Järkeen vetoavia esseitä

 

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen -esseekokoelmaa (WSOY 2024, 288 s.) joutui odottamaan kirjastosta lainaksi niin pitkään, että ehdin unohtaa tilanneeni sen. No, parin kiemuran jälkeen kirja ilmestyi pöydälleni. Kuulun niihin lukijoihin, jotka hanakasti tarttuvat Melenderin teksteihin missä tahansa ne osuvat silmiini. Melender tunnustaa julkaisseensa kokoelman tekstit eri lehdissä, mutta tarkistanut ja syventänyt jokaista kokoelmaan valittua. 

Lukemista on sävyttänyt sitkeä flunssa, ellei perätä hinkuyskä. Tätä nykyä yskin armottomasti, mikä ottaa päähän, kirjaimellisesti. Yritän sivuuttaa vaivat tutkailemalla kokoelman sisällystä. Se jakaantuu kolmeen jaksoon. Kahdessa ensimmäisessä on kolme tekstiä, kolmannessa kuusi. Toisen jakso aloittaa Romanssi menneisyyden kanssa -essee. Siinä kuten muutamissa muissa Melender palaa lapsuuteensa ja kouluvuosiinsa. Mutta jätän nyt romanssit sikseen ja siirryn kokoelman ajankohtaiseen päätöstekstiin. Se on Holokaustin kauhukertomus.

Tammikuun 27. päivänä 1945 Auschwitzin porteista käveli ulos muutama tuhat nääntynyttä vankia. Enin osa oli häädetty leiriltä kuolemanmarssille saksalaisten tajuttua häviävänsä sodan. Tänään sanomalehdistä on voinut lukea näkymistä 80 vuotta sitten. Hengissä selvinneitä kokoontui muistamaan holokaustin uhrien muistoa Puolan Oswiecimin lähellä sijainneeseen Auschwitz - Birkenaun tuhoamisleiriin, nykyiseen museoon. 

Runsaat kymmenen vuotta porttien avautumisen jälkeen Turussa näin elokuvateatterissa dokumentin tuhoamisleireistä ja Nürnbergin oikeudenkäynnistä. Olin tuskin 18-vuotias enkä pystynyt katsomaan näkymiä valkokankaalla, vaan piilouduin penkkirivien väliin. 

Melenderin esseen olen lukenut useaan kertaan. Huomasin, että viime vuonna Yle on tarjonnut nähtäväksi elokuvan, jonka katsoin tyynesti ja josta Melender kirjoittaa. Kyse on Jonathan Glazerin elokuvasta The Zone of Interest, Se perustuu löyhästi Martin Amisin vuoden 2014 romaaniin. Ensi-iltansa se sai vuoden 2023 Cannesin elokuvajuhlilla ja kilpaili Kultaisesta palmusta. Oscar-gaalassa The Zone of Interest sai parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Wikipedian mukaan Glazer käsitteli puheessaan Israelin meneillään ollutta hyökkäystä Gazan alueelle:

Kaikki valintamme tehdään heijastamaan ja kohtaamaan meitä nykyhetkessä. Ei pidä sanoa: "Katsokaa, mitä he tekivät silloin", vaan "katsokaa, mitä me teemme nyt." Elokuvamme näyttää mihin dehumanisaatio johtaa pahimmillaan. Puheensa päätteeksi Glazer kehotti Israelia lopettamaan sotatoimet Gazaa vastaan.

Elokuva häivyttää holokaustin ja sen toimeenpanijat muurin taakse. Tutuksi tulee leirin komendantin Rudolf Hössin arjalainen ihanneperhe. Se asuu talossaan muurin reunustaman puutarhan keskellä. Vapaa-aikana ulkoillaan natsiaatteen mukaisesti.

Perheen lapset kuulevat kaameita ääniä muurin takaa. Katsoja kokee kammottavat tilanteet korvien, ei silmien kautta. Silmät näkevät jokapäiväisiä asioita korvien kuullessa kauheuksia.

Melender kirjoittaa, että siinä missä Amis sukeltaa henkilöhahmojen sisäiseen maailmaan, Glazer jättää heidät etäisiksi. Lähikuvat kasvoista loistavat poissa. Elokuva näyttää Hössit välimatkan päästä, tirkistelijän perspektiivistä.

Melender jatkaa Nobel-palkittuun kirjailijaan Imre Kertésziin ja hänen kysymykseensä "Kuka omistaa Auschvitzin?" Oli nähtävissä, että tuhoamisleirin muiston vaalimisen hintana on sen stilisoituminen vallitsevaan historiatietoisuuteen sopivaksi. Siitä uhkaa tulla turistinähtävyys aiheenmukaisin halvoin kulutustuottein. 

Holokaustikitschin paraatiesimerkkinä Melender tarjoaa Kertészin mukaisesti Steven Spielbergin Schindlerin listan, joka nosti sankariksi teollisuusmies Oskar Schindlerin. Kannattaa lukea Melenderin essee. Samalla tulee selväksi, mitkä ovat holokaustikitschin tunnuspiirteet. Kertész luettelee niistä tärkeimmät, kuten sen, että keskistysleiriltä henkiin jääneet esitetään selviytyjinä, suuren kokemuksen läpikäyneinä, mutta ehjinä tai jopa lujittuneina. Muitakin piirteitä on. On kuitenkin huomattava, ettei holokausti ollut vain saksalaisten ja juutalaisten välinen asia, vaan siinä ilmenivät modernin totalitarismin yleisemmät poliittiset ja psykologiset tunnuspiirteet. 

Melenderillä paukkuja on riittänyt esseen loppuun asti. Yksi niistä on viittaus historian tutkija Saul Friedländeriin, joka suosittelee pysyttelemään tosiaisoiden dokumentoinnissa esksymättä maalailuun. Frieländerin hengessä Glazer rajaa elokuvassaan holokaustin muurien taakse, mikä osoittaa, ettei todella suurille asioille tehdä oikeutta kuvaamalla niitä sellaisenaan, vaan tulemalla aivan ytimen viereen. Etäännyttämällä Glazer on välttänyt holokaustikitschin vaarat ja samalla pakottanut katsojan kohtaamaan mustan aukon, johon kieli, äly ja sivistys katoavat.

Aivan lopussa Melender viittaa Dan Stoneen, joka puhuu holokaustin kytemään jääneestä perinnöstä, synkästä syvyyspsykologiasta, joka altistaa kansalaisia fasismin lumolle. Yhteiskunnan kriisiytyessä kaivataan vahvaa johtajaa palauttamaan kuri ja järjestys. Sitten etsitään rangaistaviksi syntipukit.

Mitä tapahtuukaan paraikaa paikoissa, joista päivän uutiset kertovat! Esseekokoelma osoittautui monin tavoin ajankohtaiseksi muiden ansioittensa lisäksi.

***

Melenderiltä on julkaistu ainakin yksi romaani nimeltä Ranskalainen ystävä (WSOY 2009). Siitä kirjoitin tämän blogijutun.

Silvia Hosseini, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

 

O

Silloin tällöin tartun vinkkeihin vakituisesti seuraamistani blogeista. Tästä löytyy se, joka sytytti minut ostamaan Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, Totuus ja Kuolema (Gummerus 2021, 237 s.) e-kirjana. Linkistä avautuu Donna Mobilen teksti, josta saa käsityksen kokoelman sisällöstä. Myös rakenne pää- ja alaotsikoineen kirkastuu. 

Luettuani esseet olen sekä ällistynyt että hurmaantunut. Tekstit kertovat lukeneisuudesta, sivistyksestä, rohkeudesta, avoimuudesta, tunteikkuudesta, eloisuudesta. Tekstit hengittävät. Lukijana koin eläväni mukana muissa paitsi Tie-osion päättävässä Miesten tarinat -esseessä. Yhdysvaltain kirjallisuuden tuntemukseni on näet siinä määrin vajaa, etten pystynyt keskustelemaan tekstin kanssa.

Iranissa 1982 syntynyt Silvia on kasvanut ja käynyt koulunsa Suomessa,  puhuu äidinkielenään suomea ja sen verran isänsä kieltä persiaa, että tulee juttuun sukulaistensa kanssa Teheranissa käydessään. Lainaan yhtä hänen iranilaista kirjettään:

Kielitaitoni ei riitä kovin vivahteikkaisiin keskusteluihin, joten useimmiten tyydyn vain hymyilemään ihmisille, jotka puolestaan kohteliaasti ihmettelevät, kuinka erinomaista persiaa puhunkaan, mašallah!   

Tuo ilmaus, ”luojan tahdosta”, on muuten yksi isoäidin lempisanoista, jota hän käyttää luetellessaan ansioitani: mašallah sitä ja mašallah tätä. Siihen O toteaa aina kuivasti, että ei mašallah sitä tutkintoa suorittanut tai kirjaa kirjoittanut, vaan Silvia. Se naurattaa minua joka kerta.

Filosofian maisterin tutkinnon jatkoksi on tekeillä väitöstutkimus Leonard Cohenin laululyriikasta. Löysin netistä tiedon, että Silvia on työskennellyt äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Sibelius-lukiossa, mutta on muuttanut Tampereelle. Täystoimisen koulutyön oheen on tarvittu vapaata aikaa ajattelemiseen ja kirjoittamiseen sekä kommentoijia avuksi. Näitä Silvia kiittää kirjansa päätteeksi. 

Lainaan viisi vuotta sitten Opettaja-lehdessä 5.4.2019 ilmestynyttä Tiiamari Pennasen juttua opettamisesta lukiossa ja ylhäältä satelevista vaatimuksista. Otsikko tiivistää sisällön näin:

Ajattelun provokaattori - Silvia Hosseini ei kaipaa ketään sanomaan, että nyt pitää uudistaa

Onko ihme, että minua ihastuttavat Silviassa paitsi hänen loisteliaat tekstinsä myös hänen ammattinsa? Olemme kollegoita. Yli 20 vuotta sitten eläköityneenä koen tosin tipahtaneeni syrjään koulukeskusteluista. Mutta kokemuksissa riittää muistelemista etenkin opettajavuosilta 1971 - 85. Silloin  hankin olennaisia kokemuksia äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisesta, paljosta muustakin. Olin mukana peruskoulun uudistamisessa alusta asti. Perheen ruuhkavuosiin osunut opetusharjoittelu Tampereen normaalikoulussa parin innostavan sijaisvuoden jälkeen Kangasalan kokeiluperuskoulussa tuotti kuitenkin toistuvia migreenejä, koska oppikoulun ja peruskoulun filosofiat erosivat toisistaan järkyttävästi. Siksi toiseksi tein kaksinkertaisen määrän harjoittelua suorittamalla myös historian ja yhteiskuntaopin lehtorin kelpoisuuteen vaadittavat opinnot. Olihan pääaineeni maisterintutkinnossa yleinen historia, sittemmin kotimainen kirjallisuus lisensiaatin ja tohtorin tutkinnossa.

Silvian tavoin tosiaan jatkoin työn ohessa opintojani, kunnes nippa nappa 50-vuotiaana väittelin 1991. Silloin olin toiminut jo viitisen vuotta Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksella tp. didaktiikan lehtorina. Homma jatkui vakituisena äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan lehtorina luokanopettajakoulutuksessa eläkkeelle siirtymiseen asti. 

Mainittakoon vielä, että Silvian kirjallisuuskritiikkejä luen aina, kun niitä kohdalle sattuu. Erityisesti mieleen on jäänyt tämä Suomen Kuvalehdesssä 2.12.2023 julkaistu arvio Miki Liukkosen Vierastila-teoksesta. En nimittäin saanut otetta Liukkosen ylistetystä romaanista Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Puolivälissä lähes 1000-sivuista teosta jätin kaoottisen tarinan kesken. Suren Mikin kohtaloa. Mutta en tunne vetoa hänen viimeisen teoksensa lukemiseen.

Sopeutumisen pakko

 

 

Ahmien luin esseitä Ville-Juhani Sutiselta. Kyse on hänen tuoreesta kokoelmastaan Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023). Siinä hän perkaa ekologista ajatteluamme ja toimintaamme.

Sen sijaan, että odottaisimme tuhoa tai tarrautuisimme toivoon tuhon estämisestä, kirjailija kysyy, mitä voisimme nykyisessä tilanteessa tehdä (Mika Pekkola, KU 8.7.2023).

Sutinen sekä lukee aiheesta että reissaa vavahduttaville näköalapaikoille. Hän käyttelee taajaan käsitettä antroposeeni, ihmisen luoma aikakausi, vaikka geologit yhä pähkäilevät käsitteen pätevyyttä ennestään tunnettuihin kausiin verrattuna. Ihmisen tuhoisia jälkiä löytyy kaikkialta. Silti on yhä toivoa, kuten motoksi Rebecca Soltitilta valittu tekstipala vakuuttaa:

Toisin sanoen katastrofi on loppu, raunioitumisen ja kuoleman lakipiste, mutta se on myös alku, uusi avaus, mahdollisuus aloittaa alusta.

Esipuhe hätkähdyttää kysymällä otsikossa: Osaavatko kameolontit olla ihmisiksi?  Sitä seuraa pohdiskelu ekologiasta, kulttuureista, ihmisyydestä, vaihtuvista olosuhteista ja niihin mukautumisesta. Toisin sanoen voisiko ihminen toimia kuten kameolontti? Katastrofit ovat usein hitaita, niihin ehtii sopeutua...

Esseet on ryhmitelty kolmeen osaan. Ne ovat Suomalainen luontosuhde, Kalifornian elementit, Ekokriisi globaalissa peräkylässä. Ensimmäisessä osassa tarjolla on hajoamisen kielioppia sienien mystisyydestä alkaen niin mainiosti, että tavoitin tunnelmia omista sieni-intoiluistani vuosien takaa. Lisätiedotkin kelpasivat.

Puun voima, Lopun elämää -luvuissa pääsin silmäkkäin avohakkuiden kanssa. Mieleen muistuivat omat taannoiset mökkiläisihmetykset, kun läheltä hävisi äkkiä metsäpala toisensa perään.

Tekniikkalajiksi Sutinen esittelee myös ihmisen teon. Hän tietää, mistä kirjoittaa, sillä lapsen saaminen edellytti hedelmöityshoitoja kaikkine seuraamuksineen, kunnes terve poika ilmestyi vanhempiensa hoivattavaksi.

Käypänä mahdollisuutena omien tapojen muuttamiseksi huomasin, että voin Sutisen tapaan valita syötäväkseni esimerkiksi palko- ja Muu-tuotteita. Ideoita löysin luvuista Eläimiä ihmisten aikoihin, Antroposeenin liha ja Kierrätetty maailma.

Järisyttäviä ilmiöitä tarjosi osa Kalifornian elementit -osan luvut Tuli, Ilma, Vesi ja Maa. Monista näkemistäni dokumenteista huolimatta vasta Sutisen teksti näytti, kuinka peruuttamattomasti ihminen on puuttunut muun muassa jokien virtaamiseen ja kuinka suurissa vaikeuksissa ollaan makean veden huvetessa. 

Ekokriisi globaalissa peräkylässä -osan luku Nostalginen ekokatastrofi toi näkyville, että inuiitit siinä kuin muutkin ihmiset tuhoavat omaa ympäristöään. Vihreä linja -luku taas vei mukaan Sutisen juoksulenkille puistoksi muutetulle junaradalle Pariisiin. Ihmisen muistomerkki- ja Leikkiatlantis-luku veivät merenpinnan alle patojen suojiin ja kelluviin asuntoihin. Pian alkavalla Kööpenhaminan-reissulla hankkiudun katsomaan Urban Rigger -opiskelijain asuinaluetta, koska samantyyppisiä kuulemma perustetaan muuallekin meriveden nousun uhkaamille alueille. Kyse on konteista koottujen pikku asuntojen saarekkeista, joita voi lisätä legopalikkojen tapaan. Suosio on yllättänyt hankkeen puuhaihmiset.

Viimeinen luku Apokalypsin siivouspäivä vie lukijan Islantiin. Sutinen pohtii ilmastonmuokkausta, mutta myös hiilidioksiidin talteenottoa. Sitä tekee Carbfix-yritys. Kannattaa tutustua.

Jälkisanassa Sutinen tarkastelee vielä kerran rapistuneita teollisuus- ja satamaympäristöjä.  Hän löytää Nantesista antroposeenin koekentän, tekosaaren, jolla kaikki on keinotekoista. Siellä selviää, että sellainen meidän tulevaisuutemme on, ei mikään paluu koskemattomaan luontoidylliin

Huh-huh! Antoisa urakka. Sutisen täsmällistä, sävykästä kieltä lukee nautinnokseen. Vietin tähdellisiä hetkiä esseiden parissa. 

Pojasta mieheksi - ei mikään helppo tie

Jonkin aikaa on ollut puhetta tyttöjen ja naisten vaikeista kokemuksista miesten vallitsemissa olosuhteissa. Juhani Brander puolestaan pureutuu esseissään poika- ja miesporukoiden tapaan koulia jäseniään koviin otteisiin, mistä seuraa silkkaa surkeutta. Branderin esseet on noteerattu julkisuudessa. Niinpä kuin herätyksen saaneena ostin kovakantisen kirjan Miehen kuolema Pohdintoja maskuliinisuudesta. Luin sen heti ja annoin eteenpäin ryydittämään aiheellisia keskusteluja lähipiirissäni. 

Sisällyksestä otin valokuvan havainnollistamaan niitä aihealueita, joista Brander taiten sanoo sanansa kaihtamatta omia kipeitä kokemuksiaan. 

Lukukokemus väkevänä mielessä tuli katsotuksi elokuvia. Christopher Nolanin Dunkirk valpastutti taas tajuamaan, kuinka nuoria toisen maailmaansodan umpikujiin viedyt miehenalut ovatkaan olleet. Wikipediasta tarkistin perustiedot Dunkerquen taistelusta.

Ilman sotaakin poikalapsen elämä voi olla helvettiä kuten Andrei Zvjagintsevin elokuvassa Rakkautta vailla. Yksinäistä Aljoshaa ei rääkätä kaveriporukoissa eikä koulussa, missä häntä ei tarinan edetessä enää edes nähdä. Poikaa tönii oma äiti, eikä isästäkään ole tukijaksi. Kummankin uusi elämä on toisaalla. Aljosha kuulee vanhempien kovasanaisen kiistan huoltajuudesta ja ratkaisee heidän puolestaan kohtalonsa: hän katoaa. 

Toisiaan vihaavat vanhemmat osallistuvat kuitenkin poikansa mittaviin etsintöihin. Tarkistetaan myös se, onko Aljosha mennyt isoäitinsä luo. Katsojalle näytetään, kuinka töykeys ja tylyys periytyy, sillä isoäidistä ei heru minkäänlaista myötätuntoa tyttärelle eikä varsinkaan tämän "äpärälle", vaikka pojan vanhemmat avioituivat aikoinaan. Tytär tuntuu oppineen äidiltään koleat otteet, ja katsojassa herää jonkin verran myötätuntoisia ajatuksia Aljoshan äitiä kohtaan, jota oma äiti oli kohdellut kaltoin lapsena.

Lohduton on isoäidin yksinäinen vanhuus, totiselta näyttää myös kummankin aviopuolison uusi elämä. Ajan oloon kukaan ei tunnu kaipaavan Aljoshaa. Kammottavan karua elämää.

Samaan syssyyn katsoin tuoreen TV-leffan nimeltä Tottumiskysymys. Se liittyy Naisten maaliskuun esityksiin. Niitä on tallessa jo useita, lisää kertyy. Jos jatko on yhtä vahvaa, katsomalla kartuttaa ymmärrystään nykymaailman meiningeistä lähtemättä kotoaan mihinkään. 

Tottumiskysymyksen trailerista pääsee mukaan tilanteeseen, jossa kukkii poikakaksikon omaksuma miehinen mahtailu. Yksin matkustavaa tyttöä ei kukaan suojele, vaikka pojat yltyvät yhä ronskemmiksi lähentelyissään. Olisikohan minusta puuttumaan kuvatun laisiin tapahtumiin bussissa tai muualla?

Hesarissa julkaistuun Arla Kanervan kritiikkiin on liitetty Kalle Koposen selvää kieltä puhuva kuva, sillä Brander tarkastelee esseissään muun muassa myrkyllisen maskuliinisuuden ilmentymiä. Kunpa kaikilla näillä keskustelun avauksilla saataisiin aikaan tervehdyttäviä muutoksia ihmisten välisiin suhteisiin. Taiteessa on voimaa, ellei koronavirus nyykäytä ihmisiä niin polvilleen, ettei enää uskalleta pyrkiä muiden lajitoverien ulottuville!

Tommi Melenderin esseitä luetusta elämästä

Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogi kuuluu niihin, joita seuraan. Kovin usein sinne ei ilmesty uusia tekstejä, sillä viimeisin teksti tuli puoli vuotta sitten.

Monet toimittaja-kirjailijan pohdiskelut ovat saaneet minutkin tarttumaan esillä olleisiin teoksiin. Samoin huomaan tehneeni, kun Elisa Kirja tarjoaa Melenderin itsensä kirjoittamia kirjoja. Niissä jo hänen täsmälliseksi hiomansa kieli palkitsee lukemisen. Pikku hiljaa on valottunut sekin, kuinka Melenderistä on kehkeytynyt kielen ja kirjojen mies. Erityisesti hän tuntee vetoa amerikkalaisiin ja ranskalaisiin teoksiin.

Yhden hengen orgiat (WSOY 2013) on saanut alaotsikokseen esseitä luetusta elämästä ja motokseen  DAVID SHIELDS -katkelman:

Halusin kirjallisuuden

lievittävän inhimillistä yksinäisyyttä,

mutta mikään ei voi lievittää

inhimillistä yksinäisyyttä.

Kirjallisuus ei uskottele muuta

– ja juuri sen vuoksi se on tärkeää.

Esseet on ryhmitelty neljään osastoon. I osasto alkaa kirjan nimiesseellä Yhden hengen orgiat. Siinä Melender peilaa omaa kirjoittamistaan nimekkäisiin ja hänelle tärkeisiin eri aikojen kirjailijoihin. Loppusivuilta löytyvät tarkat kirjallisuusviitteet.

Hurja teksti ottaa vauhtia George Orwellin listaamista kirjoittamisen syistä. Yhtä syvältä Melender ei pohdi oman kirjoittamisensa motiiveja, koska kysymys "Miksi luen?" kiinnostaa enemmän. Vastauksessa Gustave Flaubert tarjoutuu oppaaksi. Myöhemmin Melender tunnustaa olevansa Flaubertin tapaan niin pakkomielteinen lukija, ettei tule toimeen ilman kirjoja.

Seuraa kiinnostavaa kommentointia vai sanoisinko historiikkia luetuista kirjoista. Ja kuinka esseiden kirjoittamisesta sukeutui luonteva tapa tutkia omia ajatuksiaan. Niistä sitten kaltaisenikin sivullinen  pääsee osalliseksi - lukemalla!

Törmäsin tekstissä itselleni tuntemattomiin E. M. Cioraniin, David Foster Wallaceen ja omalaatuiseen Michel Houllebecqiin. Tuskin jatkan heidän kirjoituksiinsa. Minulle taitaa riittää Melenderin tarjoama välähdys.

I osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Nokkelat ja skeptiset. Siinä paneudutaan esseen olemukseen eri aikoina. Yrjö Hirnin ja Georg Henrik von Wrightin kaltaisista viisaista miehistä edetään kirjailijoihin, jotka eivät ole mestariajattelijoiden tapaan omaperäisiä, vaan heijastelevat vallitsevaa kirjallista kulttuuria. Suomessa esseistiikka on yhä marginaalista. Hannu Salaman ja Erno Paasilinnan mukaan esseet ovat olleet kirjailijoiden hätäpaskoja tai väsähtäneitä välitöitä romaanien ollessa päätyö.

II osasto alkaa Silmänkääntäjä Caprilla -kirjoituksella. Lukijana saan tietää, että Melenderille Caprin tärkein kirjallinen asukki on Curzio Malaparte. Hänen erikoislaatuinen talonsa Casa Malaparte olisi näkemisen väärtti siksikin, että arkkitehtoninen luomus on näyttämönä Jean-Luc Godardin Keskipäivän aave -elokuvaklassikossa. Teksti jatkuu kiehtovina tarinoina talosta ja sen vieraista.

Osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Misantropian sinfonikko. Luku alkaa näillä sanoin:

Lukion päästötodistuksessa minulla oli englannissa kymppi ja saksassa seiska. Saksan opettajani ihmetteli, kuinka voin olla pitkässä englannissa priimus mutta lyhyessä saksassa nahjus: »En keksi muuta selitystä kuin että olet laiska.»

Laiska Melender myöntää olleensa kouluaikoina, mutta suhde saksaan sai värinsä natsien huudosta »Juden raus!»  Mitkään hehkuttelut Goethen tai Schillerin erinomaisuudesta eivät taivuttaneet enempään kuin korkeintaan silmäilemään kuuluisia teoksia. Vasta Thomas Mannin ja Alfred Döblinin tuotanto päästivät saksankieliset teokset pannasta. Thomas Bernhardin kirjat mursivat jään lopullisesti:       

Ensikosketukseni Bernhardin sain 2007, kun Hakkuu ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen olen hankkinut kaiken mitä Bernhardilta on julkaistu suomeksi tai englanniksi.

Taas huomaan, etten lainkaan tunne Bernhardia! Siinä minulle tehtävää, että vielä elämäni myöhäisinä vuosina ehdin selvittää, mitä hän minullekin antaisi. Kirja löytyy ainakin nettikaupoista, niin että sen kyllä saa käsiinsä. Hakkuu-nimestä tuli mieleen kauan sitten lukemani suomenruotsalaisen kirjallisuuden moniottelijan Thomas Warburtonin kertomus Hakkuut (1977) / Fällas eller falla (1975). Suomennos syntyi Warburtonilta itseltään. Siinä edes laiha yhteys Bernhardiin.

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä Melender muistelee useita tekstikohtia kuten tätä:

Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä.

Jatkoksi seuraa pohdiskelua, johon liittyy mainintoja useista kirjoittajista. Kuljetaan kuin virran pyörteissä. Ne kaappaavat mukaansa yhä uusia aineksia ja tarjoavat lukijalle täkyjä väittelyyn. Ensin kuitenkin olisi luettava Bernhardia!

III osasto alkaa luvulla Ironian tuolle puolen.  David Foster Wallace on se kirjailija, jonka avulla Melender tutkii omaa narsismiaan. Syntyy mehevää tekstiä viihteen ja kulutuksen läpäisemästä elämästä, jossa itseymmärrystämme määrittää latteuksia vilisevä terapiapuhe ja jossa filosofiasta on tullut pelkkä lingvistiikan sivuhaara.

Wallacen olennaisia kysymyksiä ovat

Kuinka olla tietoinen itsestään ja maailmasta, kun vallitseva elämänmeno ruokkii mukautuvaa passiivisuutta? Kuinka erottaa asioiden todellinen arvo, kun kaikella on hintansa? Kuinka olla vastuullinen kansalainen, kun jokainen kuvittelee olevansa ongelmiinsa syytön lapsiuhri? Kuinka löytää todellisuudesta kiinteyttä ja mieltä, kun todellisuus on hajonnut pelkäksi kielipeliksi?»

Melender muotoilee jatkoksi vielä yhden kysymyksen:

Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää?

 Seuraa monta sivua vastausten etsintää sekä Wallacen teoksista että muualta.

III osastosta löytyy myös Lukemista kaikille -essee. Siinä Melender arvottaa muutamia tunnettuja kirjailijoita alakanttiin. En sano asiasta enempää. Kannattaa itse arvioida suhteensa esimerkiksi Hannu Raittilan teoksiin.

IV osaston ensimmäisen jutun otsikkona on Ruotsalainen kostofantasia. Nyt ollaan sellaisten teosten parissa, joista osan minäkin tunnen, vaikken ole viihdelukemistojen suurkuluttaja. Melender antaa ajattelemisen aihetta myös minulle lukijana:

Paavo Haavikko tuumii Yrityksessä omaksikuvaksi: »Maailmassa on niin paljon todella suurta kirjallisuutta, että osaan kyllä hävetä, kun jokainen itse tehty kirjoitus vie omaa ja muitten huomiota pois siitä suuresta.» Toistelen noita sanoja mielessäni usein. Kirjoittamisen vaikeimpina hetkinä on lohdullista myöntää, etten kykene koskaan tekemään Kadonneiden illuusioiden, Rouva Bovaryn, Taikavuoren, Painovoiman sateenkaaren tai Alkeishiukkasten veroista mestariteosta.       

Voidakseen vaatia itseltään paljon vaatimatta liikaa kirjailijan tulee muistaa kuolevaisuutensa. Hyvät kirjat opettavat sitä, huonot kirjat eivät.

Tarkasteltavana on erityisesti Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Kirjoja en ole lukenut, vaan katsonut niistä tehtyjä TV-dramatisointeja. Myönnän, että henkeä pidätellen seurasin kammottavia tapahtumia ja Lisbeth Salanderin rääkkäämistä. Jokin osa taisi harmikseni jäädä näkemättä. Melenderin pohdintojen jälkeen en enää haikaile sarjan perään. Painava osa Melenderin tekstiä käsittelee Larssonin elämänvaiheita ja niistä kumpuvia kirjallisia impulsseja.

Toinen juttu, Vapaan rakkauden harhat, ampuu rikki myytin 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Kirjallisuus todistaa, ettei ilmiö ollut silloin mikään uusi ilmiö, vaan vanhastaan tuttu jopa erinäisiltä hyvinkin puritaanisiksi luonnehdittuilta historian kausilta. Ihmisillä on ollut alttius perversioihin ja niiden kätkemisiin kaikkein kirkollisimmissakin yhteisöissä. Eikä mikään ole pysynyt tyystin salassa, kuten kirjoista on voitu lukea.

Hauska oli lukea myös vertailuja, joissa suomalaiskirjailijoita ristivalotetaan amerikkalaisten miesprosaistien kanssa. Voin antaa väärän todistuksen, kun sanon, että esseiden kirjoittaminen näyttää olevan melkoisen miehistä puuhaa.

Viikon mieskuvat Melenderistä Zuckerbergiin

"Nuoret miehet ovat traagisia. Heidän on pakko." Jotenkin näin lausahtaa Jouko Turkka Tommi Melenderin esseekirjassa Onnellisuudesta (WSOY 2016). Sitaatin kiteytys sopii paitsi kirjan nuoreen pohdiskelijaan myös Aaron Sorkinin käsikirjoittaman ja David Fincerin ohjaaman The Social Network -elokuvan (2010) Mark Zuckerbergiin. Mitä älliä ja ponnistuksia urokset tarvitsevatkaan naisten valloittamiseksi!

Viikon mittaan luin sekä viime vuonna ilmestyneen kirjan e-version että katsoin omista tallennuksistani seitsemän vuotta sitten tehdyn elokuvan. Kumpikin teos myllersi esiin ajatuksia, joita en ole huomannut ennen miettiä. Vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin alan päästä jyvälle mieheksi kasvamisesta. Etenkin intorvertiksi itsensä tunnistava Melenderin kertoja on ollut isoksi avuksi.

Kuvatuilla miehillä on ikäeroa, sillä Melender on syntynyt 2. helmikuuta 1968, Zuckerberg 14. toukokuuta 1984. Melenderin lukeneisuus ja kyky peilata oman tai oikeammin minäkertojansa elämän vaiheita valikoituihin ranskalaiskirjailjoiden teoksiin luo perspektiiviä miehen sisäisiin maailmoihin. Esseet ovat niin taiten kirjoitettuja, että aavistelen tekijän viipyneen pitkään kunkin aihealueen parissa, kun taas Sorkin ja Fincher ovat kiireesti syöksähtäneet dokumentoimaan Facebookin alkuvaiheita. 

Leffasta selviää, että Harvardissa tietyt atleettiset soutajaveljekset keksivät idean campuksen kattavasta sähköpostin tapaisesta verkostosta, jotta voisivat entistä tehokkaammin tavoittaa tyttöjä. Lihasvoimalla pyydyksen luominen ei hoidu. Hommaan tarvitaan ohjelmointitaitoja. Kun Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) suostuu mukaan, puuha saa siivet selkäänsä. Hankalan neropatin ainoa ystävä, Eduardo Saverin (Andrew Russell Garfield), haalii alkupääomaa. Pian eka versio on käytössä ja sitä levitetään muihin yliopistoihin. Silti varsinkaan parikymppinen Zuckerberg ei heti oivalla, mikä potentiaalinen voima The Facebookissa on. Löytyy kaveri, jonka ehdotuksesta nimestä putoaa pois 'The'. Itse sivulle tulee kohta, jossa käyttäjä voi ilmaista, onko sinkku vai parisuhteessa.

 

Ei aikaakaan, kun vuonna 2004 aloittanut palvelu leviää mantereelta toiselle. Seuraa riitoja ja niiden setvimisiä. Isoja korvauksia maksamalla Zuckerberg lakimiehineen vaientaa ideavarkauden syyttäjät. Vyöryksi paisunut menestys oli jopa amerikkalaisittain niin iso ihme, että siitä tehtiin elokuva jo lähes saman tien.

Toisin on Melenderin esseiden minäkokijalla: suurta menestystä ei hevin heru. Yksi Kulttuuri-pääluvun alaotsikko, Kirjailijaidiootti, tihentää kokemuksen. Luvun alku ei jätä tilaa turhille toiveille:

Albert Einsteinin tunnetuimpiin sitaatteihin kuuluu hänen typeryyden määritelmänsä: »Toistetaan samaa asiaa ja odotetaan eri lopputulosta.» Se on osuva kuvaus myös kirjailijan työstä. Kirjailija uurastaa kaksi tai kolme vuotta teoksensa parissa vain saadakseen nähdä, kuinka se hautautuu jokasyksyisen kirjatulvan alle. Säälittyään itseään muutaman viikon kirjailija ryhdistäytyy ja ryhtyy kirjoittamaan seuraavaa teostaan, vaikka tietää, että sitä odottaa sama kohtalo kuin edellisiä. Idiootin hommaa.

Silti Melederin kertoja yhä jaksaa kurkotella kohti kontakteja, olla vuorovaikutuksessa, päteäkin. Samastahan oli ja on kyse Fasebookin luomisessa. Mittakaavat vain poikkeavat toisistaan.

Viivyin Melenderin esseiden parissa huomattavasti pidempään kuin The Social Networkin katsomisessa ja taustojen tutkailuissa. Olen tavannut tarttua Melenderin kirjoihin ja muihin  teksteihin, kunhan niitä vain ilmestyy. Harvakseltaan niihin törmää Imagen palstoilla Antiaikalainen-blogissa. Kyllä Melenderillä lukijoita on! Hiukan minua tosin arveluttaa, kykenenkö vastaanottajana kirjoittajan verroille. En näet jatka matkaani niihin merkkiteoksiin, joita Melender tulkitsee osana kertojansa itsetutkiskelua. Toki olen lukenut muun muassa Albert Camus'n Sivullisen, kauan sitten. Muistikuvat eivät kanna niin, että voisin väitellä Melenderin tekstin kanssa. Pitäisi ottaa kirja hyllystä, lukea se uudestaan ja palata Melenderin esseiden määräkohtiin. Pakko myöntää, että jää tekemättä.

Riemastuttavimmaksi koin Melenderin kirjan pääluvun Urheilu. Aluksi on tarjolla alaluku Ääriviivoja miehen muotokuvaan. Siinä kertoja heti kättelyssä lataa näkösälle tunnustuksen:

Minulla on pinttyneitä haaveita, jotka ovat naurettavia eivätkä toteudu koskaan. Naurettavin ja epätoivoisin on haaveeni olla voimakas. Ei sillä tavalla voimakas kuin säännöllisesti salilla käyvä, lihaksistaan huolta pitävä mies vaan aivan saatanan voimakas, kuten ilmaus teinivuosinani kuului. 

Jatkoksi seuraa pohdiskelua Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kirjailijaa läheisesti muistuttava minäkertojan vahvuudenkaipuusta. Kiinnostuin näistä mietteistä jopa siinä määrin, että saatan lukea Knausgårdin mammuttisarjan, vaikka toisin olen kysyttäessä vakuuttanut. Ehkä joskus vielä palaan Melenderiin esseen vastaaviin kohtiin. Osaisinko silloin sanoa aiheesta jotakin lisää? Tai huomaisinko miehen kaipuita entistä paremmin?

Onni jalkapallokatsomossa -alaluku avaa huimia näkymiä ihmisenä olemiseen:

Onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Miehen innostus joukkuepelien seuraamiseen avautui minullekin luettuani Melenderin tekstiä jalkapallo- ja jääkiekkofaneista. Melenderin minäkertoja tunnustaa olevansa raivoisa jääkiekkofani. Sekä esseekokoelman tarkoin harkitulta tuntuva huippukohta että kertojan katsojakokemus osuvat yksiin:

Vuoden 2011 MM-finaalissa vapauduin vasta kolme minuuttia ennen loppua, kun Mika Pyörälä vei Suomen 5–1 johtoon. Sellaista johtoa ei ollut enää mahdollista menettää edes Ruotsia vastaan, etenkin kun Suomi oli viimeisessä erässä kerrankin energisempi kuin Ruotsi. Kiitin kaikkia taivaan jumalia kolmesta viimeisestä peliminuutista, joiden aikana sain vihdoinkin elää MM-finaalin tunnelmissa ilman sisuskaluja raastavaa jännitystä. Suomi voitti lopulta 6–1, kun Antti Pihlström pisti kiekon vielä kerran Ruotsin maaliin. Kun lähdin palkintojenjaon jälkeen ulkoiluttamaan koiraa, mieleeni palasivat vuodet 1992, 1994, 1998, 1999, 2001, 2006 ja 2007, kuusi hävittyä MM-finaalia ja yksi hävitty olympiafinaali. Tunteet ryöpsähtivät sisälläni niin väkevinä, että aloin itkeä keskellä kävelytietä. Puolituttu nainen tuli vastaan ja katsoi huolestuneena, enkä minä pystynyt kuin sopertamaan jotain sekavaa Suomen voitosta. Hän varmaan ajatteli minun menneen päästäni sekaisin. Lohduttauduin sillä, että viimeistään seuraavana päivänä hän ymmärtäisi uutisotsikoista, mikä oli saanut minut tolaltani. Palatessani koiran kanssa kotiin oloni oli puhdistunut ja hieman surumielinen. Toki tunsin myös onnellisuutta, mutta en sellaisena kevyenä, leppoisana harmoniana, jonka intuitiivisesti liitän onnen hetkiin. Mitään vastaavaa en ole kokenut jalkapallon parissa.

Epilogi päättää kirjan. Melankolian puolustus -otsikon alle kootut tekstit on ryhmitelty neljään osaan. Niistä viimeisessä on vielä tarjolla ironisia havaintoja ylettömistä onnellisuuspuheista ja vaikeuksien muuntamisesta pelkiksi haasteiksi. Alkusoittona ensimmäiset painavat kommentit aiheesta löytyvät jo kirjan Talous-pääluvusta. Komeasti 131-sivuisen kirjan viimeinen virke tavoittaa elämän täyteyden, kun kertoja sanoo näin:

Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.

Mainiona lisänä loppuun on kirjattu kuhunkin lukuun liittyvät lähteet.