Ehtiväinen Finne, vannoutunut poikamies

 

Viime elokuussa käväisin Kangasalla vissistä syystä. Siellä näet oli tarjolla Jalmari Finne -tapahtumia, jotka kaikki liittyivät paikkakunnan merkkimiehen syntymän 150-vuotisjuhliin. Kangasalan Lepokoti toimi keskeisimpänä juhlapaikkana.

Juhlapuhujaksi oli saatu Hannu Syväoja, jonka kolmivuotisen urakan tuloksena oli 2023 ilmestynyt elämäkerta Finnestä. Kirjan alaotsikko luonnehtii miestä oudokiksi suomalaisessa kulttuurielämässä eikä suotta, kuten Syväoja on tiivistänyt kirjansa takakanteen:

Painavin ja säilyvin osa Finnen elämäntyötä on hänen suku- ja asutushistoriatyönsä monumentti Suomen Asutuksen Yleisluettelo.

Uutta tässä elämäkerrassa ovat Finnen lehdissä ja kokoomateoksissa julkaistujen suurten tekstimassojen esittely ja tulkinta. Niistä käy selville Finnen mielipidekirjojen ohella hänen jo 1900-luvun alussa esittämänsä käsitykset mm. ylioppilaista, aviottomien lasten ja heidän äitiensä aseman parantamisesta, eutanasiasta sekä itsemurhan oikeuttamisesta tietyissä tapauksissa. Eräät Finnen yli sata vuotta sitten esittämät ajatukset lastenkasvatuksesta ja koulusta ovat nyt vasta toteutumassa.

Finnen eettisen ajattelu oli spartalaista: elämänhalua oli pidettävä yllä ja Akilleen kantapää salattava. Radikaaleista mielipiteistään huolimatta Finne oli pohjaltaan konservatiivi. Esimerkiksi sanaa demokratia ei hänen teksteistään löydy. Naisten oikeuksien laajentamiseen hän suhtautui kielteisesti.

Kangasalla syntynyt Jalmari Finne oli hämäläisyyden suuri ihailija, suorastaan palvoja, vaikka hän oli henkisruumiillisuudeltaan kaikkea muuta kuin hämäläinen. Aikansa ekspansiivisen kaupunkilaisuuden hän koki uhkaavana. Se pyrki halventamalla syrjimään kansakunnan ydintä, maalaisväestöä. Finne nousi talonpojan puolestapuhujaksi. Hän oli maalaisromantikko kaupunkilaisuuden puristuksessa.

Finne oli maanisen ahkera, toimelias, hyvin verkostoitunut ja idearikas. Hänen heikkoutenaan voi pitää hätiköintiä. Suomalaisessa kulttuurielämässä hän on ollut ainutlaatuinen - aikaansa edellä, sen tosikkomaisen ymmärrystason yläpuolella. Vanhemmissa sivistysmaissa häntä olisi arvostettu enemmän.

Hommasin tuhdin kirjan Turun kaupunginkirjastosta, kuten kesällä itselleni lupasin. Painavaa teosta oli paras lukea tai oikeastaan selailla pöydän ääressä. Kirja tarjoaa käsikirjan tapaan yksissä kansissa kaiken olennaisen Finnen elämästä ja tuotannosta lähdeviitteineen. Grafologina Finne on tarjonnut asiantuntemustaan myös rikostutkintaan, mistä työstä hänelle maksettiin. 

Hannu Syväojan mukaan Finne oli avainasemassa suomalaisen oopperan alkuvaiheissa. Hänen librettonsa Aino-oopperaan, jonka sävelsi hänen ystävänsä Erkki Melartin, on yhä esityskelpoinen merkkiteos. Sain asiasta vahvistuksen, kun osuin kuulemaan Radio 1:stä Outi Paanasen Narrin aamulaulun. Siinä Finnen panos Aino-oopperan syntyyn tulee selvästi esiin toisin kuin Wikipedia-hauissa. Finne myös ohjasi oopperan ja Melartin johti orkesteria ainakin ensiesityksessä 1909.

Kaiken kaikkiaan mies joutui keräämään tulonsa sieltä täältä, lehtikirjoituksista, puheista, kirjojen julkaisemisesta, ohjauksista. Hauska oli panna merkille, kuinka yhä elävät Kiljusen herrasväen tarinat saivat alkunsa, silkasta sattumasta. Lastenlehti Pääskyseen oli Finneltä pyydetty 1914 juttua, jonka hän nopeasti tuotti. Lisäpyynnöistäkään hän ei kieltäytynyt. Niinpä pian oli koossa riittävästi palasia kirjaksi asti. Se meni lisäpainoksineen kaupaksi yli sekä kirjoittajan että kustantajan odotusten.

Kiljuset kiinnostavat yhä, sillä uusin elokuvaversio ilmestyi 2022. Sen saattoi nähdä YLE Areenasta tammikuun loppupuolelle, muttei enää. Harmi. Yritän vuokrata videon. 

Kerrottakoon vielä, että Hannu Syväoja on tuttuni kotimaisen kirjallisuuden jatko-opinnoista Tampereen yliopistossa vuosikymmeniä sitten. Hän on pysynyt kirjoitus- ja esitelmöintivireessä pitkään, kuten omin silmin ja korvin havaitsin Kangasalan Lepokodissa juhlapuhetta kuunnellessani. Tässä vahvistus. 

Hannu Syväojasta löysin nämä hänen itsensä antamat tiedot. Linkkiä sivulle ei suositeltu:

Hannu Syväoja syntyi Punkalaitumella 1933. Kävi kansakoulun ja kouluttautui kansakoulunopettajaksi Kajaanissa ja kansalaiskoulunopettajaksi Hämeenlinnassa. Opiskeli 1970 – 98 opettajanviran ohella ja vielä eläkevuosinakin Tampereen yliopistossa, jonka opiskelijaksi ei-ylioppilas otettiin erikoistapauksena. Filosofian tohtoriksi Syväoja väitteli eläkkeellä ollessaan 1998 oppiaineena Suomen kirjallisuus.

Töitä maataloudessa, tiilitehtaassa, linja-auton rahastajana 1946 - 54. Punkalaitumen kunnan nuoriso-ohjaaja 1959. Kansakoulunopettajana Kuhmalahdella ja Hämeenkyrössä 1959 - 67. Kansalaiskoulun opettajana Juuassa, Teiskossa (samalla koulun johtajana) ja Tampereella Tesoman kansalaiskoulussa 1967 – 76. Tesoman yläasteella yleisaineiden opettajana ja lehtorina 1976 - 1993 (samalla apulaisrehtorina)

Kahdeksan kirjaa. Pääteokset Kansakoulu - suomalaisten kasvattaja (2004) ja Kansalaiskoulu (2009).

Lisäksi artikkeleita ja kirja-arvosteluja vuosikirjoihin, kokoomateoksiin sekä aikakauslehtiin (esim. Kanava ja Tieteessä tapahtuu) ja sanomalehtiin (esim. Aamulehti, 1973 alkaen). Tekijältä on syntynyt myös laulujen sävellyksiä ja sanoituksia. Harrastaa suomalaista kulttuuria, kotivoimistelua ja terveysurheilua, etenkin retkipyöräilyä.

Mieltynyt pitkäkestoisiin projekteihin. Tunnuslause: Umpihanki on vapaa.

Kaikuja elokuulta 1960

Oli elokuun aurinkoinen lauantai 27.8.1960, kun kuvan pariskunta asteli Turun tuomiokirkon pitkää käytävää kohti alttaria tietyssä tarkoituksessa. Avioliittoon vihittyinä palattiin. Päivä pysyy yhä mielessä.

Perhe karttui, vaihtoi asuinpaikkaa monia kertoja, ennen kuin asettui Kangasalle. Kaikkina vuosina Turussa käytiin usein. Lapsille isovanhempien talo puutarhoineen oli yksi kiinnekohdista. Sinne poikkesivat myös monet ystävät, tai me painelimme heitä tapaamaan, kun lapset saattoi jättää pienestä pitäen varmaan talteen.

En tarkkaan muista, milloin ja miksi tämä aurinkoinen kuva on otettu. Sen tiedän, että kuvan nappasi Seppo, jonka vaimo ja tytär näkyvät keskellä. Ehkä Seppo, monien ikimuistoisten kuvien ja videoiden kuvaaja, vain halusi tallentaa kivan hetken. Suurkiitos!

 

Äitini hymyilee vasemmassa laidassa vierellä meidän esikoinen Hanna. Seuraavana Ritva, rakas koulukaverini, edessään tuolilla tytär Riikka. Pitkä poika takana on Jouko kera oma eukkonsa. Isäni myhäilee oikeassa laidassa edessään Ilkka, meidän kuopus.

Työvuosia kertyi, ikää myös. Marraskuussa 1986 juhlittiin Joukon 50-vuotipäivää Kangasalan karjalaisten Äijälä-talossa, joka oli testattu ja hyväksi havaittu Hannan häitä järjestettäessä 1983.  Niissä ei Paavo-pappa ollut mukana. Hän kuoli vuoden 1982 lopussa.

Elämä jatkui toimeliaana ja hymyili. Lapsenlapsiakin oli jo saatu.

Vuosikymmenen taittuessa 90-luvuksi merkit Joukon vakavasta sairaudesta ilmaantuivat. Koettiin kriisiaikoja. Joulun päätteeksi 1990 äitini kuoli meillä kotona. Järjestin hänen hautajaisiaan yhtaikaa, kun valmistauduin omaan väitöstilaisuuteeni ja oli pakko kirjoittaa lectio praecursoriaa. 

Tammikuusta 1991 tuli ruuhkainen. Alkajaisiksi 11.1. äitini siunattiin haudan lepoon. Viikkoa myöhemmin oli jaksettava oma väitöstilaisuus. Siitä viikko eteenpäin täytin itse 50. Syntymäpäivän juhlinnan olisi voinut peruuttaa, mutten ymmärtänyt tehdä sitä. Kaikki kaverit oli näet kutsuttu Ikaalisten kylpylään. Niinpä protokollan mukaiset tapahtumat tulivat hoidetuiksi. Kevät menikin sitten miten kuten uupumusta potien. Kesällä koitti uusi jysäys. Syksyllä vietettiin pojan häitä, ja hääpari lähti saman tien siirtolaisiksi Australiaan. Se matka kaikkine vaiheineen kesti kuusi vuotta. Plussana on kaksi mainiota lasta. Lopulta koko perhe palasi Suomeen.

Me selvisimme pikku hiljaa omista kriiseistämme ja rupesimme remontoimaan vanhempieni rakentamaa rintamiestaloa. Kun iso työ valmistui, tytär perheineen muutti Helsingistä Turkuun. Sain kunnon vuokralaiset. Pari kolme vuotta myöhemmin tehtiin talosta kaupat. Rahat sijoitettiin uuteen taloon, jota me Joukon kanssa aloimme rakentaa samasta pihapiiristä erotetulle tontille. Tavoitteena oli saada maailmalla reissaaville kelpo koti ympäristössä, jossa lasten kielivauriot voisivat korjaantua ja he kotiutuisivat suomalaisiksi. Hanke onnistui!

Vielä yksi rakentamishanke piti meitä otteessaan. Meidän oma talo Kangasalla oli palvellut hyvin perheen tukikohtana vuodesta 1972, mutta osoittautui hankalaksi, kun Joukon jalat eivät enää toimineet kunnolla. Lihassairaus eteni, keuhkoissakin oli vikaa. Taloa oli tarpeen remontoida. Kotiin tehtiin paljon muun lisäksi invakylppäri ja porrashissi. Emme kuitenkaan ymmärtäneet, mitä tuleman piti. Kuvittelimme, että elämä jatkuisi korjatussa talossa mukavasti, kunnes minäkin jäisin eläkkeelle ja muuttaisimme Turkuun. Toisin kävi. Sairauksia ilmaantui lisää, hengitys vaikeutui - loppu koitti maaliskuussa 2003.

Hyisenä huhtikuun 5. päivänä Kangasalan kirkkoon kokoontui väkeä saattelemaan Joukon matkalle, jolta ei ole paluuta. Erityisesti kaikkien viiden lastenlapsen yhteinen hetki arkun äärellä kirvoittaa yhä kyynelet silmiini.

Pian postilaatikkoon pudotettiin minulle osoitettu virallinen kirje, jossa muun muassa ilmoitettiin karusti avioliittoni päättyneen. Tänään vietän 60-vuotishääpäivää muistellen.

Elämä jatkuu. Viime viikkojen lupaavia käänteitä on ollut erään sukulaisen ilmaantuminen hollille. Pidämme kumpikin blogia ja olemme sattumoisin alkaneet lukea toistemme postauksia. Avainjuttu löytyy tästä. Donna mobile -nimimerkillä kirjoittava Leena Laurila huomasi jutusta, että kirjoitin hänen isoäitinsä romaanista ja että taidamme olla etäisiä sukulaisia. Alkoi sähköpostein viestittely, kunnes pari päivää sitten tapasimme oikeasti. Leena toi mukanaan isoäitinsä esikoisromaanin Nuoren naisen päämäärä (Otava 1929), jota sukututkimusta tehdessä etsimästä päästyäni etsin.

Tarkassa syynissä selvisi, että Leenan isomamma on oman isoisäni sisko ja siten minun isotätini. Olemme siis melko läheisiä sukulaisia! Kiehtovaa tavata pian uudestaan ja palauttaa samalla kirja.

Oi aikoja entisiä Kangasalla!

Kangasalta Turkuun muuttaessani sovin itseni kanssa, etten palaa kolmikymmenvuotisille kotinurkilleni. Aika hyvin päätös on pitänyt. Eilen kuitenkin ilmestyin Peiponpolulle ja ihan kutsusta. Loppukeväästä  näet punatiilisessä talossa asuvat naapurit ottivat yhteyttä, kun yksi olennainen osa päättyvän tien pienestä yhteisöstä oli kuollut. Tapahtumassa riitti pohdiskelemista. Silloin myös sovittiin, että kesän mittaan tulen käymään. Naapurien ovelta otin kuvan kohti entisen kotini pääovea, jota aikoinaan ei paljoa käytetty. Muuta näkymää taloon en kaivannut. En siis hiipaillut pihalle enkä muutenkaan kurkistellut, mikä kaikki olisi toisin kuin silloin ennen.

Menehtyneen lähinaapurin talosta kumminkin otin kuvan, sillä tämän naapurin kanssa oltiin erityisen paljon tekemisissä. Kun aikoinaan olin mielipuuhassani hoitamassa yhteistä viheraluetta talojen rajalla, naapuri ilmestyi usein juttusille. Mitä kaikkea silloin tulikaan puhutuksi! Aviomieheni viimeisinä elinkuukausina naapurin mies jopa toimi pahasti sairaan henkilökohtaisena avustajana työpäivieni ajan.

Juttu luisti ja luistaa yhä kaikin puolin mallikkaasti myös punatiilisen talon asukkaiden kanssa. Lisäksi kävelykierros ennestään tutuissa maisemissa tarjosi runsaasti kommentoitavaa. Sain omin silmin nähdä, että Kangasalla koulut ovat edelleen kohde, johon satsataan.

Suurin yllätys löytyi entisen työpaikkani Pikkolan yläasteen eteläpuolelta. Sinne on kohonnut ammattioppilaitos. Parin vuoden takaisessa tiedotteessa mainostetaan yksikön täyttäneen odotukset.

Pikkolan maatilan entinen omenatarha oli tuttu jo Kangasalan työvuosiltani. Enää omenapuita ei ole jäljellä kuin muutama. Niiden joukkoon on istutettu muun muassa komeita kuusia. Niinpä ihan aiheesta nykyään puhutaan Pikkolan puistosta. Iso, kolmen kunnan yhteinen yläasteen rakennus oli uusi 1970-luvun puolivälissä.  Hiljattain sitä on kuulemma remontoitu, mikä näkyi myös piharakenteissa. Kuvassa yksi sisäänkäynneistä.

 

Aivan yläkoulun tuntumaan on kohonnut lukio, joka pitkään sijaitsi Tapulinmäellä alkuaan Kangasalan yhteiskoulun rakennuksessa. Se on purettu ja tilalle rakennettu kerrostaloja. Ne jäivät katsomatta. Nykyinen lukio on arkkitehti Pekka Kolin suunnittelema. Hänet olen tuntenut pikkupojasta, sillä pitkään oltiin paljon tekemissä perheittäin. Lisäksi isät tekivät yhteistyötä monissa rakennusprojekteissa.

Yläkoulu ja lukio muodostavat kokonaisuuden, jonka osia ovat piha-alueet ja liikuntatilat sekä yläkoulun ruokasali.

Aivan isojen koulurakennusten naapurissa on päiväkoti, jossa on hyödynnetty myös maatilan alkuperäistä päärakennusta. Vuosia sitten se oli kansalaisopiston käytössä.

Mikäpä paremmin sopisi nimeksi kuin Omenatarha, sillä päiväkoti sijaitsee tilan alkuperäisten omenapuitten katveessa.

Kävelykierroksen päätteeksi kuva vihreästä, rauhallisesta Katajatiestä muistuttaa minua ajasta, jolloin hikoilin tovin Hongkongissa pojan perheen luona ja kaipasin kotimaan vehreään, avaraan viileyteen.

Yövieraaksi olin ilmoittautunut entisen työtoverin luokse. Siellä nyökkäili nöyrä vastaaottovirkailija autosta nousevalle ja jatkoi puuhaansa.

Tähän taloon on aina otettu luonnikkaasti vastaan. Yösijankin olen silloin tällöin saanut ja samalla hauskaa juttuseuraa.

Isäntäväki tarjosi kierroksen kaupungin (!) keskustassa, sillä rouvan kävelykuntoa niistää vasta tehty molempien polvien tekonivelleikkaus.

Kun toivoin, että katsastettaisiin Vesaniemi, helmi Vesijärven rannalla, niin sinnehän mentiin. Vilpoisena kesäiltana paikan ihanuus välittyy kuvista sanoittakin. Meidän perheen nuorilla on ollut ilo varttua tällaisissa maisemissa melontaharrastuksen parissa.

Yhtään kanoottia ei järvellä näkynyt. Kilparadatkin on purettu, sillä koronakesänä ei järjestetä melontakilpailuja.

Rannalla jumpattiin ihan niin kuin niinä kesinä, jolloin pyöräilin mukaan porukkaan.

Yöpymispaikkani rannasta katsottuna Vesaniemen huippuhieno uimaranta näkyy ja varmaan myös kuuluu, kun väkeä on paljon paikalla.

Muistoksi otin vielä rannan puolelta kuvan talosta, jossa olen vieraillut aika ajoin useiden vuosikymmenien ajan. Ihana paikka!

Illalla yläkertaan siirryttyäni viivyin pitkään ikkunasta ihailemassa kesäöistä tyyntä järveä.

Yhtä lailla aamun valossa järvi vetää katseen puoleensa. Kunpa muistaisi talven ankeudessa, että kesällä sai kokea näin autuaallisia näkymiä! En lainkaan ihmettele, että talon emäntä mieluiten istuu tuolissa, josta hän voi esteettä katsella järveä.
 

Lähetän kauniit kiitokseni niille pariskunnille, joiden vieraina viivähdin. Muutakin hauskaa ehdin kokea, sillä tänään tapasin Pikkolan aikaisen lähimmän työkaverini kirjaston Novelli-kahvilassa. Innokkaasti jaksoimme jutella kuulumisista ja kirjoista kuten aina tavattaessa.

Vip-visiitti Ramppiteatteriin

Jo varhain keväällä hyvä ystävä, Ramppiteatterin sihteeri kehotti varaamaan lipun vip-palveluineen Ramppitetatterin tämän kesän esitykseen Aavan meren tuolla puolen (http://www.ramppiteatteri.net/wordpress/). Tunnetun oikeusoppineen Aulis Aarnion kynästä on peräisin tämäkin näytelmä niin kuin monet aiempien kesien tuotannot. Ammattinäyttelijänä pitkään työskennellyt Ahti Jokinen on jälleen toiminut ohjaajana.

Toki tartuin tilaisuuteen. Etupenkkiin oli mukava asettua tuttuun joukkoon. Kuva kielii, että sää suosi eilistä esitystä, josta nappasin yhden kuvan. Se on kohtauksesta, joka pohjaa kirjailija Hannu Salaman vierailuun Kangasalla kuululla 60-luvulla. Salaman Juhannustanssien tekstinäytteissä paikallisille nutturapäille riitti taivastelemista näyttämölläkin.

Kannattaa katsoa, mitä Panu Rajala kirjoittaa ensi-illan jälkeen nettipäiväkirjassaan. Teatterimiehenä hänen tapansa katsoa ja kommentoida hyvin tuntemansa harrastajaporukan suoritusta ohjaa katsojia suopeaan näkemykseen. Onhan kyseessä hyvin omaleimainen joukkue, joka uudistuu silläkin tavoin, että omasta lasten ja nuorten teatterista varttuu taitavia esittäjiä. Heitä on jo useita mukana esityksessä.

Eniten minua katsellessa hykerrytti muutama tuttu hahmo Kangasalla asumisen vuosikymmeniltäni. Isä-Lehtinen, aikanaan kunnanvaltuuston puheenjohtaja, muistui mieleen, samoin poliisipoikansa, keskeinen vaikuttaja hänkin. Poliittinen ristiveto oli vahvaa sekä näyttämöllä että tosielämässä. Myhäillen näytti kohtauksia seurailevan tunnettu paikallinen kokoomuskansanedustaja puolisonsa kanssa, niin ikään etupenkistä. Tunsi sentään, moikkasikin.

Erityisen mieluisaa oli illallisen mittaan tavata läheinen työtoveri, jonka tavoitin aterian jälkeen syynäilemässä miehensä kanssa keskittyneesti valokuvaa poikavauvasta, pariskunnan ensimmäisestä lapsenlapsesta. Hämmästys ja iso halaus keskeyttivät hetkeksi tuoreiden kännykkäkuvien katselun, johon kohta osallistuin. Heinäkuussa luvattiin tavata uudestaan. Silloin myös yksi olennainen jäsen muinaista työporukkaa tulee mukaan. Siispä reissaan pikapuoliin taas Kangasalle, niin kuin monesti  sieltä pois muutettuani.

Kannakselaisten vaiheita ennen ja jälkeen viime sotien

Joulukortin kääreenä tupsahti postiluukusta kirja, josta aika ajoin on ollut tekijän kanssa puhetta. Alun perin tamperelainen Päivi Lattunen on pitkään ollut naimisissa ehdan kivennapalaismiehen kanssa, mikä selittää hämäläisnaisen tarttumisen isoon aiheeseen, kirjan tekoon miehen suvun karjalaisilta syntysijoilta. Kivennapa-Säätiö ja Kangasalan Seudun Osuuspankki ovat tukeneet hanketta. Niinpä tämäkin lukija sai nautittavakseen kauniin, kovakantisen  Riihisyrjä - Suvenkylä  Kyläkirja Kivennavalta -teoksen (2012). Kannen on suunnitellut kummityttöni Petra Lattunen. Ei ihme, että kirja piti oitis lukea ennen muita joululukemisia.

Historiaa pitkään opiskelleena, nykyisin yhä sen harrastajana sain kirjasta mainion ja tarpeellisen katsauksen Karjalan kannaksen oloihin. Siellä on eletty idän ja lännen välissä milloin riidellen ja sotien, milloin yhteyksiä vaalien. Kartat luovutetusta alueesta ja  Kivennavasta heti kansiaukemalla opastavat hahmottamaan, missä ollaan. Riihisyrjän kylän kartta kaikkine taloineen, pihapiireineen, kujasineen ja vesipaikkoineen auttaa sielun silmin näkemään maisemaa, kun teksti on apuna. Myös riihisyrjäläisten elinkeinoista muodostuu tarkka kuva luvussa, jonka lukemista ohjaavat selkeästi otsikoidut alaluvut.

Kodin toimia -luvusta käy ilmi, kuinka leipä elättää ja miten villa muuntuu langaksi, kankaaksi. Riihisyrjän asukkaiden elämänkaaresta mainitaan olennaiset: lapsuus, kansakoulu, aikuisuuden alku, häät ja elämän päätös. Kyläyhteisö otti osaa perheiden tapahtumiin. Talkoilla autettiin naapureita, juhlia ja iltamia järjestettiin. Kuuluisia olivat etenkin Kivennavan kihupyhät. Hengellisessä elämässä korostuu kirkon osuus, sillä kirkkopitäjät syntyivät jo ennen hallintopitäjiä. Kirkko yhdisti sekä antoi turvaa ja perustan järjestyneelle yhteiskunnalle. (75) Kirkkorakennukset ovat vaatineet yhteisöltä yhä uudestaan ponnistuksia, sillä levottomina aikoina kirkkoja tuhottiin.

Seuroista ja yhdistyksistä kertovassa luvussa tilaa saavat Riihisyrjän Työväenyhdistys ja vuoden 1918 tapahtumat, Maamiesseura ja Metsänhoitoyhdistys, Martat sekä Riihisyrjän Urheilijat ja Kivennavan Ukko. Pula-aika koetteli ihmisiä kaikkialla 1930-luvun alkuvuosina, mutta se väistyi ja vaihtui edistykseksi vuosikymmenen kuluessa. Vuodet 1937 - 1945 koettelivat kivennapalaisia raskaasti. Tärkeän luvun alaotsikot toteavat lyhyesti:
Sodan uhka leviää
Sota syttyy
Takaisin Riihisyrjään
Jäähyväiset Riihisyrjälle
Kunniavelka kaatuneille (88 - 109)

Sitten seuraa omana lukunaan tärkeää tietoa suvuista ja perheistä Riihisyrjän neljällä kantatilalla. Useat nimet ovat minulle tuttuja, sillä kivennapalaisia asutettiin sodan jälkeen sekä Pälkäneelle että Kangasalle. Molemmissa kunnissa työskentelin äidinkielen ja historian opettajana ennen muihin töihin siirtymistä. Oppilaistani muistan ainakin Kouhian, Nykäsen, Riikosen ja Virolaisen nimisiä - kaikki löytyvät kirjasta.  Kangasalla lähinaapurina asui muun muassa Kouhian perhe. Pälkäneellä käytiin usein Lattusilla. Heitä eleli kolme neljästä veljeksestä samalla aurinkoisella rinteellä avarien perunapeltojen tuntumassa. Perhe siis saattoi jatkaa perinteitä uusilla asuinsijoilla. Vanhemmistakin olen tavannut ainakin veljesten äidin, tomeran emännän, joka pitkään vielä Pälkäneellä hoiti lehmiään kuten Kivennavan aikoinaan.

Riihisyrjän viimeisistä asukkaista kirja tarjoaa seikkaperäisen selvityksen. Se lienee oikea aarteisto toisen, kolmannen, neljännen ja ties kuinka monennen polven kivennapalaisille, jotka vihdoin kiinnostuvat omista taustoistaan. Ällistyn kirjoittajan työmäärää, vaikka lähteistä näen, että hänellä on ollut käytössään joitakin sukututkimuksia ja digitoituja kirkonkirjoja. Olen näet yhden tyttärentyttären pyynnöstä yritellyt sukupuun kokoamista lähtökohtana omat vanhempani, mutta törmäsin tietojen puutteeseen lähes välittömästi.

Edessä lienee reissu maakunta-arkistoon, jos sieltäkään nykyään enää saa apua, kun intimiteettisuojaa on tiivistetty. Ehkä yritän päästä katsomaan vanhoja kirkonkirjoja Rymättylään, jonka ikivanhaan väestökerrostumaan isäni isän suku kuulemma kuuluu. Isän äiti oli Askaisista, enkä tiedä paljoakaan siellä asuneista sukulaisista. Oma äitini taas oli Virolahdelta, siis melkein Karjalan kannakselta. Monet tavat, joita Päivi kuvaa kirjassaan, toivat mieleeni tuttuja näkymiä lapsuuteni kesien Virolahdelta. Ilmankos nautin suuresti lukukokemuksesta!

Kesäpäivää Kangasalla

Tuli taannoin postiluukusta kaunis kortti, jolla ystävä Kangasalta kutsui minutkin 17.7. lounaalle Ilkon kurssikeskuksen Wanhaan huvilaan. Hiukan ynnättyäni arvasin syyn: 75-vuotissynttärit. Keskikesä tarjoaa oivat raamit juhlaan, jota myös sää suosi. Pitkäjärven korkealle jyrkänteelle sata vuotta sitten rakennettu metsästysmaja, sittemmin Tampereen seurakuntien omakseen hankkima ja kurssikeskuksi muuttama, oli elämys, jota piti lähteä kokemaan Liedosta asti. Kymmenien Kangasalan-vuosieni aikana en, ihme ja kumma, siellä tullut käyneeksi. Niinpä nyt nautin yhtä lailla seurustelusta, tarjoilusta kuin ympäristön tutkailusta. Pahaksi onneksi kamerat olivat kotona, ja kännykkästäkin virta uuvahti yhden kuvan jälkeen. Nappaamatta jäi uljas näkymä Pitkäjärvelle, mutta Ilkon kurssikeskuksen sivuilta (http://www.ilkko.fi/) löytyy siitä pari komeata kuvaa.

Päivän toinen mainittava tapahtuma näkyi jo telkkariuutisten urheiluosuudessa. Kangasalla näet melottiin jo toistaa päivää Suomen mestaruuksista. Käväisin paikalla, koska perhettä pyörii edelleen melontakuvioissa. Liitän tyttären kameralla otettuja kuvia mukaan, jahka saan niitä käyttööni. Että tämmöisiä kesäpäiviä Kangasalta löytyy.

 Anne Rikala, Suomen mestari 500 metrillä, valmiina kanootin punnitukseen.

Tässä porukassa taitaa melaa pyörittää myös nuorin tyttärentytär, vastikään naisten sarjaan siirtyneenä. Melontakuvat  Hanna Lagströmin.

Kas Längelmävesi tuolla...

Kesäretki Kangasalle on taas tehty aiheena Ramppi-teatterin uusin esitys (http://www.ramppiteatteri.net/wordpress/), josta nettisivuilla mainitaan muun muassa näin:

Kuinka löytäisin sen laulun ei edusta tavanomaista kesäteatteritarjontaa. Se on totutusti ja turvallisesti Ramppi-teatterin vuosia sitten valitsemalla ohjelmistolinjalla. Näytelmä kyllä kuljettaa katsojaan musiikin ja laulujen mukana muistoihin, nostaa ajatuksen yli ja ohi pahojen asioiden. Mutta se myös käsittelee arkaa aihetta Suomen historiassa, vuosia 1941-1948. Varsinkin Itä-Karjalan valloituksen ja miehityshallinnon kaksia kasvoja. Monet noihin vuosiin liittyvät teot ja tapahtumat ovat kuuluneet vaiettujen totuuksien joukkoon. Niitä koskeva laulu on ollut kadoksissa tai se on painettu tahallisesti unohduksiin. Nyt sekin laulu voidaan laulaa.

Jo eilen illalla katsomossa istuessa alkoi hahmottua, että käsikirjoittaja on puristanut itsestään taas kerran jotakin hyvin suurta. Mutta samalla tuntui, kuin me katsojat olisimme istuneet oppilaina koulunpenkillä. Tunsin pitkästyväni enkä sanottavasti kiinnostunut henkilöistä. Heitä tuntui olevan liian monia. Hahmot jäivät pikapiirroiksi, tapahtumat historiallisen tietämyksen kuvitukseksi. Vakuuttaviksi tapahtumien tulkinnoiksi tarkoitetut monologit toimivat itseään vastaan ainakin minun mielessäni, vaikka en kiistä niiden asiasisältöä.

Innostavinta tällä kertaa oli tavata hyvä ystävä, pitkäaikainen ramppilainen häkellyttävässä roolissaan käsiohjelmien myyjänä. Aikoinaan hän yllätti jo lähtemällä näyttelemään, mitä en kuunaan olisi osannut odottaa. Roolit näyttämöllä taitavat olla ohi, mutta puuhaa teatterissa riittää silti. Malliksi kelpaava tapa repäistä omat kuvionsa uusiin ulottuvuuksiin eläkeläisenä!

Aamulla varhain heti herättyäni suunnistin oikopäätä uimaan Vesijärvelle Vesaniemen rantaan. Ihanalta tuntui uudistaa muisto paikasta, jossa vuosikymmeniä on tullut käydyksi kaikenlaisissa kesäsäissä, joskus talvellakin. Kamera jäi yöpymispaikkaan, josta kipaisin pelkissä uikkareissa järvelle. Siispä eilisiltainen kuva kesäteatterin rannasta Längelmävedelle saa kelvata todisteeksi järvimaiseman tyynestä kauneudesta.