Viikon mieskuvat Melenderistä Zuckerbergiin

"Nuoret miehet ovat traagisia. Heidän on pakko." Jotenkin näin lausahtaa Jouko Turkka Tommi Melenderin esseekirjassa Onnellisuudesta (WSOY 2016). Sitaatin kiteytys sopii paitsi kirjan nuoreen pohdiskelijaan myös Aaron Sorkinin käsikirjoittaman ja David Fincerin ohjaaman The Social Network -elokuvan (2010) Mark Zuckerbergiin. Mitä älliä ja ponnistuksia urokset tarvitsevatkaan naisten valloittamiseksi!

Viikon mittaan luin sekä viime vuonna ilmestyneen kirjan e-version että katsoin omista tallennuksistani seitsemän vuotta sitten tehdyn elokuvan. Kumpikin teos myllersi esiin ajatuksia, joita en ole huomannut ennen miettiä. Vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin alan päästä jyvälle mieheksi kasvamisesta. Etenkin intorvertiksi itsensä tunnistava Melenderin kertoja on ollut isoksi avuksi.

Kuvatuilla miehillä on ikäeroa, sillä Melender on syntynyt 2. helmikuuta 1968, Zuckerberg 14. toukokuuta 1984. Melenderin lukeneisuus ja kyky peilata oman tai oikeammin minäkertojansa elämän vaiheita valikoituihin ranskalaiskirjailjoiden teoksiin luo perspektiiviä miehen sisäisiin maailmoihin. Esseet ovat niin taiten kirjoitettuja, että aavistelen tekijän viipyneen pitkään kunkin aihealueen parissa, kun taas Sorkin ja Fincher ovat kiireesti syöksähtäneet dokumentoimaan Facebookin alkuvaiheita. 

Leffasta selviää, että Harvardissa tietyt atleettiset soutajaveljekset keksivät idean campuksen kattavasta sähköpostin tapaisesta verkostosta, jotta voisivat entistä tehokkaammin tavoittaa tyttöjä. Lihasvoimalla pyydyksen luominen ei hoidu. Hommaan tarvitaan ohjelmointitaitoja. Kun Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) suostuu mukaan, puuha saa siivet selkäänsä. Hankalan neropatin ainoa ystävä, Eduardo Saverin (Andrew Russell Garfield), haalii alkupääomaa. Pian eka versio on käytössä ja sitä levitetään muihin yliopistoihin. Silti varsinkaan parikymppinen Zuckerberg ei heti oivalla, mikä potentiaalinen voima The Facebookissa on. Löytyy kaveri, jonka ehdotuksesta nimestä putoaa pois 'The'. Itse sivulle tulee kohta, jossa käyttäjä voi ilmaista, onko sinkku vai parisuhteessa.

 

Ei aikaakaan, kun vuonna 2004 aloittanut palvelu leviää mantereelta toiselle. Seuraa riitoja ja niiden setvimisiä. Isoja korvauksia maksamalla Zuckerberg lakimiehineen vaientaa ideavarkauden syyttäjät. Vyöryksi paisunut menestys oli jopa amerikkalaisittain niin iso ihme, että siitä tehtiin elokuva jo lähes saman tien.

Toisin on Melenderin esseiden minäkokijalla: suurta menestystä ei hevin heru. Yksi Kulttuuri-pääluvun alaotsikko, Kirjailijaidiootti, tihentää kokemuksen. Luvun alku ei jätä tilaa turhille toiveille:

Albert Einsteinin tunnetuimpiin sitaatteihin kuuluu hänen typeryyden määritelmänsä: »Toistetaan samaa asiaa ja odotetaan eri lopputulosta.» Se on osuva kuvaus myös kirjailijan työstä. Kirjailija uurastaa kaksi tai kolme vuotta teoksensa parissa vain saadakseen nähdä, kuinka se hautautuu jokasyksyisen kirjatulvan alle. Säälittyään itseään muutaman viikon kirjailija ryhdistäytyy ja ryhtyy kirjoittamaan seuraavaa teostaan, vaikka tietää, että sitä odottaa sama kohtalo kuin edellisiä. Idiootin hommaa.

Silti Melederin kertoja yhä jaksaa kurkotella kohti kontakteja, olla vuorovaikutuksessa, päteäkin. Samastahan oli ja on kyse Fasebookin luomisessa. Mittakaavat vain poikkeavat toisistaan.

Viivyin Melenderin esseiden parissa huomattavasti pidempään kuin The Social Networkin katsomisessa ja taustojen tutkailuissa. Olen tavannut tarttua Melenderin kirjoihin ja muihin  teksteihin, kunhan niitä vain ilmestyy. Harvakseltaan niihin törmää Imagen palstoilla Antiaikalainen-blogissa. Kyllä Melenderillä lukijoita on! Hiukan minua tosin arveluttaa, kykenenkö vastaanottajana kirjoittajan verroille. En näet jatka matkaani niihin merkkiteoksiin, joita Melender tulkitsee osana kertojansa itsetutkiskelua. Toki olen lukenut muun muassa Albert Camus'n Sivullisen, kauan sitten. Muistikuvat eivät kanna niin, että voisin väitellä Melenderin tekstin kanssa. Pitäisi ottaa kirja hyllystä, lukea se uudestaan ja palata Melenderin esseiden määräkohtiin. Pakko myöntää, että jää tekemättä.

Riemastuttavimmaksi koin Melenderin kirjan pääluvun Urheilu. Aluksi on tarjolla alaluku Ääriviivoja miehen muotokuvaan. Siinä kertoja heti kättelyssä lataa näkösälle tunnustuksen:

Minulla on pinttyneitä haaveita, jotka ovat naurettavia eivätkä toteudu koskaan. Naurettavin ja epätoivoisin on haaveeni olla voimakas. Ei sillä tavalla voimakas kuin säännöllisesti salilla käyvä, lihaksistaan huolta pitävä mies vaan aivan saatanan voimakas, kuten ilmaus teinivuosinani kuului. 

Jatkoksi seuraa pohdiskelua Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kirjailijaa läheisesti muistuttava minäkertojan vahvuudenkaipuusta. Kiinnostuin näistä mietteistä jopa siinä määrin, että saatan lukea Knausgårdin mammuttisarjan, vaikka toisin olen kysyttäessä vakuuttanut. Ehkä joskus vielä palaan Melenderiin esseen vastaaviin kohtiin. Osaisinko silloin sanoa aiheesta jotakin lisää? Tai huomaisinko miehen kaipuita entistä paremmin?

Onni jalkapallokatsomossa -alaluku avaa huimia näkymiä ihmisenä olemiseen:

Onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Miehen innostus joukkuepelien seuraamiseen avautui minullekin luettuani Melenderin tekstiä jalkapallo- ja jääkiekkofaneista. Melenderin minäkertoja tunnustaa olevansa raivoisa jääkiekkofani. Sekä esseekokoelman tarkoin harkitulta tuntuva huippukohta että kertojan katsojakokemus osuvat yksiin:

Vuoden 2011 MM-finaalissa vapauduin vasta kolme minuuttia ennen loppua, kun Mika Pyörälä vei Suomen 5–1 johtoon. Sellaista johtoa ei ollut enää mahdollista menettää edes Ruotsia vastaan, etenkin kun Suomi oli viimeisessä erässä kerrankin energisempi kuin Ruotsi. Kiitin kaikkia taivaan jumalia kolmesta viimeisestä peliminuutista, joiden aikana sain vihdoinkin elää MM-finaalin tunnelmissa ilman sisuskaluja raastavaa jännitystä. Suomi voitti lopulta 6–1, kun Antti Pihlström pisti kiekon vielä kerran Ruotsin maaliin. Kun lähdin palkintojenjaon jälkeen ulkoiluttamaan koiraa, mieleeni palasivat vuodet 1992, 1994, 1998, 1999, 2001, 2006 ja 2007, kuusi hävittyä MM-finaalia ja yksi hävitty olympiafinaali. Tunteet ryöpsähtivät sisälläni niin väkevinä, että aloin itkeä keskellä kävelytietä. Puolituttu nainen tuli vastaan ja katsoi huolestuneena, enkä minä pystynyt kuin sopertamaan jotain sekavaa Suomen voitosta. Hän varmaan ajatteli minun menneen päästäni sekaisin. Lohduttauduin sillä, että viimeistään seuraavana päivänä hän ymmärtäisi uutisotsikoista, mikä oli saanut minut tolaltani. Palatessani koiran kanssa kotiin oloni oli puhdistunut ja hieman surumielinen. Toki tunsin myös onnellisuutta, mutta en sellaisena kevyenä, leppoisana harmoniana, jonka intuitiivisesti liitän onnen hetkiin. Mitään vastaavaa en ole kokenut jalkapallon parissa.

Epilogi päättää kirjan. Melankolian puolustus -otsikon alle kootut tekstit on ryhmitelty neljään osaan. Niistä viimeisessä on vielä tarjolla ironisia havaintoja ylettömistä onnellisuuspuheista ja vaikeuksien muuntamisesta pelkiksi haasteiksi. Alkusoittona ensimmäiset painavat kommentit aiheesta löytyvät jo kirjan Talous-pääluvusta. Komeasti 131-sivuisen kirjan viimeinen virke tavoittaa elämän täyteyden, kun kertoja sanoo näin:

Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.

Mainiona lisänä loppuun on kirjattu kuhunkin lukuun liittyvät lähteet.