Pyhän Ristin pienessä kappelissa

 

Turussa pieni joukko saattajia kokoontui eilen hyvästelemään ja muistelemaan isää, vaaria, isovaaria, kumppania ja ystävää. Kuvan otin ennen tilaisuuden alkua. Pojan valitsema arkku kukkalaitteineen luontuu hyvin sen Heikin olemukseen, jonka varsinkin aikuiset paikalle saapuneet tunnistivat. Poika huolehti myös kaikista muista järjestelyistä. Kaikkien iloksi mukana saattajissa oli seitsemän lasta. Yksi heistä on kouluikäinen, nuorimmat viime marraskuussa syntyneet identtiset kaksostytöt. Heikki oli heidän isovaarinsa.

Heikin sunnuntaiaamuihin kuului vuosikausia nettipuhelu. Sen soitti aina kiotolaisinsinööri Yosiaki W. Miehillä oli aikoinaan ollut merkittäviä yhteisiä hankkeita. Niissä, radioamatööriasioissa ja paljossa muussa riitti jutunaiheita. Iloksi ja hämmästykseksi Yosiaki tutki verkosta Turun kauppatorin tapahtumia sekä luki blogijuttujani varsinkin Japanin-matkan jälkeen. Sillä reissulla näet nautin Yosiakin ja hänen rouvansa vieraanvaraisuudesta, kuten tästä voi lukea. Sain aina terveisiä Yosiakilta, samoin hän minulta. Jouluiksi tuli lisäksi kauniita kuvakirjoja japanilaisista puutarhoista.

Kannan huolta siitä, onko suruviesti kiirinyt Japaniin. Nimittäin tutkijainsinöörien ryhmään kuului myös eräs fyysikko Kaj, joka aika ajoin vielä eläkeläisenä kävi tervehtimässä Yosiakia Kiotossa, saattoi soittaakin hänelle silloin tällöin. Heikin hautajaisissa kuulin, että myös Kaj oli menehtynyt pari päivää aiemmin. Olen kerran tavannut hänet, kun porukkaan olennaisesti kuulunut toinen fyysikko Olli yhdessä Kajn kanssa yllätti Heikin ja minut saapumalla iltapäiväksi mökille.

Toivon ja odotan, että Yosiaki yhä lukee blogiani Google-kääntäjän tai tekoälyn avulla. Saanen häneltä jonkin merkin, ellen peräti sähköpostia. Sellaisia taisimme vaihtaa Kioton-matkani aikoihin, vaikka järjestelyt enimmäkseen sen tietyn lauantain osalta hoituivat Heikin välityksellä. 

Varmaksi vakuudeksi niin Yosiakille kuin muille kopioin Heikin kuolemasta ilmoituksen tämän aamun Turun Sanomista. Omat lapseni ja heidän lapsensa osoittivat adressilla kunnioittavansa tutun miehen muistoa. 

PS Viesti oli päässyt perille. Eilen tuli vastaus mukanaan kuva täkäläisestä tutkijatriosta, jonka kanssa kiotolaisinsinööri teki tuloksekasta yhteistyötä. Kiitos!

Lämpimin terveisin

ML

Jäähyväiset ystävälle

 

Pitkäaikaisen ystävän, entisen kollegan sairastelu parina viime vuonna on totuttanut ajattelemaan kuolemaa. Näissä tunnelmissa kävin kirjakaupassa ja ostin itselleni oppaaksi Tomi Kontion kirjoittaman ja Elina Warstan kuvittaman teoksen Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025). Sille Mustafe Muuse antoi lastenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ratkaisuaan palkitsija perusteli muun muassa sanomalla, että kyseessä ”on mestarinäyte siitä, miten suurista ja vaikeista asioista voidaan puhua lempeästi”.

Lukiessa tiesin osallistuvani hautajaisiin lauantaina 13.12. Kangasalan Huutijärven kappelissa. Ajattelin joukosta poistunutta, kuten hänelle lupasin viimeistä kertaa puhelimessa jutellessa. 

Kirjassa ystävykset kissa, koira ja Näädäksi nimetty puliukko jättävät kotikonttinsa, sillä Näätä haluaa kävellä syntymälaaksoonsa. Sieltä hän lähtisi matkalle, jota jokainen jatkaa yksin. Näätä käy pitkäkseen sinivuokkojen keskelle. Ystävät käpertyvät hänen kainaloonsa. Näätä puhuu viisaita sanoja haihduttaakseen pelottavaa surua. Hän myös evästää ystäviä jatkamaan kulkua ja hakeutumaan tiikerivoimaisen tytön luokse. Ilman ihmistä kissa ja koira olisivat lainsuojattomia. 

Näätä sanoo, että suru ei katoa, mutta kipu vaimenee, kun aika kuluu. Surusta ei voi toipua, mutta sitä voi oppia hengittämään. Niin maailma toimii, hän sanoo. Aurinko nousee ja aurinko laskee. Tähdet tuikkivat taivaalla niin kuin ennenkin.

"Ainoa, mikä muuttuu, on kaikki - se, miten te katsotte taivasta ja tähtiä, ja maailmaa. Siihen tulee uusi sävy", Näätä sanoo. "Ja ehkä näette jossain tähdessä minut." (40-41)

Ehkä minäkin voin etsiä tuikkivista tähdistä kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, jotka yhä elävät muistoissa, vaikka he ovat siirtyneet yksin sinne, mistä ei ole paluuta.

Kirjallisuus oli merkittäviä yhteisiä asioita. Muistotilaisuudessa puhuinkin työkavereista ensimmäisenä ja kerroin, kuinka noviisina sain ratkaisevaa ohjausta muutamaa vuotta vanhemmalta, lehtorin virkaan kelpoiselta Maija-Liisalta. Hän jos kuka osasi virittäytyä oppilaiden aaltopituudelle kirjallisuusvalinnoissa. Hän saattoi yllättää heidät valitsemalla jokaiselle henkilökohtaisen opuksen, jonka kannen alle oli kirjoittanut lapulle muutaman rivin perusteluksi. Monipuolisin oppimisjärjestelyin oppilaat innostuivat lukemisesta.

Yhteistyötä tehtiin, ajateltiin isosti. Silloin elettiin 1970-luvun alkua ja  Kangasalla viriteltiin kokeiluperuskoulua. Koulua käytiin myös lauantaisin. Tajusin viransijaisena senkin, että keskeneräiset opinnot on hoidettava loppuun sekä auskultoiva. Niinpä sitten pikku hiljaa aloin minäkin kelvata äidinkielen ja historian lehtoriksi. 

Maija-Liisan kuolinilmoitus julkaistaan Keskisuomalaisessa. Muistotilaisuudessa sen sai nähdä. Kuultiin myös, että Maija-Liisan uurna lasketaan vanhempien hautaan Jyväskylässä. Arveltiin, että hyvämuistinen ja stoalaisen tyynesti kohti kuolemaansa edennyt Maija-Liisa taisi itse sanella kuolinilmoitukseen painettavaksi nämä Aaro Hellaakosken sanat:

Kuolema istuu olkapäällä.

Korppinakos? Ei niin.

Pienenpienellä linnunnokalla 

poskeen koputettiin

luvaten laulua jotakin,

jonka takia kannattaa

varrota hetkeä, jolloin

kaikki salvat raukeaa.

Serkkua saattelemassa

Rymättylän kirkkoon kävi kutsu tänään 11:ksi. Ikivanhan kivikirkon aidan vierustoilla parveili saattoväkeä jo hyvissä ajoin. Siinä sitten mietiskeltiin puolin ja toisin, kuka kukin on. En näet tiedä koskaan ennen tavanneeni hurmuriserkkuni Urhon lapsia, joita kuulemma on ainakin seitsemän kolmesta eri äidistä. Yhtä lukuun ottamatta sisarukset perheineen ja lastenlapsineen jättivät hyvästinsä isälle ja ukille. Näiden lisäksi isosisko ja hänen neljä lastaan edustivat vainajan lähisukulaisia. Silti kaikkein tärkein saattaja oli Iris, elämänkumppani, joka pysyi matkassa loppuun asti. Tyttäret luonnehtivat Iristä enkeliksi, jonka turvin Urho selvisi sairaanakin enimmäkseen kotioloissa.

Kirkko on ollut minulle tuttu lapsesta asti, onhan isäni lähtöisin Rymättylästä. Siellä asui koko ikänsä toinen hänen siskoistaan ja pari-kolmekymmentä viimeistä vuottaan nuorin veli. Sotavuosina totuttiin pakenemaan Turun pommituksia isän Hilda-siskon hoiviin Rymättylän kirkolle. Sodan jälkeenkin siellä otettiin aina hyvin vastaan. Niiltä ajoilta jo muistan kymmenen vuotta itseäni vanhemman Urho-serkun komeana haitaria soittavana laulajapoikana. Tänään miehen kaunis ääni kaikui enää haipuvana muistona kirkon holveissa.

Pyhälle Jaakobille omistettu kirkko itsessään on suurenmoinen. Toimituksen alkamista odotellessa katse etsiytyy vääjäämättä kuoriseinän viimeistä tuomiota esittävään maalaukseen. Alempana näkyvät apostolien kuvat. Muita kirkkosalin seiniä kiertää Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta kertova kuvasarja Biblia pauperum eli Köyhien Raamattu. Kattoa ja holveja koristavat kukka-aiheiset ornamentit.

Rymättylän seurakunnan sivuilla mainitaan myös, että entisen kuoriaidan paikkeilla on 1300-luvulta peräisin oleva Triumfikrusifiksi. Muita keskiaikaisia puuveistoksia on kirkossa kaikkiaan kahdeksan. Upea näkymä kirkkosaliin avautuu tästä linkistä klikkaamalla kohtaa kirkko 360° (http://www.rymattylanseurakunta.fi/index.php?page_id=46).

Hartaan siunaustilaisuuden päätteeksi vainaja saateltiin maan poveen isä-Yrjön ja äiti-Nelman kanssa samaan hautaan. Kukkakumpu karttui hiljaisesti, sillä hyvästit oli jätetty jo sisällä kirkossa.

Haudalta siirryttiin viereiseen seurakuntakotiin muistotilaisuuteen. Siellä sain tyttäreni kanssa tilaisuuden tutustua Urhon tyttäriin ja heidän perhekuntiinsa. Hyvältä tuntui sekin, että Urhon Lahja-siskon kaikki neljä lasta kiinnostuivat pikkuserkustaan, siis minun tyttärestäni - vahinko vain, ettei poikani lähtenyt matkaan. Hyvässä lykyssä tapaamisesta seuraa jatkoa. Olisi näet aiheellista vahvistaa seuraavissakin sukupolvissa tietämystä siitä, mistä oikein olemme peräisin ja minkä mutkien kautta osumme olemaan jopa sukua toisillemme.