Syksyn alkua tämäkin

Lähes parin kuukauden tauon jälkeen lähdin heti aamusta Kaarinan uimahalliin, jonka alakerrassa toimii pikkuinen kunnan kuntosali. Olin ekana paikalla klo 8.10. Pian tosin ilmestyi toinenkin naisihminen, sitten vielä pari lisää, ennen kuin olin valmis saunaan ja uimaan. Oli niin hiljaista, että tuntui vallan ylelliseltä. Tuskin kauaa tarvitsee odottaa, kun taas pyörähtävät käyntiin koulujen uimaopetus ja muu ohjattu toiminta uima-altaalla. Mutta kun kuntosaliin menee varhain aamulla, saa jatkossakin jonottamatta puuhastella omat ähkimisensä laitteissa. Ja tämä lysti maksaa vain 3,5 euroa kerralta, siinä kaikki. Jaksan hyvin ajella kerran viikossa 17 km suuntaansa tällaiseen lystiin. Ulkopaikkakuntalaisen kauniit kiitokset Kaarinan kaupungille!

Kesän lapset

Päivän unelmahetki koitti jo ennen puoltapäivää, kun noudatin kutsua ja kävin tuttujen huvilalla. Siellä isovanhempien hoivissa viihtyivät myös tyttären viehkeät lapset. Eivät edes vierastaneet, vaikka enimmäkseen puhuin silkkaa suomea näille isänsä ja äidinisänsä puolelta täysille ruotsalaisille! Ovat ihan ilmeisesti minunkin onnekseni tottuneet kuulemaan äidinäidin kieltä niin, ettei minkäänlaista hämminkiä seurannut kahden kielen solkkaamisesta.

Ja niin me koko konkkaronkka pulahdimme lämpöiseen meriveteen. Iloa lisäsi se, että sinilevä majailee toistaiseksi Airiston aalloilla. Ennen pitkää se taatusti levittäytyy kuvan laiturin tuntumaan, mutta siihen mennessä nämä pienet uimarit polskuttelevat jo Itämeren länsipuolen rannoilla tai sisämaan järvissä.

Kas Längelmävesi tuolla...

Kesäretki Kangasalle on taas tehty aiheena Ramppi-teatterin uusin esitys (http://www.ramppiteatteri.net/wordpress/), josta nettisivuilla mainitaan muun muassa näin:

Kuinka löytäisin sen laulun ei edusta tavanomaista kesäteatteritarjontaa. Se on totutusti ja turvallisesti Ramppi-teatterin vuosia sitten valitsemalla ohjelmistolinjalla. Näytelmä kyllä kuljettaa katsojaan musiikin ja laulujen mukana muistoihin, nostaa ajatuksen yli ja ohi pahojen asioiden. Mutta se myös käsittelee arkaa aihetta Suomen historiassa, vuosia 1941-1948. Varsinkin Itä-Karjalan valloituksen ja miehityshallinnon kaksia kasvoja. Monet noihin vuosiin liittyvät teot ja tapahtumat ovat kuuluneet vaiettujen totuuksien joukkoon. Niitä koskeva laulu on ollut kadoksissa tai se on painettu tahallisesti unohduksiin. Nyt sekin laulu voidaan laulaa.

Jo eilen illalla katsomossa istuessa alkoi hahmottua, että käsikirjoittaja on puristanut itsestään taas kerran jotakin hyvin suurta. Mutta samalla tuntui, kuin me katsojat olisimme istuneet oppilaina koulunpenkillä. Tunsin pitkästyväni enkä sanottavasti kiinnostunut henkilöistä. Heitä tuntui olevan liian monia. Hahmot jäivät pikapiirroiksi, tapahtumat historiallisen tietämyksen kuvitukseksi. Vakuuttaviksi tapahtumien tulkinnoiksi tarkoitetut monologit toimivat itseään vastaan ainakin minun mielessäni, vaikka en kiistä niiden asiasisältöä.

Innostavinta tällä kertaa oli tavata hyvä ystävä, pitkäaikainen ramppilainen häkellyttävässä roolissaan käsiohjelmien myyjänä. Aikoinaan hän yllätti jo lähtemällä näyttelemään, mitä en kuunaan olisi osannut odottaa. Roolit näyttämöllä taitavat olla ohi, mutta puuhaa teatterissa riittää silti. Malliksi kelpaava tapa repäistä omat kuvionsa uusiin ulottuvuuksiin eläkeläisenä!

Aamulla varhain heti herättyäni suunnistin oikopäätä uimaan Vesijärvelle Vesaniemen rantaan. Ihanalta tuntui uudistaa muisto paikasta, jossa vuosikymmeniä on tullut käydyksi kaikenlaisissa kesäsäissä, joskus talvellakin. Kamera jäi yöpymispaikkaan, josta kipaisin pelkissä uikkareissa järvelle. Siispä eilisiltainen kuva kesäteatterin rannasta Längelmävedelle saa kelvata todisteeksi järvimaiseman tyynestä kauneudesta.