Järkeen vetoavia esseitä

 

Tommi Melenderin Ihmisen näköinen -esseekokoelmaa (WSOY 2024, 288 s.) joutui odottamaan kirjastosta lainaksi niin pitkään, että ehdin unohtaa tilanneeni sen. No, parin kiemuran jälkeen kirja ilmestyi pöydälleni. Kuulun niihin lukijoihin, jotka hanakasti tarttuvat Melenderin teksteihin missä tahansa ne osuvat silmiini. Melender tunnustaa julkaisseensa kokoelman tekstit eri lehdissä, mutta tarkistanut ja syventänyt jokaista kokoelmaan valittua. 

Lukemista on sävyttänyt sitkeä flunssa, ellei perätä hinkuyskä. Tätä nykyä yskin armottomasti, mikä ottaa päähän, kirjaimellisesti. Yritän sivuuttaa vaivat tutkailemalla kokoelman sisällystä. Se jakaantuu kolmeen jaksoon. Kahdessa ensimmäisessä on kolme tekstiä, kolmannessa kuusi. Toisen jakso aloittaa Romanssi menneisyyden kanssa -essee. Siinä kuten muutamissa muissa Melender palaa lapsuuteensa ja kouluvuosiinsa. Mutta jätän nyt romanssit sikseen ja siirryn kokoelman ajankohtaiseen päätöstekstiin. Se on Holokaustin kauhukertomus.

Tammikuun 27. päivänä 1945 Auschwitzin porteista käveli ulos muutama tuhat nääntynyttä vankia. Enin osa oli häädetty leiriltä kuolemanmarssille saksalaisten tajuttua häviävänsä sodan. Tänään sanomalehdistä on voinut lukea näkymistä 80 vuotta sitten. Hengissä selvinneitä kokoontui muistamaan holokaustin uhrien muistoa Puolan Oswiecimin lähellä sijainneeseen Auschwitz - Birkenaun tuhoamisleiriin, nykyiseen museoon. 

Runsaat kymmenen vuotta porttien avautumisen jälkeen Turussa näin elokuvateatterissa dokumentin tuhoamisleireistä ja Nürnbergin oikeudenkäynnistä. Olin tuskin 18-vuotias enkä pystynyt katsomaan näkymiä valkokankaalla, vaan piilouduin penkkirivien väliin. 

Melenderin esseen olen lukenut useaan kertaan. Huomasin, että viime vuonna Yle on tarjonnut nähtäväksi elokuvan, jonka katsoin tyynesti ja josta Melender kirjoittaa. Kyse on Jonathan Glazerin elokuvasta The Zone of Interest, Se perustuu löyhästi Martin Amisin vuoden 2014 romaaniin. Ensi-iltansa se sai vuoden 2023 Cannesin elokuvajuhlilla ja kilpaili Kultaisesta palmusta. Oscar-gaalassa The Zone of Interest sai parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Wikipedian mukaan Glazer käsitteli puheessaan Israelin meneillään ollutta hyökkäystä Gazan alueelle:

Kaikki valintamme tehdään heijastamaan ja kohtaamaan meitä nykyhetkessä. Ei pidä sanoa: "Katsokaa, mitä he tekivät silloin", vaan "katsokaa, mitä me teemme nyt." Elokuvamme näyttää mihin dehumanisaatio johtaa pahimmillaan. Puheensa päätteeksi Glazer kehotti Israelia lopettamaan sotatoimet Gazaa vastaan.

Elokuva häivyttää holokaustin ja sen toimeenpanijat muurin taakse. Tutuksi tulee leirin komendantin Rudolf Hössin arjalainen ihanneperhe. Se asuu talossaan muurin reunustaman puutarhan keskellä. Vapaa-aikana ulkoillaan natsiaatteen mukaisesti.

Perheen lapset kuulevat kaameita ääniä muurin takaa. Katsoja kokee kammottavat tilanteet korvien, ei silmien kautta. Silmät näkevät jokapäiväisiä asioita korvien kuullessa kauheuksia.

Melender kirjoittaa, että siinä missä Amis sukeltaa henkilöhahmojen sisäiseen maailmaan, Glazer jättää heidät etäisiksi. Lähikuvat kasvoista loistavat poissa. Elokuva näyttää Hössit välimatkan päästä, tirkistelijän perspektiivistä.

Melender jatkaa Nobel-palkittuun kirjailijaan Imre Kertésziin ja hänen kysymykseensä "Kuka omistaa Auschvitzin?" Oli nähtävissä, että tuhoamisleirin muiston vaalimisen hintana on sen stilisoituminen vallitsevaan historiatietoisuuteen sopivaksi. Siitä uhkaa tulla turistinähtävyys aiheenmukaisin halvoin kulutustuottein. 

Holokaustikitschin paraatiesimerkkinä Melender tarjoaa Kertészin mukaisesti Steven Spielbergin Schindlerin listan, joka nosti sankariksi teollisuusmies Oskar Schindlerin. Kannattaa lukea Melenderin essee. Samalla tulee selväksi, mitkä ovat holokaustikitschin tunnuspiirteet. Kertész luettelee niistä tärkeimmät, kuten sen, että keskistysleiriltä henkiin jääneet esitetään selviytyjinä, suuren kokemuksen läpikäyneinä, mutta ehjinä tai jopa lujittuneina. Muitakin piirteitä on. On kuitenkin huomattava, ettei holokausti ollut vain saksalaisten ja juutalaisten välinen asia, vaan siinä ilmenivät modernin totalitarismin yleisemmät poliittiset ja psykologiset tunnuspiirteet. 

Melenderillä paukkuja on riittänyt esseen loppuun asti. Yksi niistä on viittaus historian tutkija Saul Friedländeriin, joka suosittelee pysyttelemään tosiaisoiden dokumentoinnissa esksymättä maalailuun. Frieländerin hengessä Glazer rajaa elokuvassaan holokaustin muurien taakse, mikä osoittaa, ettei todella suurille asioille tehdä oikeutta kuvaamalla niitä sellaisenaan, vaan tulemalla aivan ytimen viereen. Etäännyttämällä Glazer on välttänyt holokaustikitschin vaarat ja samalla pakottanut katsojan kohtaamaan mustan aukon, johon kieli, äly ja sivistys katoavat.

Aivan lopussa Melender viittaa Dan Stoneen, joka puhuu holokaustin kytemään jääneestä perinnöstä, synkästä syvyyspsykologiasta, joka altistaa kansalaisia fasismin lumolle. Yhteiskunnan kriisiytyessä kaivataan vahvaa johtajaa palauttamaan kuri ja järjestys. Sitten etsitään rangaistaviksi syntipukit.

Mitä tapahtuukaan paraikaa paikoissa, joista päivän uutiset kertovat! Esseekokoelma osoittautui monin tavoin ajankohtaiseksi muiden ansioittensa lisäksi.

***

Melenderiltä on julkaistu ainakin yksi romaani nimeltä Ranskalainen ystävä (WSOY 2009). Siitä kirjoitin tämän blogijutun.

Tommi Melenderin esseitä luetusta elämästä

Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogi kuuluu niihin, joita seuraan. Kovin usein sinne ei ilmesty uusia tekstejä, sillä viimeisin teksti tuli puoli vuotta sitten.

Monet toimittaja-kirjailijan pohdiskelut ovat saaneet minutkin tarttumaan esillä olleisiin teoksiin. Samoin huomaan tehneeni, kun Elisa Kirja tarjoaa Melenderin itsensä kirjoittamia kirjoja. Niissä jo hänen täsmälliseksi hiomansa kieli palkitsee lukemisen. Pikku hiljaa on valottunut sekin, kuinka Melenderistä on kehkeytynyt kielen ja kirjojen mies. Erityisesti hän tuntee vetoa amerikkalaisiin ja ranskalaisiin teoksiin.

Yhden hengen orgiat (WSOY 2013) on saanut alaotsikokseen esseitä luetusta elämästä ja motokseen  DAVID SHIELDS -katkelman:

Halusin kirjallisuuden

lievittävän inhimillistä yksinäisyyttä,

mutta mikään ei voi lievittää

inhimillistä yksinäisyyttä.

Kirjallisuus ei uskottele muuta

– ja juuri sen vuoksi se on tärkeää.

Esseet on ryhmitelty neljään osastoon. I osasto alkaa kirjan nimiesseellä Yhden hengen orgiat. Siinä Melender peilaa omaa kirjoittamistaan nimekkäisiin ja hänelle tärkeisiin eri aikojen kirjailijoihin. Loppusivuilta löytyvät tarkat kirjallisuusviitteet.

Hurja teksti ottaa vauhtia George Orwellin listaamista kirjoittamisen syistä. Yhtä syvältä Melender ei pohdi oman kirjoittamisensa motiiveja, koska kysymys "Miksi luen?" kiinnostaa enemmän. Vastauksessa Gustave Flaubert tarjoutuu oppaaksi. Myöhemmin Melender tunnustaa olevansa Flaubertin tapaan niin pakkomielteinen lukija, ettei tule toimeen ilman kirjoja.

Seuraa kiinnostavaa kommentointia vai sanoisinko historiikkia luetuista kirjoista. Ja kuinka esseiden kirjoittamisesta sukeutui luonteva tapa tutkia omia ajatuksiaan. Niistä sitten kaltaisenikin sivullinen  pääsee osalliseksi - lukemalla!

Törmäsin tekstissä itselleni tuntemattomiin E. M. Cioraniin, David Foster Wallaceen ja omalaatuiseen Michel Houllebecqiin. Tuskin jatkan heidän kirjoituksiinsa. Minulle taitaa riittää Melenderin tarjoama välähdys.

I osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Nokkelat ja skeptiset. Siinä paneudutaan esseen olemukseen eri aikoina. Yrjö Hirnin ja Georg Henrik von Wrightin kaltaisista viisaista miehistä edetään kirjailijoihin, jotka eivät ole mestariajattelijoiden tapaan omaperäisiä, vaan heijastelevat vallitsevaa kirjallista kulttuuria. Suomessa esseistiikka on yhä marginaalista. Hannu Salaman ja Erno Paasilinnan mukaan esseet ovat olleet kirjailijoiden hätäpaskoja tai väsähtäneitä välitöitä romaanien ollessa päätyö.

II osasto alkaa Silmänkääntäjä Caprilla -kirjoituksella. Lukijana saan tietää, että Melenderille Caprin tärkein kirjallinen asukki on Curzio Malaparte. Hänen erikoislaatuinen talonsa Casa Malaparte olisi näkemisen väärtti siksikin, että arkkitehtoninen luomus on näyttämönä Jean-Luc Godardin Keskipäivän aave -elokuvaklassikossa. Teksti jatkuu kiehtovina tarinoina talosta ja sen vieraista.

Osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Misantropian sinfonikko. Luku alkaa näillä sanoin:

Lukion päästötodistuksessa minulla oli englannissa kymppi ja saksassa seiska. Saksan opettajani ihmetteli, kuinka voin olla pitkässä englannissa priimus mutta lyhyessä saksassa nahjus: »En keksi muuta selitystä kuin että olet laiska.»

Laiska Melender myöntää olleensa kouluaikoina, mutta suhde saksaan sai värinsä natsien huudosta »Juden raus!»  Mitkään hehkuttelut Goethen tai Schillerin erinomaisuudesta eivät taivuttaneet enempään kuin korkeintaan silmäilemään kuuluisia teoksia. Vasta Thomas Mannin ja Alfred Döblinin tuotanto päästivät saksankieliset teokset pannasta. Thomas Bernhardin kirjat mursivat jään lopullisesti:       

Ensikosketukseni Bernhardin sain 2007, kun Hakkuu ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen olen hankkinut kaiken mitä Bernhardilta on julkaistu suomeksi tai englanniksi.

Taas huomaan, etten lainkaan tunne Bernhardia! Siinä minulle tehtävää, että vielä elämäni myöhäisinä vuosina ehdin selvittää, mitä hän minullekin antaisi. Kirja löytyy ainakin nettikaupoista, niin että sen kyllä saa käsiinsä. Hakkuu-nimestä tuli mieleen kauan sitten lukemani suomenruotsalaisen kirjallisuuden moniottelijan Thomas Warburtonin kertomus Hakkuut (1977) / Fällas eller falla (1975). Suomennos syntyi Warburtonilta itseltään. Siinä edes laiha yhteys Bernhardiin.

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä Melender muistelee useita tekstikohtia kuten tätä:

Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä.

Jatkoksi seuraa pohdiskelua, johon liittyy mainintoja useista kirjoittajista. Kuljetaan kuin virran pyörteissä. Ne kaappaavat mukaansa yhä uusia aineksia ja tarjoavat lukijalle täkyjä väittelyyn. Ensin kuitenkin olisi luettava Bernhardia!

III osasto alkaa luvulla Ironian tuolle puolen.  David Foster Wallace on se kirjailija, jonka avulla Melender tutkii omaa narsismiaan. Syntyy mehevää tekstiä viihteen ja kulutuksen läpäisemästä elämästä, jossa itseymmärrystämme määrittää latteuksia vilisevä terapiapuhe ja jossa filosofiasta on tullut pelkkä lingvistiikan sivuhaara.

Wallacen olennaisia kysymyksiä ovat

Kuinka olla tietoinen itsestään ja maailmasta, kun vallitseva elämänmeno ruokkii mukautuvaa passiivisuutta? Kuinka erottaa asioiden todellinen arvo, kun kaikella on hintansa? Kuinka olla vastuullinen kansalainen, kun jokainen kuvittelee olevansa ongelmiinsa syytön lapsiuhri? Kuinka löytää todellisuudesta kiinteyttä ja mieltä, kun todellisuus on hajonnut pelkäksi kielipeliksi?»

Melender muotoilee jatkoksi vielä yhden kysymyksen:

Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää?

 Seuraa monta sivua vastausten etsintää sekä Wallacen teoksista että muualta.

III osastosta löytyy myös Lukemista kaikille -essee. Siinä Melender arvottaa muutamia tunnettuja kirjailijoita alakanttiin. En sano asiasta enempää. Kannattaa itse arvioida suhteensa esimerkiksi Hannu Raittilan teoksiin.

IV osaston ensimmäisen jutun otsikkona on Ruotsalainen kostofantasia. Nyt ollaan sellaisten teosten parissa, joista osan minäkin tunnen, vaikken ole viihdelukemistojen suurkuluttaja. Melender antaa ajattelemisen aihetta myös minulle lukijana:

Paavo Haavikko tuumii Yrityksessä omaksikuvaksi: »Maailmassa on niin paljon todella suurta kirjallisuutta, että osaan kyllä hävetä, kun jokainen itse tehty kirjoitus vie omaa ja muitten huomiota pois siitä suuresta.» Toistelen noita sanoja mielessäni usein. Kirjoittamisen vaikeimpina hetkinä on lohdullista myöntää, etten kykene koskaan tekemään Kadonneiden illuusioiden, Rouva Bovaryn, Taikavuoren, Painovoiman sateenkaaren tai Alkeishiukkasten veroista mestariteosta.       

Voidakseen vaatia itseltään paljon vaatimatta liikaa kirjailijan tulee muistaa kuolevaisuutensa. Hyvät kirjat opettavat sitä, huonot kirjat eivät.

Tarkasteltavana on erityisesti Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Kirjoja en ole lukenut, vaan katsonut niistä tehtyjä TV-dramatisointeja. Myönnän, että henkeä pidätellen seurasin kammottavia tapahtumia ja Lisbeth Salanderin rääkkäämistä. Jokin osa taisi harmikseni jäädä näkemättä. Melenderin pohdintojen jälkeen en enää haikaile sarjan perään. Painava osa Melenderin tekstiä käsittelee Larssonin elämänvaiheita ja niistä kumpuvia kirjallisia impulsseja.

Toinen juttu, Vapaan rakkauden harhat, ampuu rikki myytin 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Kirjallisuus todistaa, ettei ilmiö ollut silloin mikään uusi ilmiö, vaan vanhastaan tuttu jopa erinäisiltä hyvinkin puritaanisiksi luonnehdittuilta historian kausilta. Ihmisillä on ollut alttius perversioihin ja niiden kätkemisiin kaikkein kirkollisimmissakin yhteisöissä. Eikä mikään ole pysynyt tyystin salassa, kuten kirjoista on voitu lukea.

Hauska oli lukea myös vertailuja, joissa suomalaiskirjailijoita ristivalotetaan amerikkalaisten miesprosaistien kanssa. Voin antaa väärän todistuksen, kun sanon, että esseiden kirjoittaminen näyttää olevan melkoisen miehistä puuhaa.

Viikon mieskuvat Melenderistä Zuckerbergiin

"Nuoret miehet ovat traagisia. Heidän on pakko." Jotenkin näin lausahtaa Jouko Turkka Tommi Melenderin esseekirjassa Onnellisuudesta (WSOY 2016). Sitaatin kiteytys sopii paitsi kirjan nuoreen pohdiskelijaan myös Aaron Sorkinin käsikirjoittaman ja David Fincerin ohjaaman The Social Network -elokuvan (2010) Mark Zuckerbergiin. Mitä älliä ja ponnistuksia urokset tarvitsevatkaan naisten valloittamiseksi!

Viikon mittaan luin sekä viime vuonna ilmestyneen kirjan e-version että katsoin omista tallennuksistani seitsemän vuotta sitten tehdyn elokuvan. Kumpikin teos myllersi esiin ajatuksia, joita en ole huomannut ennen miettiä. Vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin alan päästä jyvälle mieheksi kasvamisesta. Etenkin intorvertiksi itsensä tunnistava Melenderin kertoja on ollut isoksi avuksi.

Kuvatuilla miehillä on ikäeroa, sillä Melender on syntynyt 2. helmikuuta 1968, Zuckerberg 14. toukokuuta 1984. Melenderin lukeneisuus ja kyky peilata oman tai oikeammin minäkertojansa elämän vaiheita valikoituihin ranskalaiskirjailjoiden teoksiin luo perspektiiviä miehen sisäisiin maailmoihin. Esseet ovat niin taiten kirjoitettuja, että aavistelen tekijän viipyneen pitkään kunkin aihealueen parissa, kun taas Sorkin ja Fincher ovat kiireesti syöksähtäneet dokumentoimaan Facebookin alkuvaiheita. 

Leffasta selviää, että Harvardissa tietyt atleettiset soutajaveljekset keksivät idean campuksen kattavasta sähköpostin tapaisesta verkostosta, jotta voisivat entistä tehokkaammin tavoittaa tyttöjä. Lihasvoimalla pyydyksen luominen ei hoidu. Hommaan tarvitaan ohjelmointitaitoja. Kun Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg) suostuu mukaan, puuha saa siivet selkäänsä. Hankalan neropatin ainoa ystävä, Eduardo Saverin (Andrew Russell Garfield), haalii alkupääomaa. Pian eka versio on käytössä ja sitä levitetään muihin yliopistoihin. Silti varsinkaan parikymppinen Zuckerberg ei heti oivalla, mikä potentiaalinen voima The Facebookissa on. Löytyy kaveri, jonka ehdotuksesta nimestä putoaa pois 'The'. Itse sivulle tulee kohta, jossa käyttäjä voi ilmaista, onko sinkku vai parisuhteessa.

 

Ei aikaakaan, kun vuonna 2004 aloittanut palvelu leviää mantereelta toiselle. Seuraa riitoja ja niiden setvimisiä. Isoja korvauksia maksamalla Zuckerberg lakimiehineen vaientaa ideavarkauden syyttäjät. Vyöryksi paisunut menestys oli jopa amerikkalaisittain niin iso ihme, että siitä tehtiin elokuva jo lähes saman tien.

Toisin on Melenderin esseiden minäkokijalla: suurta menestystä ei hevin heru. Yksi Kulttuuri-pääluvun alaotsikko, Kirjailijaidiootti, tihentää kokemuksen. Luvun alku ei jätä tilaa turhille toiveille:

Albert Einsteinin tunnetuimpiin sitaatteihin kuuluu hänen typeryyden määritelmänsä: »Toistetaan samaa asiaa ja odotetaan eri lopputulosta.» Se on osuva kuvaus myös kirjailijan työstä. Kirjailija uurastaa kaksi tai kolme vuotta teoksensa parissa vain saadakseen nähdä, kuinka se hautautuu jokasyksyisen kirjatulvan alle. Säälittyään itseään muutaman viikon kirjailija ryhdistäytyy ja ryhtyy kirjoittamaan seuraavaa teostaan, vaikka tietää, että sitä odottaa sama kohtalo kuin edellisiä. Idiootin hommaa.

Silti Melederin kertoja yhä jaksaa kurkotella kohti kontakteja, olla vuorovaikutuksessa, päteäkin. Samastahan oli ja on kyse Fasebookin luomisessa. Mittakaavat vain poikkeavat toisistaan.

Viivyin Melenderin esseiden parissa huomattavasti pidempään kuin The Social Networkin katsomisessa ja taustojen tutkailuissa. Olen tavannut tarttua Melenderin kirjoihin ja muihin  teksteihin, kunhan niitä vain ilmestyy. Harvakseltaan niihin törmää Imagen palstoilla Antiaikalainen-blogissa. Kyllä Melenderillä lukijoita on! Hiukan minua tosin arveluttaa, kykenenkö vastaanottajana kirjoittajan verroille. En näet jatka matkaani niihin merkkiteoksiin, joita Melender tulkitsee osana kertojansa itsetutkiskelua. Toki olen lukenut muun muassa Albert Camus'n Sivullisen, kauan sitten. Muistikuvat eivät kanna niin, että voisin väitellä Melenderin tekstin kanssa. Pitäisi ottaa kirja hyllystä, lukea se uudestaan ja palata Melenderin esseiden määräkohtiin. Pakko myöntää, että jää tekemättä.

Riemastuttavimmaksi koin Melenderin kirjan pääluvun Urheilu. Aluksi on tarjolla alaluku Ääriviivoja miehen muotokuvaan. Siinä kertoja heti kättelyssä lataa näkösälle tunnustuksen:

Minulla on pinttyneitä haaveita, jotka ovat naurettavia eivätkä toteudu koskaan. Naurettavin ja epätoivoisin on haaveeni olla voimakas. Ei sillä tavalla voimakas kuin säännöllisesti salilla käyvä, lihaksistaan huolta pitävä mies vaan aivan saatanan voimakas, kuten ilmaus teinivuosinani kuului. 

Jatkoksi seuraa pohdiskelua Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kirjailijaa läheisesti muistuttava minäkertojan vahvuudenkaipuusta. Kiinnostuin näistä mietteistä jopa siinä määrin, että saatan lukea Knausgårdin mammuttisarjan, vaikka toisin olen kysyttäessä vakuuttanut. Ehkä joskus vielä palaan Melenderiin esseen vastaaviin kohtiin. Osaisinko silloin sanoa aiheesta jotakin lisää? Tai huomaisinko miehen kaipuita entistä paremmin?

Onni jalkapallokatsomossa -alaluku avaa huimia näkymiä ihmisenä olemiseen:

Onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Miehen innostus joukkuepelien seuraamiseen avautui minullekin luettuani Melenderin tekstiä jalkapallo- ja jääkiekkofaneista. Melenderin minäkertoja tunnustaa olevansa raivoisa jääkiekkofani. Sekä esseekokoelman tarkoin harkitulta tuntuva huippukohta että kertojan katsojakokemus osuvat yksiin:

Vuoden 2011 MM-finaalissa vapauduin vasta kolme minuuttia ennen loppua, kun Mika Pyörälä vei Suomen 5–1 johtoon. Sellaista johtoa ei ollut enää mahdollista menettää edes Ruotsia vastaan, etenkin kun Suomi oli viimeisessä erässä kerrankin energisempi kuin Ruotsi. Kiitin kaikkia taivaan jumalia kolmesta viimeisestä peliminuutista, joiden aikana sain vihdoinkin elää MM-finaalin tunnelmissa ilman sisuskaluja raastavaa jännitystä. Suomi voitti lopulta 6–1, kun Antti Pihlström pisti kiekon vielä kerran Ruotsin maaliin. Kun lähdin palkintojenjaon jälkeen ulkoiluttamaan koiraa, mieleeni palasivat vuodet 1992, 1994, 1998, 1999, 2001, 2006 ja 2007, kuusi hävittyä MM-finaalia ja yksi hävitty olympiafinaali. Tunteet ryöpsähtivät sisälläni niin väkevinä, että aloin itkeä keskellä kävelytietä. Puolituttu nainen tuli vastaan ja katsoi huolestuneena, enkä minä pystynyt kuin sopertamaan jotain sekavaa Suomen voitosta. Hän varmaan ajatteli minun menneen päästäni sekaisin. Lohduttauduin sillä, että viimeistään seuraavana päivänä hän ymmärtäisi uutisotsikoista, mikä oli saanut minut tolaltani. Palatessani koiran kanssa kotiin oloni oli puhdistunut ja hieman surumielinen. Toki tunsin myös onnellisuutta, mutta en sellaisena kevyenä, leppoisana harmoniana, jonka intuitiivisesti liitän onnen hetkiin. Mitään vastaavaa en ole kokenut jalkapallon parissa.

Epilogi päättää kirjan. Melankolian puolustus -otsikon alle kootut tekstit on ryhmitelty neljään osaan. Niistä viimeisessä on vielä tarjolla ironisia havaintoja ylettömistä onnellisuuspuheista ja vaikeuksien muuntamisesta pelkiksi haasteiksi. Alkusoittona ensimmäiset painavat kommentit aiheesta löytyvät jo kirjan Talous-pääluvusta. Komeasti 131-sivuisen kirjan viimeinen virke tavoittaa elämän täyteyden, kun kertoja sanoo näin:

Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.

Mainiona lisänä loppuun on kirjattu kuhunkin lukuun liittyvät lähteet.

Populismitietoa på svenska

Helmikuun alussa Jan-Werner Müller ja hänen kirjansa populismista osui silmiini Tommi Melenderin Antiaikalainen blogista. Jutun otsikko kuuluu näin: Hoitokeinoja aikalaisahdistukseen.

Tekstistä löysin omiakin ahdistuksen aiheitani. Niihin en kuitenkaan ole osannut etsiä kunnon hoitokeinoja, ennen kuin Melender tarjoutui oppaaksi. Monien muiden lailla minua kauhistuttaa populistinen suunsoitto, tosiasioiden vääristely, mellakointi ja - mikä pahinta - suomalaisen lainsäädännön muokkailu yhä raskaammin esimerkiksi maahanmuuttajien ja työttömien vastaiseksi. Muutos on ollut nopea. Kukaan tuskin enää erehtyy esittelemään Suomea maana, jossa kaikista yritetään pitää huolta. Mihin meidän lintukotomme hävisikään? 

Yritän päästä jyvälle pahoista muutoksista ja niiden torjunnasta. Apua uskon saavani luotettavista tutkimuksista, kuten Princetonin yliopiston valtio-opin professorin Jan-Werner Müllerin vuonna 2016 julkaistusta teoksesta What is Populism?.  Siteeraan alkajaisiksi Melenderin esseetä perusteluksi kirjan pikatilaukselle Vaski-kirjastosta:

Populismin erottaa muista demokraattisen yhteiskunnan poliittisista virtauksista avoin antipluralismi. On vain yksi kansa ja tällä kansalla vain yksi tahto, ja niitä ilmentävät yksinomaan populistit. Eliitit ja eliittien lellikit, kuten etniset ja seksuaaliset vähemmistöt eivät kuulu ”oikeaan kansaan”.
Asiaa ei muuta se, että kansan enemmistö ei likimainkaan asetu populistien taakse vaaleissa ja mielipidekyselyissä. Populistit ohittavat vaalitulokset ja gallupit vetoamalla ”hiljaiseen enemmistöön” tai ”unohdettuun kansaan”, joka ei saa ääntään kuuluviin tai on niin pettynyt poliittiseen järjestelmään että on vieraantunut siitä.
Malliesimerkin tällaisesta retorisesta kiertoliikkeestä tarjoavat Donald Trumpin väitteet. Hän selittää Hillary Clintoniin nähden pienempää äänisaalistaan miljoonilla laittomilla äänestäjillä. Epäedulliset mielipidekyselyt ovat puolestaan ”valeuutisia”. Müller tähdentääkin, että populistien päätä on mahdoton kääntää empiirisiin faktoihin vetoamalla. He turvautuvat retorisiin kiertoliikkeisiinsä.
Yksi hämmästyttävimmistä piirteistä populismissa on sen kannattajien lähes täydelliseltä vaikuttava sokeus omien johtajien korruptiolle. Trump lupasi kuivata Washingtonin suon, mutta nimitti hallitukseensa monimiljonäärejä ja heidän aseenkantajiaan.

Koska Vaski-kirjaston valikoimista Müllerin kirja löytyi vain englannin- ja ruotsinkielisenä, luku-urakkaan oli ryhtyminen ruotsiksi, kun englanti ei aukeaisi ruotsinkaan vertaa. Hankalaa oli. Lisäkierroksia lukemiseen toi tiukka aikataulu. Jonotetun kirjan laina-aika umpeutui heti Kittilän-matkani jälkeen. Puhtia lukemiseeni sain yllättäen, kun yksi porukastamme, asiantunteva kunnallispoliitikko, ilmoitti heti tavattaessa, että hän pohdiskelee vakavissaan populismia. Ei siinä muiden auttanut kuin sopeutua muutaman kerran kuuntelemaan, mitä me kaksi höpötimme, kun olin taas tajunnut jotakin Müllerin tutkimustuloksista. Opin myös sen, ettei kiire sovi alkuunkaan ymmärryksen kartuttamiseen. Pahitteeksi ei olisi lukea kirja uudestaan, kunhan se on suomennettu. Pitäisi myös tarttua kotimaiseen historiantutkimukseen, vaikkapa Henrik Meinanderin tutkimukseen Tasavallan tiellä: Suomi kansalaissodasta 2000-luvulle. (2012). Se teos mukanaan tämä juttukaverini saapui Kittilään. Ja minä nappasin häneltä kirjavinkin.

Myös entistä tiiviimpi sanomalehtien lukeminen on avuksi, ettei joudu populismin leviämisen takia paniikkiin, vaan ymmärtäisi, kuinka vaaleissakin yhä voi vaikuttaa. Äänestäjän ei pidä viehättyä populistien seireenikutsuista, vaan olla mukana torjumassa heidän etenemistään. Omaa blogitekstiä varten tekemissäni nettihauissa huomasin ilokseni, että Helsingin Sanomissa julkaistiin jo 9.6.2016 Anna-Liisa Kauhasen  pääkirjoitus, jonka sytykkeenä on ollut tuoreeltaan Müllerin kirja. Luen nykyisin Turun Sanomia ja muita kotikulman lehtiä enkä vakituisesti Hesaria, joten ohi meni Kauhasen juttu. Sen otsikko olisi herättänyt minutkin lukemaan koko jutun:

Miksi populismia on niin vaikea ymmärtää?

Populismin ydintä ovat moniarvoisuuden hylkääminen ja tavat käyttää valtiovaltaa eri mieltä olevien vaimentamiseen.

Kunnallisvaalien kynnyksellä ja keskellä kiivasta SOTE-väittelyä on syytä kertoa, että kävin äänestämässä ennakkoon ja tiesin hyvin, kuinka tuli toimia. Vaalipäivänä olen Oslossa. Siellä en mieti populismia, vaan nautin sikäläisistä nähtävyyksistä ja hyvästä seurasta matkakumppanina hyvä ystävä opiskeluvuosista asti. Täältä tullaan, Sonja ja Gustaf!

Melenderiä romaanina

Tommi Melender julkaisi WSOYn kustantamana 2009 romaanin Ranskalainen ystävä ja päätyi ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Silloin palkittiin Antti Hyry romaanilla Uuni, josta linkin mukaisesti minäkin olen sanani sanonut. Teosten maailmat  ovat tyystin erilaiset, mutta niitä yhdistää kielen kirkkaus, täsmällisyys, taituruus. Kumpikaan kirjoittaja ei tunnu hevin päästäneen julkaistavaksi löysää tekstiä, virkettä tai edes sanaa.

Melenderin vuosien takaisen romaanin e-versio oli helppo napata Elisa Kirjan lähettämästä sähköpostitarjouksesta. Tunnen kirjoittajan, sillä olen jo pitkään seurannut Melenderin Antiaikalainen-blogikirjoituksia. Niitä ilmestyy harvakseen, koska arikkeleina tai esseinä ne lienevät kohtalaisen isotöisiä. Lukemani perusteella tiesin, että saan laatutavaraa. Sitä lupaa myös Elisa Kirjan teosesittely:

Romaani ihmisten vihaamisen vaikeudesta
Joel Raento on suomalainen näytelmäkirjailija ja julkkisluennoitsija, joka tienaa hyvät rahat eliitin härnäämisestä. Identiteettikriisin jälkeen hän vetäytyy ranskalaiseen pikkukaupunkiin omistautuakseen Gustave Flaubertin teosten lukemiselle.
Siellä hän tapaa Marcel Daigneault’n, tragedian kokeneen entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisliigalle. Heitä yhdistävät tyylin ja arvokkuuden kaipuu sekä ikävä 1800-luvulle. Nykyaika on CNN:n uutisvirtaa kulttuurien yhteentörmäyksestä; terrorismia, taloutta ja ihmiskauppaa.
Väistämättömien tapahtumien keriytyessä auki Joel ja Marcel oppivat jotain tärkeää itsestään, toisistaan, ystävyydestä ja ihmisen kyvystä tehdä hyvää armottomissakin olosuhteissa. Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle.

Aamun kirjassa 1.12.2009 Seppo Puttonen ja Nadja Novak haastattelivat Melenderiä Ranskalaisesta ystävästä. En muista nähneeni ohjelmaa, mutta katsoin sen Ylen Elävästä arkistosta, kun olin lukenut kirjan.

Eri yhteyksissä on mainittu, kuinka ranskalainen kirjallisuus ja elokuvat ovat vaikuttaneet Melenderiin. Joitakin tunnistamisen hetkiä itsekin koin, vaikken jahdannut intertekstuaalisia jälkiä. Elokuvista muistuttaa heti alkajaisiksi jakso Le Havren satamassa. Se on kuin suoraan toimintaleffasta, jossa rikolliset puuhaavat ihmiskauppaajina sekä alistavat ja kiristävät yhteistyökumppaneitaan. Kammottava tilanne luettuna ei kuitenkaan tyrmää niin tyystin kuin ehkä elävästä kuvasta katsottuna. Puistattavan tapauksen yksi toimija tulee sittemmin tutuksi päähenkilön ranskalaisena ystävänä.

Tarina etenee rivakasti. Lukiessa huomasin miettiväni, miten tekstiin on syntynyt tai synnytetty se imu, joka herpaantumatta kuljettaa myös lukijan kohtauksesta toiseen. Sekä päähenkilö Joel että Marcel ranskalaisena ystävänä elävät syrjässä, silti tai siksi hyvin tietoisina itsestään. Kumpikin edustaa lukeneisuutta. Marcelin kotijumalana on Baudelaire, Joelin Flaubert. Törkeästi uhattuna Marcel kirkastaa näkemykseksi sen, ettei alistu maksamaan mielivaltaisesti hänelle määrättyä velkaa. Tapahtukoon, mitä hyvänsä.

 Mitä oikein haudot? kysyin.   
 En tiedä. Enkä kertoisi, vaikka tietäisin.    
Meillä on kolme päivää aikaa. Anna minun järjestää ne rahat.    
Olet liikuttava, Joel. Uskotko vakavissasi, että minulle koittaa vapaus kun Falloux saa rahansa? Luet täällä yksiksesi Flaubertia ja puristat vihoissasi kättä nyrkkiin, mutta et pysty kuvittelemaan ihmisistä pahinta mahdollista. Et suostu hyväksymään, että ihmiset ennen kaikkea pettävät ja tappavat. Haluat auttaa minua, haluat tehdä rahoillasi hyvää. Arvostan hentomielistä humanismiasi, usko pois, mutta pidän sitä järjettömänä. Et voi auttaa minua, enkä siedä apuasi. Paina se kalloosi.    
Marcel aikoi sanoa vielä jotain muutakin, mutta jätti sikseen. Hän jäi tuijottamaan tyhjää lasin pohjaa kuin olisi turhaan etsinyt sieltä Narkissoksen kuvajaista.    
Tiedätkö, miten Ludmilan kävi? kysyin istuttuamme pitkän tovin puhumattomina.    
Ei aavistustakaan. Tuskin hän päätyi huoraksi Amerikkaan. Ei ainakaan siinä kontissa. Mutta ne yksitoista muuta päätyivät, koska minä kuljetin heidät Le Havren satamaan. Olisin voinut päästää heidätkin vapaaksi, mutta en tietenkään päästänyt. Falloux’n miehet olisivat raahanneet minut pimeään kellariin, kiskoneet irti sormenkynteni ja hampaani, murskanneet kivekseni, katkoneet penikseni, puhkoneet silmäni ja leikanneet kurkkuni auki. Mikä minä sinun mielestäsi olen? Suuri sankari, joka auttaa henkensä kaupalla ihmiskaupan uhrin pakenemaan? Vai suuri typerys, joka hellämielisyyttään päästää yhden vapaaksi, mutta kyyditsee muut orjuuteen? Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja ja tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen? Että voin Ludmilan avulla kostaa Falloux’lle ja Simonen murhaajille ja niille kaikille, jotka tekevät sairaimpia ja kammottavimpia rikoksia? (s. 175 - 176.)

Sattuma puuttuu tapahtumiin: rikollispomo Falloux kuukahtaa kotonaan sydänkohtaukseen. Niin raukeaa velka. Joel päätyy päästelemään puppua CNN:n haastattelijalle, Marcel kaikkoaa näkyvistä tutun baaritarjoilijan kanssa. Romaani päättyy lakonisesti:

En enää nähnyt heitä. Kun aamulla lähdin Aronvillestä, seuranani oli vain Flaubert. (s. 192 - 192.)

Mitä minuun tarttui kirjasta? Sain mielihyvää puhuttelevasta sanataiteesta. Huomaan arvostavani suuresti tekoja, joiden tuloksena on ollut luotavissa tämän ajan ilmiöitä valaiseva tarina. Sen ydin kiertyy ihmisen mahdollisuuksiin tehdä hyvää. Siltäkin perustalta sietää jatkaa moraalikysymysten pohdiskelua.

Stoner - hiljaisen miehen elämäntarina

Ostin taannoin kympillä ruotsinkielisen e-kirjan nimeltä Stoner (1965. Svensk utgåva: Natur & Kultur, Stockholm 2014. Översättning Rose-Marie Nielsen). Hinta ratkaisi kielen. En tehnyt mitään heräteostosta, sillä moni oli ehtinyt kehua teosta. Kirjailija John Williams oli minulle kuitenkin tyystin tuntematon. Voisin hyvin lukea myös hänen palkitun romaaninsa Augustus, elleivät muut puuhat vie mennessään.

Stonerin kohdalla kuuluu tapahtuneen sellainen kumma, että paljon ilmestymisensä jälkeen siitä tuli ensin Ranskassa bestseller, lopulta suosittu laajalti etenkin Euroopassa. Tommi Melender mainitsee asiasta ja paljosta muusta blogikirjoituksessaan Unohduksesta klassikoksi. Luin Melenderin tekstin uudestaan, kun olin päässyt kirjan loppuun. Huomasin yhtäläisyyksiä lukukokemuksissa. Minäkään en hevin voinut pitää taukoja lukemisessa. Kirjailijan tapa keriä esiin keskeisen henkilönsä William Stonerin elämää vangitsi minut. Toteava, silti sävykäs kertomistapa imi mukaansa.

Teoksen keskittynyt rakenne palvelee sekin elämäntarinan vääjäämätöntä rakentumista. Minua ihmetytti, kuinka perin juurin totisen ja köyhän viljelijäparin ainoa poika pääsee  pois kasvuympäristöstään pölyisessä USAn Keskilännessä. Eipä olisi päässytkään, ellei isä olisi yllättänyt poikaansa ehdottamalla tälle neljän vuoden agronomiopintoja Columbian yliopistossa. Tuntuu kuin isä olisi toteuttanut omaa unelmaansa, kun hän yrittää etsiä koulutuksesta apua tilan kohentamiseen. Sopeutuvainen poika lähtee taipaleelle, asuu sukulaisissa ja maksaa asuin- ja ruokakustannuksiaan raatamalla illoin aamuin maa- ja karjatöissä niin kuin kotona. Silti hän jaksaa opiskella.

Kummasti poika tempautuu kirjallisuuden vietäväksi, kun hän osallistuu pakolliseen englannin kurssiin. Siellä opettaja Sloane huomaa hänet ja on alkuun ironinen kommenteissaan, mikä havahduttaa. Stonerin elämän suunta muuttuu. Kenellekään mitään puhumatta hän vaihtaa opintonsa maataloudesta kirjallisuuteen. Alkuvaikeuksien jälkeen hän menestyy. Sloane alkaa kannustaa jatko-opintoihin ja opetustehtäviin. Kiperä paikka on edessä, kun vanhemmat saapuvat todistamaan pojan valmistumista. Vihdoin tämän on kerrottava, ettei hänestä tullutkaan agronomia ja ettei hän palaa kotitilalle. Vanhemmat ottavat tiedon vastaan sanomatta ja palaavat kumaraisina kotiinsa. Alistumisen aihelma vahvistuu.

Stoner liittyy pikku hiljaa yliopistoyhteisöön, saa pari ystävää, opettaa, lukee ja kartuttaa taitojaan keskiajan kirjallisuudesta. Lukijaa ihmetyttää, kuinka kirjallisuutta ajatellen tyhjästä taustasta kukaan voi edetä sellaisiin taitoihin kuin Stoner olkoonkin, että hän on sekä uuttera että lahjakas. Muutamassa vuodessa häneltä näet sujuu latinan- ja kreikankielisten tekstien tulkitseminen, samoin hän oppii saksaa ja ranskaa. Stonerilla on meneillään omia tutkimuksia, kun puhkeaa toinen maailmansota. Nuoret miehet tempautuvat siihen mukaan, mutta Stoner jättää liittymättä armeijaan, mikä aiheuttaa jonkin verran vinoon katsomista. Sloane on tyytyväinen, kun jää edes muutama hoitamaan yliopistotehtäviä.

Ennen pitkää sota loppuu, toinen hyvistä ystävistä on kaatunut, toinen palaa upseerina takaisin yliopistoon ja etenee sen hallintotehtävissä. Stonerin elämän uusi käänne tapahtuu, kun hän näkee yliopistoväen kutsuilla neitosen ja rakastuu. Kirjailija näyttää, miten nuoren miehen äkkiä käy: hän huomaa olevansa naimisissa. Kaksi nuorta, kumpikin ahtaissa vaikkakin aivan erilaisissa oloissa kasvanutta perheidensä ainoaa lasta sitoutuu toisiinsa. Lukija seuraa iho kananlihalla, kuinka katastrofi etenee. Kirjailija keskittää kuvauksen nyt Edith-nuorikkoon ja tämän keskiluokkaiseen perheeseen St. Louisissa. Jakso tarjoaisi yhä ajankohtaisia keskustelunaiheita siitä, kuinka ihmispolo valitsee kumppaninsa. Kuinka suuri osuus valinnassa onkaan tarve päästä pakoon painostavasta lapsuudenkodista! Stoner on se, joka ensin kosiskelee, sitten paremminkin antaa periksi ja suostuu kuin ryhtyisi punnitsemaan seurauksia.

Vain kerran ja lyhyen aikaa Stoner kokee sen ihmeen, että vaimo himoitsee miestään. Vaimo näet haluaa lapsen. Tytär syntyy ja saa äidin tahdosta nimen Crace. Muulla tavoin rouvasta ei ole äidiksi. Ailahtelevan, sairastelua verukkeena käyttävän naisen kuva saa lisää hyytäviä, osuvasti hahmoteltuja piirteitä.

Seuraa myös kihelmöiviä, yllättäen kohdalle osuneita kiistanaiheita yliopistossa. Kirjoittaja herättää lukijassa luottamusta asiantuntemuksellaan, sillä niin tarkoin kiistan vaiheet ja eri osapuolet tulevat kuvautuiksi. Sellaiseen ei pelkkä mielikuvitus riitä. Näissä taistoissa Stoner ei alistu, vaan seisoo taipumatta kantillaan ja saa tuta pitkävihaisen koston inhat ilmenemismuodot.

Kun Stonerin elämä hyökkäysten kohteena muistuttaa tarpomista autiomaassa, tapahtuu uusi ihmeellinen käänne: hän saa kokea aidon rakkauden kaikessa ihanuudessaan. Taas lukija palkitaan syvällisen tarkalla kuvauksella. Hienovaraisesti hahmottuu kuva rakastettavasta opiskelijasta, jonka luokse Stoner poikkeaa ohjaamaan naista tutkielmassaan. Sekin tulee taiten ilmaistuksi, kuinka hukassa Stoner on myllertävien tunteidensa kanssa uskaltamatta ilmaista niitä, kunnes lopulta pelko haihtuu. Enää Stoner ei alistu, vaan osallistuu pidäkkeettä niin ruumiillaan kuin sielullaan yhteisen nautinnon hellään kartuttamiseen. Koko jakso kaikkine havaintoineen ympäristön osuudesta tapahtumain kulkuun ja suhteen loppumiseen on mielestäni kerrassaan mestarillinen.

Seuraa jakso aikuistuvasta tyttärestä, jonka "kasvatuksen" äiti on lopulta ominut itselleen ja sysännyt isän loitolle. Kuinka sitten käykään? Tytär toistaa äitinsä ratkaisua sillä tavoin muuntaen, että hankkiutuu raskaaksi, solmii pikaisesti avioliiton ja saman tien häipyy äitinsä ulottuvilta. Tytär kuitenkin ymmärtää, miten on tullut houkutelleeksi ansaan nuoren miehen. Kohdalle sopivasti osunut sota vapauttaa tämän, mutta myös tappaa pian. Isän kanssa tytär kerran puhuu asiasta ja myöntää samalla, ettei oikein osaa hoitaa lastaan. Alkoholista on tullut tyttären lohtu ja pakopaikka.

Jokainen episodi täydentää Stonerin elämäntarinaa ja kertoo myös hänen habituksensa muutoksista, Kuvasta tulee itse asiassa jylhä. Lukija katselee mielessään pitkää, laihaa ja kumaraista miestä, jonka tuuhea tukka ja kulmakarvat ovat lopulta aivan valkoiset. Mies elää sisimmässään valpasta elämää, josta hän opettajana ammentaa innoitusta ja saa vastakaikua opiskelijoiltaan. Ammatissaan hän on parhaimmillaan, usein jopa eloisa.

Kerrassaan koskettava on viimeinen, verkkaisesti etenevä jakso. Se suorastaan soi kuin jokin fuuga tai muu suurenmoinen musiikkiteos. Stoner on sairas, mutta suostuu hoidettavaksi vasta, kun lukukausi päättyy. Lukijana pohdin lähestyvää kuolemaa yhdessä Stonerin kanssa. En ahdistunut. Paremminkin katselin vuoteessaan kipuilevan Stonerin silmin taivaalle ihmetellen värisävyjä ja hiljaisesti nauttien siitä, että kolea vaimo vihdoin hoivaa miestään.

Stonerin elämä päättyy, tarina siitä säilyy. Ja minä huokaan: suurenmoinen lukukokemus! Sitä ei pahasti varjostanut edes se, etten osaa kovin hyvin ruotsia.

Suomenkielisen, noin 300-sivuisen kirjan kansi poikkeaa lukemastani 220-sivuisesta e-versiosta. Vieressä vielä suomenkielisen kirjan kansi.

Sirpa Kähkösen sanataiteen lumoissa

Sotavuosien Kuopion kuvittajana ja tulkkina Sirpa Kähkönen on vertaansa vailla. Hänen mittava Kuopio-sarjansa Tuomen suvun kipeistä vaiheista avartuu Hietakehdossa (2012) sodan orpouttamien lasten tuntoihin huvilalla. Sinne on kertynyt sekalainen joukko aikuisia mukanaan sekä omia että vieraiksi itsensä tuntevia lapsia.  Hämmästelen kirjailijan herkkyyttä paneutua kahden hyvin erilaisen orvon olemukseen, kun elokuun 1943 loppupäivien helle taittuu ukkoseen. Romaanin kolmas osa päättää komeasti tarinan veneretkeen lähisaareen. Isoista asioista alkaa hahmottua ratkaisuja.

Netistä löytyy useita teoksen sisällön kuvauksia, mutta annan vain yhden linkin. Blogitekstin kirjoittajan Jaana Tilloisen tavoin minäkin lumouduin Kähkösen kielestä. Se on notkeaa, sävykästä, osumatarkkaa, hilpeääkin. Ajoittain lauserytmi imaisee lukijan mukaan lasten kiihkeisiin sotalekkeihin kuin nopeatempoinen musiikki. Paikoin kieli hiljenee illan häilyviin tunnelmiin ja saa lukijan eläytymään hämärän hetkiin. Kaikki kerronnan keinot Kähkönen tuntuu hallitsevan suvereenisti. Tarinan keskittäminen muutamaan kuumaan päivään pitää otteessaan, samoin upeasti toteutettu katseen kohdistaminen hyönteisiin kuin lähikuvana. Tunnelmat ja tunteiden läikähdykset välittyvät, eri-ikäiset henkilöt muodostuvat täysiksi ihmisiksi, heidän keskinäiset suhteensa hykerryttävän moninaisiksi.  

Rakenne kokonaisuudessaan tuottaa mielihyvää. Alussa suunnitellaan veneretkeä lähisaareen, perutaan koko retki, lopulta se sittenkin toteutuu. Väliin mahtuu sekä sotaan lähtöjä, naisten ikiaikaisia säilöntä- ja muita huoltohommia, miesten väkevä poliittinen kiista, lasten tulisia riitoja ja lopulta liian huimaksi yltyvä sotaleikki, muttei sentään katastrofi. Kuvio pyörähtää uuteen asentoon, kun syntyy lapsi. Naiset auttavat ja häätävät muun porukan retkelle. Koko elämä mahtuu yhden kirjan kansien väliin!

Olisinpa suonut, että Kähköselle vihdoin olisi tupsahtanut Finlandia-palkinto. Niin ei käynyt, vaikka hänen Graniittimiehensä (2014) kuuluu olevan mestarillinen. Luen ennen pitkää sen ja ehkä myös Neidonkengän, joka yhä uupuu aiemmin lukemistani Kuopio-sarjan romaaneista. Hietakehtoa viipyillen nautiskellessani hiukan haittasi se, etten oitis muistanut kaikkia kirjoista tutuiksi tulleita henkilöitä.

En tiedä, onko Kähköstä käännetty muille kielille. Suorastaan mahdottomalta tuntuu tällaisen kielen kääntäminen. Voiko edes löytyä hänen laistaan kielivirtuoosia, joka tavoittaisi vastaavan äänteellisen soinnin ja savolaismurteen tapaisen sävytyksen vaikkapa englanniksi. Tulin pohtineeksi asiaa, kun illalla luin aiheesta Tommi Melenderin blogitekstin. 

Melenderin ajatuksia jatkaakseni olen hyvin tyytyväinen, että Suomesta yhä löytyy kirjailijoita, jotka loistavat omalla suurenmoisella kielellään. Se jos mikä estää meitä lukijoitakin näivettymästä ja suistamasta tätä perimmäistä omaamme liian ahtaalle.

Harakka herättää

Muutamana päivänä olen tuntitolkulla nököttänyt nenä Timo Harakan kirjassa Suuri kiristys Tie ulos eurokriisistä (2014). Havahduin Harakan herättelemänä hämmästelemään, mitä eurokriisin varjolla onkaan tehty. Kirja löytyi, kun Tommi Melender suositteli sitä ja erästä toistakin opusta blogissaan. Harakan kirjasta Melender mainitsee muun muassa:

Talous on väistämättä politiikkaa, kuten Timo Harakan Suuri kiristys osoittaa purkaessaan Euroopan talouskriisin anatomiaa. Politiikkaulottuvuus tulee näkyviin jo siinä, kuinka tuo ilmiö on julkisessa keskustelussa nimetty. Siitä puhutaan velkakriisinä, vaikka oikeastaan se on pankkikriisi. Harakka muistuttaa, että velka-asteiden hurja nousu Euroopassa oli seurausta rahalaitosten perikadosta. "Miksi siis puhutaan seurauksesta, eikä syystä? Miksei puhuta Euroopan pankkikriisistä?"

Kun talouskriisi nimettiin velkakriisiksi, voitiin samalla osoittaa sormella julkista sektoria. Keynesiläinen ajatus kokonaiskysynnän säätelemisestä työnnettiin syrjään velkojen ja vajeiden supistamiseen tähtäävän kiristyspolitiikan tieltä. Uudeksi iskulauseeksi tuli varsinainen oksymoroni, laajentava supistaminen. Sen päämääränä oli "palauttaa luottamus" (eli sijoittajien luottamus) ja hintana sosiaalinen epätoivo ja kurjistuminen. EU:n, EKP:n ja IMF:n muodostama troikka latoi varsinkin Kreikalle niin kovat rohdot, että voidaan puhua jonkinlaisesta taloustieteellisestä ihmiskokeesta, laboratoriona 11 miljoonan ihmisen kansallisvaltio.

Hämmentävää on lukea, kuinka muutama huteraksi osoittautunut tutkimus on hyväksytty perustaksi toistuville talouden kiristysvaatimuksille ja kuinka Troikka on sumeilematta käskyttänyt itsenäisiä valtioita. Koska en ole mikään talousasiantuntija, jätän enemmät asiasisällön tarkastelut. Niitä löytyy  Melenderin blogista. Sen toki sanon, että teatterimiehenäkin tunnettu Harakka luo tekstiinsä sellaista draamaa, että kyydistä ei hevin halua hypätä. Johdanto jo otti valtaansa. Kokeilla voi tästä linkistä.

Erinäisistä nettihauista varmistui, että Timo Harakka tosiaan on myös euroehdokas. Eipä ole mies turhaan uurastanut kirjansa kimpussa niin, että sai sen valmiiksi parahaksi eurovaalien kynnyksellä. Kuinka moni muu ehdokas lienee hänen laillaan selvillä Troikan vedätyksistä ja muista isoista eurokupruista? Minäkin hyödyin lukijana, sillä toukokuun 2014 vaaleissa en sokkona piirtele numeroa vaalilippuun.

Kun katselen kuvaa Harakan hymyilevästä, telkkariohjelmistakin tutusta naamasta, kyselen hissukseen häneltä, vitsikö vain on lupaus lähteistä ja viitteistä. Linkki näet tarjoilee luku luvulta saman tekstin.

Luku 1: Fennis mira?
Fennis mira feritas, foeda paupertas: non arma, non equi, non penates; victui herba, vestitui pelles, cubile humus. Idemque venatus viros pariter ac femines alit: passim enim comitantur partemque praedae petunt. Securi adversus homines, securi deos rem difficilam assecuti sunt, ut illis ne voto quidem opus esset.
Cetera iam fabulosa. Quod ego ut incompertum in medium relinquam.

Oliskohan aika kerrata muinaisia latinan taitoja, alkuaankin olemattomia?