Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veikko Aaltonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veikko Aaltonen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 29. elokuuta 2026

Jakaranda vie Ruandaan

 


Sytyin hankkimaan Gaël Fayen Jakaranda-romaanin e-version tämän blogijutun luettuani. Suosittelen avaamaan linkin. Teksti kattaa kirjasta olennaisen. Lisävahvistusta tarjoaa tämä blogijuttu.  

Niinpä tarkastelen kansikuva, jossa näkyy iso puu ja kaksi ihmishahmoa: toinen puun latvassa, toinen oksien alla maan pinnalla. Asetelma kertoo vahvistuvasta säikeestä eri sukupolvien välillä. Puu tarjoaa suojapaikan Stella-tytölle. Milan-eno puun alla on se, jonka kanssa tyttö voi puhua, kun rakas Rosalie-mummo kuolee eikä äiti kiireiltään ehdi paneutua tyttäreensä. Mummo on kertonut tarinoita Stellalle, joka vartuttuaan ottaa asiakseen kirjoittaa kaiken julkaistavaksi enon avustamana. Paikallinen historia ei unohdu.

Suomeksi kirjan käänsi Einari Aaltonen (1972–2025) viimeisenä työnään. Se ilmestyi kauppoihin alkuvuodesta 2026 ja huomattiin oitis. Hesarissa 27.6. Antti Majander puhuttelee lukijoita isosti jo otsikolla:

Kansan­murhasta kertova romaani on niin taitava, että se kuvaa myös hetkeä tässä ja nyt

Postuumisti julkaistu suomennos on niin taitavaa työtä, että unohtaa lukevansa käännöskirjaa.

Hataria muistikuvia alkoi päässäni hahmottua Ruandassa velloneesta kansamurhasta, kun kirjan keskeisin henkilö Milan vie lukijan mukanaan Ranskasta Kigaliin, Ruandan pääkaupunkiin. Hän etsii äitinsä sukulaisia, joista äiti on tyystin vaiennut. Jokunen on yhä hengissä. Käy ilmi, että äiti on alkuisin tutsi, siis niitä, joita hutut tuhansittain tappoivat. Nettihauin etsin lisätietoja. Tarkistin myös Google Earthista Ruandan sijainnin ja kuljeskelin Kigalin kaduilla. Rakennukset näyttävät hyväkuntoisilta, kadut siisteiltä. Hurmeisen ajan jäljet on korjattu. Kirjassa Milan huomaa ympäristön kohentumisen oltuaan poissa Ruandasta muutaman vuoden ensi käynnin jälkeen.


Kaiken kaikkiaan Fayen Jakaranda herätti tarpeen tietää selvää Afrikan eri osista. Selvä se, että tartuin äskettäin telkkarista tulleeseen dokumenttiin Viimeinen kotimaa, Icebreakersin tuotantoa:

Dokumenttielokuvassa Viimeinen kotimaa tapaamme kolme ikääntynyttä maahanmuuttajaa: Justine on eläkkeellä oleva apteekkari Ugandasta, Sisto pakolainen Etelä-Sudanista ja Ben Allal marokkolainen taiteilija. Kaikki kolme ovat asuneet lähes koko aikuisikänsä Suomessa. Vanhuudessa elämä järkkyy: on sairautta, yksinäisyyttä ja haurastuvat muistot vanhasta kotimaasta. Elämä kuitenkin jatkuu ja elämänhalu kannattelee. Kaukana juuristaan miehet joutuvat miettimään, miten haluavat viettää jäljellä olevat vuotensa.

Vanhuksena itsekin tajuan, mistä dokumentissa on kyse, vaikken ole menettänyt tuttuja ympyröitäni. Luen ja katson aihepiiristä lisää. Kiitos herätteistä!