Takatalvi ja Haahtelan Lumipäiväkirja

 

Lukunälän pystyy taltuttamaan äkkiä ostamalla e-kirja. Sellainen ei paljoa maksa, kun on kyse 2008 Otavalta ilmestyneestä Joel Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kannen on suunnitellut Päivi Puustinen.

Olen sen verran lukenut Haahtelaa, että tiesin saavani laadukasta tekstiä suppeassa koossa. Sivuja löytyi tällä kertaa 133, lukulaitteeseen ladattuna vain 103. Takatalven tuiskuissa valinta osui nappiin. Upposin tarinaan, kun uloskaan ei tehnyt mieli.

Eletään torstaita joulukuun 15. päivän aamua Helsingissä. Kertoja, oikeustieteen professori, on toipumassa sairaudesta, lähdössä pitkästä aikaa työpaikalle. Vaimon jäljiltä pöydällä näkyy leivänmuruja sekä lehti siististi taiteltuna. Miehen huomio kiinnittyy ulkomaanosaston artikkeliin:

Katselin artikkelin yhteydessä olevaa naisen kuvaa, hänen tarkkaa ja samalla välinpitämätöntä katsettaan. Naisella oli puolipitkät vaaleat hiukset, jotka kehystivät kasvoja, kaartuivat kaulalle. Se oli nuoruuden kuva, nainen oli korkeintaan kolmenkymmenen. Vaikka kuvassa oli tuttua, siinä oli myös jotain vierasta.

Muisti alkaa toimia. Kyse on Punaiseen armeijakuntaan kuuluneesta Sigrid Eisenbergista, joka oli vapautunut 25 vuoden vankeusajan jälkeen. 

Mies syö kylmää greippiä ja miettii, meneekö vaimo illalla suoraan juhlaan vai mennäänkö sinne yhdessä. Vaimon kotiin unohtaman puhelimen näytölle ilmestyy viesti 

klo 13?

Saman tien se katoaa. Mies lähtee työhönsä, mutta pyörtää ullakolle. Perimmäisestä nurkasta löytyy laukku sisältönään vanhoja lehtileikkeitä ja kirjeitä. Sigrid oli ollut miehen nuoruudenystävä ja rakastettu Heidelbergin opiskeluvuosina, mutta mies irrottautui naisesta ja palasi Suomeen. Vuosikymmenten takaisista kohtaamisista on tallella lukuisia merkkejä. Samoin omasta vaimosta, Erikasta, joka häilyy tarinan alkuvaiheissa olematta läsnä. Illalla aviomies ajaa yksin juhlapaikalle menemättä muiden joukkoon:

Katsoin lasin läpi juhlaväkeä, yritin etsiä Erikaa heidän joukostaan, mutta en nähnyt häntä. Lunta satoi nyt hiljalleen, taivas oli valkea, polkua peitti ohut kerros. Erika ei ollut talossa, mutta hän oli kaikkialla. Löysin merkkejä hänestä sieltä täältä, taskussani oli pieni kirjelappunen, kauppalista, hänen takistaan pudonnut nappi. Ja toisaalta; hänen toinen elämänsä, josta en nähnyt muuta kuin satunnaisia vihjeitä, merkinnän kalenterissa, viestin puhelimen näytöllä, pöydälle unohtuneen kirjan.

Henkilöistä erottuu vielä pariskunnan yliopistossa opiskeleva ja masentunut Laura-tytär. Kvartetti muodostaa jännitekentän, jossa kukin on kokenut ahdistusta ja setvinyt olemisiaan. Kertoja on palaamassa ihmisten ilmoille, muistelee Erikan häipyneen perheestä pariksi kuukaudeksi ja Lauran rankaisseen äitiään mykkäkoululla. Rakastetun palattua Suomeen nuori Sigfrid päätyi 1980 osaksi terroristiryhmää, murhia ja lopulta vankilaan. 

Romaanin II osassa tarina kiertyy takaisin nuoruusvuosiin ja Heidelbergiin asti. Professori lähtee kongressimatkalle Kööpenhaminaan, mutta vaihtaa suuntaa ja painuu Saksaan. Muutaman päivän kuluessa hän jäljittää Sigfridiä, turhaan. Lopulta hän eksyy punaisten lyhtyjen seutuville ja heittäytyy sivuun tutuilta reiteiltään kuin rangaistuksena. 

Viimeisessä, III osassa, tilanne vaitonaisessa keittiössä avautuu, kun Erika tulee kotiin ja aviopari juttelee toisilleen. Heillä on yhteistä menoa illan tullen, sillä tytär on kutsunut vanhempansa merenrantaan. Siellä kirjaimellisesti tapahtuu valaistuminen. 

Kauniiksi lopuksi tunnustan, että aika ajoin luen mielelläni Haahtelan hillittyjä, taiten rakennettuja, kieleltään hiottuja tarinoita. Kuulostaa yllättävältä, että Lumiomenan mukaan Haahtela herättää sekä ihailua että inhoa blogistien keskuudessa, kuten tästä postauksesta käy ilmi. Suosittelen, 

Säikeet katkeilevat

 

 

 Ostin Alex Schulmanin romaanin Överlevarna / Eloonjääneet (suomentanut Jaana Nikula, kustantanut Otava 2021) e-versiona Elisa Kirjasta. Kirjailjan edellinen teos, Polta nämä kirjeet, oli järisyttävää perhehistoriaa, kuten tästä blogijutusta voi päätellä.

Kirjailijan mukaan Eloonjääneet ei suoraan kerro hänen lapuudestaan, vaikka romaanihenkilöiden tapaan kirjailija on yksi kolmesta veljeksestä. Hän on omistanut teoksensa kahdelle veljelleen. Aikuisina tarinan veljekset elävät kukin tahollaan pitämättä yllä yhteyksiä. Mutta romaanin ensimmäisessä osassa, Kesämökillä, pojat ovat kaiken aikaa yhdessä. Toisessa osassa, Soratien tuolla puolen, aikuiset miehet tapaavat, koska heidän äitinsä kuolee ja hänen uurnansa on määrä laskea omaan kuoppaansa isän haudalla. Kaikkien yllätykseksi äidin jäämistöstä löytyy kirje, jossa hän vihdoin kertoo seikkoja, joista ei ole kyennyt puhumaan. Hän myös ilmoittaa, että haluaa tuhkansa ripoteltvaksi kesämökin rantaan, mistä seuraa melkoisia käänteitä tapahtumiin.

Alusta asti tapahtumien yllä leijuu vaimea uhka. Niihin lukija pääsee osalliseksi Benjaminin katseen myötä. Hän tarkkailee perheenjäsenten puheiden sävyä, vanhempien alkoholinkäyttöä, äidin velttoa kättä pitelemässä savuketta, Nilsiä makoilemassa riippumatossa musiikkia korvanapeista kuunnellen. Pikkuinen Molly-koira kieppuu siellä täällä ja kangistuu kauhusta, kun isä nappaa sen syliinsä. Koira on kuulemma totutettava rohkeaksi. Vain Benjamin tuntuu aistivan koiran hädän. Välillä myös äiti kaappaa Mollyn syliinsä ja häipyy jonnekin. Usein vanhemmat myös riitelevät äänekkäästi. Aikuisista välittyy vähä vähältä liisää piirteitä, jotka eivät lupaa turvaa lapsille.

Aina ottaessaan ryypyn isä sanoi lyhyesti ”hei”, kohotti lasiaan kohti yläilmoja ja joi. Hän leikkasi makkaraa niin että pöytä tärisi, olutta läikkyi ja äiti suutahti, mutristi suutaan ja piti lasia koholla kunnes isä oli saanut makkaran leikattua. Isä ei sellaista tietenkään huomannut, mutta Benjamin huomasi. Hän pani merkille kaikki muutokset, pysytteli aina pienen matkan päässä, niin että vanhemmat saivat olla rauhassa, mutta silti niin lähellä, että saattoi seurata keskustelua ja oli selvillä tunnelmasta ja mielialoista. Hän kuuli heidän ystävällisen muminansa, ruokailuvälineiden kolinan lautasta vasten, sähähdyksen kun jompikumpi sytytti savukkeen, äänten virran joka kertoi, että kaikki oli hyvin heidän välillään. 

           --

Veljekset olivat iältään seitsemän, yhdeksän ja kolmetoista, ja kun he nykyisin pelasivat yhdessä jalkapalloa tai korttia, peli saattoi päättyä niin ankaraan riitaan, että Benjaminista tuntui kuin jokin olisi särkynyt heidän välillään. Panokset kovenivat entisestään kun isä usutti heitä toisiaan vastaan ja teki selväksi, että halusi tietää kuka heistä oli paras milloin missäkin lajissa.

          --

Romaanin kansikuvaa hallitsee poika, joka näyttää suistuneen selälleen. Viistoon kirjoitetut tekstit  lisäävät sijoiltaan menemisen vaikutelmaa. Nimi Eloonjääneet vihjaa johonkuhun kuolleeseen. Mutta se, mikä kanteen on kuvattu, vei omat ajatukseni Benjaminin kauhukokemukseen muuntajakopissa, jonka auki repsottava ovi risan aidan suojissa houkutteli astumaan sisään ja koskettamaan johtoihin: VALOKAARI!

Lukija joutuu pohtimaan myös sitä, miksi nimi Molly toistuu. Kesämökillä se on pikku koira, jolle käy kalpaten muuntajakopissa. Sitten nimi putkahtaa yllättäen esiin aikuisten veljesten viedessä äidilleen lahjaksi kissanpentua. Nuorin veli pamauttaa, että kissa olkoon nimeltään Molly, mikä saa äidin suistumaan raiteiltaan. Vielä kerran lukija löytää entistä hankalammin sulateltavan vihjeen. Benjaminin kuulee psykotearpiansa loppuistunnossa terapeutilta jotakin perin juurin järisyttävää. Tapauksen yksityiskohtia ei kerrota. Lukija rakentakoon romaaniin kirjatuista palasista oman ratkaisunsa. 

Jännittävästi kuin elokuvassa kuva veljesten perheestä hahmottuu loppukohtauksesta kerimällä takaisin päin.

1. luku    Klo 23.59

2. luku    Uintikilpailu

3. luku    Klo 22

4. luku    Savupatsas

5. luku     Klo 20

6. luku    Koivujen kuninkaat

Tällä tavoin vuorotellen luvut jatkuvat, kunnes toisessa osassa Soratien tuolla puolen ympyrä sulkeutuu ja palautuu lapsuusajan käännekohtiin. Kellonajoilla on väliä. 

Kaikkiaan lukuja on 24. Viimeisessä kello on 00. Siinä ratkeaa Mollyn arvoitus ja se, miksi Benjamin häpeää. Lukija oivaltaa perheen potevan menetystä. Aikuisten monet inhat tavat lienevät merkkejä menetystä seuranneista itsesyytöksistä ja vakaan vanhemmuuden otteen kirpoamisesta. Vaikka pitkään kesät vietetään tiiviisti yhdessä mökillä, perheenjäsenten väliltä katkeaa säikeitä yksi toisensa perään. Keskeisenä henkilönä Benjamin on se, joka kaipailee muutaman kerran, missä hänen veljensä ovat. He ovat kaikonneet toisiltaan.

Schulman pakottaa tekstiään lukevan porautuvan perheen ihmissuhteisiin jopa niin, että itseään ja omia tekemisiäänkin alkaa kivuliaasti miettiä. Silti tai siksi nautin lukemisesta.