Metsissä patikointi kuulemma edistää jos jonkinlaista hyvää ihmisissä. Niinpä eilen illalla Turun Lausteella askeleet löysivät asfalttitien asemesta lähimaaston louhikkoiset ja juurakkoiset polut. Kelpasi niillä pinnistellä ja pysyä kaatuilematta, mikä näissä ikälukemissa alkaa olla varteenotettava seikka.
Tosin Lounais-Suomen muhkeilta kallioilta löytyy tasaistakin taaperrusalustaa, jolla sekä jalat että silmät lepäävät. Pitkään Hämeessä asuneena huomaan synnyinsijoillani, että harmaat kalliot kuuluvat sielunmaisemiini. Niitä joskus osasin jopa kaivata Kangasalan komean Kirkkoharjun kupeessa. Nyt taas kaivan yli 30 vuoden mittaisen Kangasalan-ajan kuvia plakkareistani ja istun kaihoisana katselemaan entisen asuinseutuni lempeitä järvi- ja harjumaisemia.
Metsäretkille on yhä tilausta, vaikka sieniä ei kuivuuden takia sanottavasti näkynyt. Mutta puolukat sekä punoittavat että pullottavat jo lupaavasti. Kypsykööt vielä tovin, sitten voisi yritellä marjanpoimintaa osana metsissä kuljeskelua. Ehkä myös sieniä ilmestyy sateiden myötä. Huhut nääs tietävät kertoa, että Tampereen seuduilta löytyy jopa herkkutatteja suurin määrin. Kerran omalle kohdalle osui moinen onni, syksyllä 1972. Silloin olin vapaana pari syyskuun eka viikkoa ennen auskultoinnin alkamista ja painelin harva se päivä koiran kanssa harjuun. Kotiin palatessa kannoin joka kerta mukanani melkoisen satsin herkkutatteja. Ans kattoo, vieläkö onni toistuisi ja täkäläiset tatit osuisivat polkujeni lähettyville.
Muuten: otin kuvat Canon Ixuksellani käsissäädöin. Muilta osin meni ihan hyvin, mutta unohdin alentaa ISO-arvoa 800:sta, kun polku toi kuusikon pimeydestä valoisammille tantereille. Tässä selitys rakeisuudelle.
1 kommentti:
Kaiho entiseen paistaa läpi -ja miksikäs ei , ne sielunmaisemat pysyy ja pysyy...
Lähetä kommentti