Pitkäaikaisen ystävän, entisen kollegan sairastelu parina viime vuonna on totuttanut ajattelemaan kuolemaa. Näissä tunnelmissa kävin kirjakaupassa ja ostin itselleni oppaaksi Tomi Kontion kirjoittaman ja Elina Warstan kuvittaman teoksen Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025). Sille Mustafe Muuse antoi lastenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ratkaisuaan palkitsija perusteli muun muassa sanomalla, että kyseessä ”on mestarinäyte siitä, miten suurista ja vaikeista asioista voidaan puhua lempeästi”.
Lukiessa tiesin osallistuvani hautajaisiin lauantaina 13.12. Kangasalan Huutijärven kappelissa. Ajattelin joukosta poistunutta, kuten hänelle lupasin viimeistä kertaa puhelimessa jutellessa.
Kirjassa ystävykset kissa, koira ja Näädäksi nimetty puliukko jättävät kotikonttinsa, sillä Näätä haluaa kävellä syntymälaaksoonsa. Sieltä hän lähtisi matkalle, jota jokainen jatkaa yksin. Näätä käy pitkäkseen sinivuokkojen keskelle. Ystävät käpertyvät hänen kainaloonsa. Näätä puhuu viisaita sanoja haihduttaakseen pelottavaa surua. Hän myös evästää ystäviä jatkamaan kulkua ja hakeutumaan tiikerivoimaisen tytön luokse. Ilman ihmistä kissa ja koira olisivat lainsuojattomia.
Näätä sanoo, että suru ei katoa, mutta kipu vaimenee, kun aika kuluu. Surusta ei voi toipua, mutta sitä voi oppia hengittämään. Niin maailma toimii, hän sanoo. Aurinko nousee ja aurinko laskee. Tähdet tuikkivat taivaalla niin kuin ennenkin."Ainoa, mikä muuttuu, on kaikki - se, miten te katsotte taivasta ja tähtiä, ja maailmaa. Siihen tulee uusi sävy", Näätä sanoo. "Ja ehkä näette jossain tähdessä minut." (40-41)
Ehkä minäkin voin etsiä tuikkivista tähdistä kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, jotka yhä elävät muistoissa, vaikka he ovat siirtyneet yksin sinne, mistä ei ole paluuta.
Kirjallisuus oli merkittäviä yhteisiä asioita. Muistotilaisuudessa puhuinkin työkavereista ensimmäisenä ja kerroin, kuinka noviisina sain ratkaisevaa ohjausta muutamaa vuotta vanhemmalta, lehtorin virkaan kelpoiselta Maija-Liisalta. Hän jos kuka osasi virittäytyä oppilaiden aaltopituudelle kirjallisuusvalinnoissa. Hän saattoi yllättää heidät valitsemalla jokaiselle henkilökohtaisen opuksen, jonka kannen alle oli kirjoittanut lapulle muutaman rivin perusteluksi. Monipuolisin oppimisjärjestelyin oppilaat innostuivat lukemisesta.
Yhteistyötä tehtiin, ajateltiin isosti. Silloin elettiin 1970-luvun alkua ja Kangasalla viriteltiin kokeiluperuskoulua. Koulua käytiin myös lauantaisin. Tajusin viransijaisena senkin, että keskeneräiset opinnot on hoidettava loppuun sekä auskultoiva. Niinpä sitten pikku hiljaa aloin minäkin kelvata äidinkielen ja historian lehtoriksi.
Maija-Liisan kuolinilmoitus julkaistaan Keskisuomalaisessa. Muistotilaisuudessa sen sai nähdä. Kuultiin myös, että Maija-Liisan uurna lasketaan vanhempien hautaan Jyväskylässä. Arveltiin, että hyvämuistinen ja stoalaisen tyynesti kohti kuolemaansa edennyt Maija-Liisa taisi itse sanella kuolinilmoitukseen painettavaksi nämä Aaro Hellaakosken sanat:
Kuolema istuu olkapäällä.
Korppinakos? Ei niin.
Pienenpienellä linnunnokalla
poskeen koputettiin
luvaten laulua jotakin,
jonka takia kannattaa
varrota hetkeä, jolloin
kaikki salvat raukeaa.
