Anna Ahmatovan runouden äärellä

Äskettäin Wäinö Aaltosen museossa nähty Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta viritti halun tutustua itse Ahmatovaan. Huomasin monen muun etsineen kirjastosta tätä runoilijaa, koska Ahmatovan runokokoelmia ei ollut ainuttakaan vapaana. Minua kuitenkin onnisti, sillä Marja-Leena Mikkolan toimittama ja suomentama Valitut runot (Tammi 2008) oli ainoana lainattavissa saman tien. Kirjasta sainkin tuhdin annoksen sekä tietoja että taiten suomennettua lyriikkaa. Runoista voi aistia Ahmatovan sointuisan, rytmikkään kielen niin hyvin kuin käsittääkseni kännöksestä voi.

Kirjan äärellä olen mietiskellyt sekä itse runoilijaa että hänen runojensa maailmaa. Alkajaisiksi Mikkola valaisee runoja laajahkossa esseessä ja tarjoaa omana lukunaan perustiedot Ahmatovan elämänvaiheista. Mittava teksti tästä kuuluisasta venäläisestä löytyy myös Wikipediasta.


Ensi kertaa Ahamatovaa lukevaa palvelee valittujen runojen kronologinen eteneminen nuoruuden tunnelmapaloista, kauhun vuosikymmenten salattuihin säkeisiin ja edelleen myöhäisten vuosien suurteoksiin. Poimin muutamia esimerkkejä. Tässä nelisäkeistöinen, varhainen luomus:

Ovi on puoliksi auki./ Lehmusten lempeä huojunta./ Pöydälle unohtuivat/ ratsupiiska ja hansikas. 

Lamppu luo keltaisen kehän./ Kuuntelen havinaa./ Minkä vuoksi lähdit?/ En voi ymmärtää...

Huomisaamusta tulee/ iloinen ja kirkas./ Elämä on ihana./ Sydän, ole viisas.

Lyöt hiljemmin, kumeammin,/ olet tyystin voimaton./ Tiedätkö, luin jostain,/ että sielu on kuolematon.

                                                                                                                  17.2.1911 Tsarskoje Selo

Runo painottaa maanpäällistä elämää. Siinä ei kurkottella symbolistien tavoin toiseen, ideaalisempaan olotilaan, kuten Marja-Leena Mikkola opastaa esseessään Ahmatovan runoudesta. Mikkolan mukaan Nikolai Gumiljov, Ahmatovan ensimmäinen aviomies, hahmotteli vaimonsa sekä Osip Mandelstamin runouden pohjalta akmeismiksi nimittämänsä suuntauksen vastareaktiona symbolismille. (Mt. 5.)

Akmeistien mukaan kaikissa ilmiöissä on konkreettinen sisältö, ne ovat täynnä elävää merkitystä, ihmisen ja runoilijan eksistenssiä, joten ne pystyvät kertomaan hänestä hyvin paljon. Asiat ja esineet ovat tärkeitä jo itsessään ja samalla luovan persoonan heijastusta. Kun symbolistit siirsivät tunnekokemukset transsendentaaliselle tasolle, jolloin asiat ja esineet menettivät konkreettisen hahmonsa ja muuttuivat filosofisiksi symboleiksi, niin akmeistit puolestaan välttivät emootioiden suoraa esittämistä, varsinkin kun sanat "rakkaus", "suru", "ikävä" olivat muuttuneet steriileiksi jatkuvassa käytössä. (Mt. 6.)

Minulle akmeismi on niin uutta, etten muista koskaan aiemmin törmänneeni tähän käsitteeseen. Mikkolan selkeä luonnehdinta suuntauksesta auttaa lukemaan Ahmatovan runoja uusin, entistä tarkemmin silmin. Ymmärrän myös, miksi Hannu Väisäsen Neljä huonetta -näyttelyssäkin on esillä maalauksia Ahmatovalle tärkeistä muistiesineistä, joihin on kiinnittynyt runoilijalle tärkeitä ihmisiä ja tapahtumia. Sellaisia esineitä opin tarkkaamaan runoista ja alan pikku hiljaa päästä jyvälle siitä, mitä kaikkea ne voivatkaan kertoa. Esimerkiksi ylle kopioidun runon ensimmäinen säkeistö luo kaikessa lempeydessään lähdön vaikutelman, vaikka ratsupiiska ja hansikas ovat unohtuneet. Toisen säkeistön myötä koen kaipuuta, kolmas säkeistö valaa toivoa ja luottamusta elämään. Neljäs säkeistö pysäyttää kuuntelemaan omankin sydämeni lyöntejä. Kuolema vain häivähtää, ei vie mukanaan. Yksityiskohdat kiinnittyvät mieleen ja niiden varassa tarina jatkuu kerroksittain.

Ystävät, te jotka viimeisenä kutsuttiin!/ Jäin henkiin, että voisin surra teitä./ En jäädy itkupajuksi, vaan huudan/ nimenne kikkialle maailmaan!/ Ja vähät nimistä!/ 
                                                                                  Olettehan aina läsnä!/
Ja taas Leningradin elävät ja kuolleet/
marssivat rivistöinä sumun halki -/
Kunnia ei tunne kuolemaa.

                                                                                                           Elokuu 1942 Djurmen

 Aavistelen runon säkeiden henkivän piiritetyn kaupungin kauhuja. Runoilijan tehtävä on muistaa, kertoa, elää edelleen tehtäväänsä toteuttaen.

 Valitut runot päättyy otteisiin (?) Ahmatovan pääteoksesta Runoelma ilman sankaria. Wikipedian mukaan se oli ollut tekeillä yli kaksikymmentäkaksi vuotta. Ahmatova aloitti sen kirjoittamisen syksyllä 1940. Runoelma merkitsi hänelle yhteenvetoa omasta kohtalosta, sukupolven kohtalosta, ja se merkitsi myös yhteenvetoa 1900-luvun alkupuolen kirjallisuuden historiasta. Ahmatovan omien sanojen mukaan ”runoelma on omaksunut – imenyt itseensä – kaikki elämäni erilaisten ajanjaksojen tapahtumat ja tunnelmat”. 

Ensimmäisen luvun alku luonnostelee näyttämön:

Uudenvuoden aatto 1940. Fontankan talo. Odotetun henkilön sijasta tekijän luokse saapuu joukko varjoja vuodelta 1913. He ovat naamiaisasuissa. Valkoinen peilisali. Lyyrinen välisoitto. "Vieras tulevaisuudesta". Naamiaiset. Runoilija. Aave.

Sytytin kynttilät palamaan,/ että iltamme olisi valoisa:/ sinun kanssasi, joka et tullutkaan, juhlin uudenvuodenaattoa./
Mutta.../ --

Teksti jatkuu mykistävän huimana ja moniulotteisena. Ymmärrykseni ei riitä yksityiskohdista avautuvien näkyminen tajuamiseen. Ne häämöttävät sumuisina. Haluaisin katsoa tarkasti, mutta en jaksa ponnistaa läpi kaikkien risteilevien kulttuurikerrosten. Silti huomaan, kuinka  intertekstuaalisuus kukkii. Kunpa joskus vielä etsisin tämän teoksen uudestaan ja osaisin syventyä siihen niin kuin Ahmatova lienee lukijoiltaan toivonut.

Merkillistä, että Neljä huonetta -näyttelystä mieleeni jäi kummittelemaan maalaus nimeltä Valkoinen sali 1, josta eilen sain kuvan sähköpostitse. Uumoilen Hannu Väisäsen luoneen kuvan hahmon Ahmatovan pääteoksen jonkin kohtauksen pohjalta. Kuvassa on minulle paljon arvoituksellista. Kyrillisin kirjaimin kirjoitettua tekstiä en pysty lukemaan enkä ole kovin ponnekkaasti etsinyt tulkinta-apua. Sitä tuli onnekseni kommentin muodossa. Kuvassa lukee Valkoinen sali venäjäksi. Hahmo näyttää seisovan naamiaisasussa. Vai onko hän sittenkin selällään kuin vainaja? Nukkuuko hän? Mikä on tuo kehä pään ympärillä? Entä vaalea vaate peittämässä hiuksia?

Tämä kuva pysyköön mukana, jos ja kun luen uudestaan Runoelman ilman sankaria. Ehkä silloin ymmärrän sekä tekstiä että maalausta nykyistä sävykkäämmin.

Runoilija ei unohda eikä unohdu

Wäinö Aaltosen museossa (WAM) on meneillään Anna Ahmatovan neljä huonetta -näyttely. Teokset ovat Hannu Väisäsen maalauksin, koruompelein ja installaation toteuttamia tutkielmia tai tulkintoja sekä teoksista että niiden runoilijasta, jonka Stalinin ajan väkivaltakoneisto yritti vaientaa, turhaan.

Taiteilijan toivoo, että kierros aloitetaan kulkemalla myötäpäivään. Niinpä askelet veivät portaista vasemmalle. Jos oikein muistan, ensimmäinen maalaus viittaa Puniniin. Hänen päällystakkinsa kuvia Väisäinen on toteuttanut sarjana.

Näyttelyjulkaisusta selvisi, että Nikolai Puninin takki jäi naulakkoon, kun Neuvostoliiton salainen palvelu vangitsi hänet eräänä aamuyönä ja vei mennessään. Takki toimii yhä muistiesineenä myös Ahmatovan kotimuseossa Pietarissa.



Pitkänomaisen salin peräseinän ainoa teos on suurikokoinen Ahmatovan muotokuva. Sen lähistöllä on kaksi erikoislaatuista upein brodeerauksin ja applikaation sametille toteutettua työtä. Kuvat niistä jäivät ottamatta. Lattialla oikean puolen seinään nojaa kookkaita kyrillisiä kirjaimia, joita en osannut lukea. Lisäyksenä ja merkkinä hitaasta sytytyksestä tajuan vasta viikkoa myöhemmin, että siinähän lukee venäjäksi Fontankan talo.

Portaita nousemalla pääsee veistossaliin, jossa tuoksuu tuore puutavara. Siitä on rakennettu toisinto Fontankan talon piharakennuksen neljästä huoneesta ja niitä yhdistävästä käytävästä. Tällaisissa huoneissa runoilija asui Puninin avovaimona yhtaikaa miehen entisen perheen kanssa. Huimalta tuntuu! Kun poliittiset olosuhteet kiristyivät kiristymistään, Ahmatovan ja hänen ajoittain samoissa tiloissa asuneen poikansa käytössä oli enää huoneista pienin. Katsojat voivat tarkkailla karua, paljasta asuntoa myös ylhäältä päin ja vaikkapa kuvitella olevansa asukkaita vakoilevia salaisen poliisin kyttiä. Rakennelman sivulle on näet pystytetty kolisevat metalliportaat ja kävelytasanne kuin muistutuksena alituisesti uhanneista kyydityksistä.

Toisesta suunnasta sisään tultaessa törmää mursuviiksiseen hahmoon kuvana seinällä. Stalinin silmiltä ja korvilta ei hevin voinut suojautua 1920-luvun lopulta valtiaan kuolemaan 1953. Sitten vasta kaiken kattava terrori murtui.

Yhdelle Ahmatovan muotokuvalle Väisänen on antanut nimen Kristalli. Näen siinä jättiläiskokoisen kyynelen naulittuna silmään. Nenän muoto ja huulet ilmentävät määrätietoisuutta kuin merkkinä, että runoilija ei suostu alistumaan eikä unohtamaan.

Pahimpina vainon vuosina Andrei Ždanov piti huolen, ettei Ahmatovalta julkaistu mitään. Runoilija menetti jäsenyytensä kirjailijaliitossa ja samalla myös ruokakuponkinsa. Ilman ystäviensä apua hän olisi nälkiintynyt kuoliaaksi.

Pahimpinakin aikoina Ahmatova tuotti tekstiä paperilappusille. Testit luettiin takuuystävien kesken, kunnes kukin muisti ne ulkoa. Sitten lappuset poltettiin samovaarin tulipesässä. Tässä selitys, miksi Väisänen on toteuttanut ainakin 11 teoksen sarjan kuvia eri tavoin torsoista samovaareista nimellä Requiem.

Muutama runo on saanut painokkaan paikan näyttelyn eri tiloissa.

Viimeisestä salista kameraan tarttui kuva nimeltä Mustamaijan kolina. Sekin on yksi versio aamuöisin Leningradin kaduilla pahaenteisesti kolisseiden vankivaunujen ihmisten mieliin jättämästä kauhusta. Itse kuva yltää konkreettisen tuolle puolen ja tuo mieleeni kaltereiden rivistöt.

Poistuttaessa huomasin sivusilmällä rivin ruukkuja. En tullut tarkistaneeksi, miksi ne jököttävät korokkeella. Selitys olisi löytynyt yhden sivun mittaisesta opaslehtisestä, jonka kaikki tulijat saavat käteensä ehti alkajaisiksi.

Ruukkujen takana seinällä näkyy maalaus, yksi versio aiheesta Poltetut runot. Sarjaan kuuluu myös pari sellaista teosta, joissa häivähtää kokonainen poltettu sivu. 

Jos olisin tiennyt ennakolta, että Hannu Väisänen toivoo näyttelynsä katsojien osallistuvan ruukuin toteutettuun installatioon, olisin tuonut oman satsini tuhkaa tämän ohjeen mukaisesti:

Hannu Väisänen kutsuu yleisön osallistumaan Muistomerkki-installaatioon
Hyvä ystävä ja hyvä muistin ystävä!
Teen näyttelyn yhteyteen eräänlaisen muistamisen ja muistin installaation. Ja tarvitsen apuasi sen toteuttamiseen. Jos haluat auttaa minua, toimi seuraavasti: Opettele joku teksti ulkoa. Teksti voi olla mikä tahansa; runo, resepti, värssy, sanalasku, loru. Saattaa olla että sinulla on valmiina muistissasi joku ulkoa oppimasi teksti.  Tekstin ei tarvitse olla pitkä. Tärkeintä on, että valitset tekstin itse. Kun olet varma että osaat tekstisi ulkoa, kirjoita tai printtaa se A4- kokoiselle arkille. Polta sitten arkki jossakin turvallisessa paikassa. Katso, että paperiarkki on kokonaan palanut ja tuhkaantunut. Kun tuhka on kylmennyt, hienonna tuhka mahdollisimman tasaiseksi. Kerää tuhka pieneen suljettavaan pussiin. Tuo tuhkapussi WAMiin, jossa museovalvojat siirtävät tuhkat vanhoihin ranskalaisiin säilytysastioihin.
Muistomerkki-installaatiossa ei ole kyse kuolemasta tai vainajasta, vaan se ylistää muistia ja samalla tekee kunniaa Anna Ahmatovalle, jolle omien teosten ulkoa oppiminen oli ainut tapa tallentaa ne tulevaisuuteen. Muistamisen tuhkaa kerätään koko näyttelyn ajan.
Kiitos etukäteen arvokkaasta avustasi,
Hannu Väisänen

Voisin tietysti mennä uudestaan WAM:iin ja viedä tuhkapussukkani sisällön liitettäväksi Väisäsen teokseen. Taitaa kumminkin jäädä menemättä ja viemättä, vaikka vetoomus kaihertaa mieltä.

Kiitokset sekä Hannu Väisäselle että WAM:lle aisteja ja ajatuksia herättävästä näyttelystä. Erityiskiitoksen taiteilijalle esitän näyttelyjulkaisusta, jonka ystäväni minulle osti yllätyslahjana. Kauniisti taitettu kirja tarjoaa paljon sellaista tietoa. Lukemisen aloitin lähes saman tien ja aion palata kirjaan vaikkapa vain kuvia katsellen.

Tässä vielä linkki muutaman vuoden takaiseen blogijuttuuni, jonka kirjoitin Pietarin matkalla koetun Ahmatova-elämyksen tunnelmissa.