kirjallisuuden historiasta. Ahmatovan omien sanojen mukaan ”runoelma on omaksunut – imenyt itseensä – kaikki elämäni erilaisten ajanjaksojen tapahtumat ja tunnelmat”. 

Ensimmäisen luvun alku luonnostelee näyttämön:
Uudenvuoden aatto 1940. Fontankan talo. Odotetun henkilön sijasta tekijän luokse saapuu joukko varjoja vuodelta 1913. He ovat naamiaisasuissa. Valkoinen peilisali. Lyyrinen välisoitto. "Vieras tulevaisuudesta". Naamiaiset. Runoilija. Aave.

Sytytin kynttilät palamaan,/ että iltamme olisi valoisa:/ sinun kanssasi, joka et tullutkaan, juhlin uudenvuodenaattoa./
Mutta.../ --
Teksti jatkuu mykistävän huimana ja moniulotteisena. Ymmärrykseni ei riitä yksityiskohdista avautuvien näkyminen tajuamiseen. Ne häämöttävät sumuisina. Haluaisin katsoa tarkasti, mutta en jaksa ponnistaa läpi kaikkien risteilevien kulttuurikerrosten. Silti huomaan, kuinka  intertekstuaalisuus kukkii. Kunpa joskus vielä etsisin tämän teoksen uudestaan ja osaisin syventyä siihen niin kuin Ahmatova lienee lukijoiltaan toivonut.

Merkillistä, että Neljä huonetta -näyttelystä mieleeni jäi kummittelemaan maalaus nimeltä Valkoinen sali 1, josta eilen sain kuvan sähköpostitse. Uumoilen Hannu Väisäsen luoneen kuvan hahmon Ahmatovan pääteoksen jonkin kohtauksen pohjalta. Kuvassa on minulle paljon arvoituksellista. Kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä en pysty lukemaan enkä ole kovin ponnekkaasti etsinyt tulkinta-apua. Sitä tuli onnekseni kommentin muodossa. Kuvassa lukee Valkoinen sali venäjäksi. Hahmo näyttää seisovan naamiaisasussa. Vai onko hän sittenkin selällään kuin vainaja? Nukkuuko hän? Mikä on tuo kehä pään ympärillä? Entä vaalea vaate peittämässä hiuksia?

Tämä kuva pysyköön mukana, jos ja kun luen uudestaan Runoelman ilman sankaria. Ehkä silloin ymmärrän sekä tekstiä että maalausta nykyistä sävykkäämmin.