Turun linnan Katariinat

 
Jokunen viikko sitten pitkäaikainen ystävä, edesmenneen serkkuni koulukaveri soitti ja kysyi, haluaisinko lukea Jenna Kostetin  Kuuden Katariinan jäljillä (Aulakustannus 2023, sivuja 250). Mikäs siinä, vastasin. Pyöräilykautensa avauksena tämä Marja toimitti kirjan minulle lainaksi kotiin asti. Eilen kiikutin sen takaisin sovittuun paikkaan itse Turun linnaan, jonka 1500-luvulla valmistuneessa esilinnassa toimii Juhana Herttuan kellari -niminen ravintola. Siellä nautittiin erittäin hyvä lounas ennen museopiipahdusta.

En tiennyt kirjasta mitään aloittaessani luku-urakkaa. Pikku hiljaa huomasin, ettei kyse ole romaanista. Opukselle onkin määritelty kirjastoluokaksi 99, mikä tarkoittaa oppikirjoja ja opetusta. Itse asiassa luokka voisi olla 99.1 Elämäkerrat, muistelmat. Turun linnassa työskennellyt kirjailija esittelee itsensä kotisivuillaan muun muassa näillä sanoin: 

Hei, olen Jenna. Olen Turussa syntynyt, nykyään Raisiossa asuva kirjailija. Pidän metsistä, pienistä hevosista, salmiakista, piparmintusta, mustasta teestä, Brittein saarista ja villasukista. Olen opiskellut Turun yliopistossa kansatiedettä ja folkloristiikkaa, ja silloin kun en kirjoita olen tallilla, koiran kanssa lenkillä, hoidan puutarhaa, neulon ja suunnittelen villasukkia ja villapaitoja ja eksyn erilaisiin metsiin.

 

Jenna Kostetin isä Juhani Kostet toimi kaksi viisivuotiskautta Museoviraston pääjohtajana vuodesta 2014 alkaen, sitä ennen Turun museokeskuksen johtajana, mihin tytär viittaa omassa kirjassaan, sillä hänelle oli Turun linnan lipunmyynnissä kuittailtu nepotismista.

Katariinoihin paneutuessaan Jenna haki ja sai apurahoja. Niiden turvin hän saattoi määräajaksi jäädä pois työstä. Lukiessa sain sellaisen vaikutelman, ettei tietoja Katariinoista löytynyt riittävästi täyttämään kokonaisen kirjan sivuja. Ratkaisuksi arvelin väläykset omasta kirjoittamisesta, koiranpennun kanssa ulkoilusta ja matkoista niin Ruotsiin kuin Englantiin linnavierailuineen. Minua kuitenkin kiinnostivat Katariinat enemmän kuin kirjailija. Ilokseni löysin äsken netistä tiedon, että Jennan kokoamien tietojen pohjalta tarjotaan paraikaa kirjan nimen mukaisia Kuuden Katariinan kierroksia:

Kierroksella tarkastellaan linnaa Katariina Stenbockin, Kaarina Hannuntyttären, Katariina Jagellonican (kuvassa), Kaarina Maununtyttären, Kristiina Katariina Stenbockin ja Carin Bryggmanin silmin. Heidän tarinoidensa kautta avautuu näkymiä naisten asemaan yhteiskunnassa eri aikoina: millaisia mahdollisuuksia näillä naisilla oli käyttää valtaa ja vaikuttaa omaan elämäänsä.

Linnanpihalla oli hilkulla, että piipahduskin jyhkeään rakennukseen olisi jäänyt lounaan uuvuttamilta tekemättä. Onneksi myös idean äiti muisti, että hän haluaisi nähdä ainakin Katariina Stenbockin muotokuvan. Niinpä kapusimme hankalaa oikeanpuoleista portaikkoa ylös ja siitä edelleen lipunmyyntiin Jennan kirjan kansi muovipussista kajastaen. Juttu virisi oitis. Harmi, etten voinut hehkuttaa pelkkää innostusta tuloksesta, kuten kumppani ja tiskin toisella puolen seisseet. Paljon kirjasta kuulemma jutellaan.

Ystävällisesti meidät opastettiin suorinta tietä Brahe-saliin. Siellä näkyi sekä maalaus että sen mukaan ommeltu upea puku nuken yllä. Itse maalaus jätti kuulemma epäselväksi, minkälainen tämä Katariina, Pietari Brahen puoliso, oli ollut. 

Pitäisi uusia reissu ja osallistua Katriinat-kierrokselle. Aikakausien mukaisiin asuihin pukeutuneet oppaat ja kokoelmien vartijat juttelivat mielellään meidän pikakävijöiden kanssa, kun muita ei sattunut olemaan liikkeellä. Helpompaa tulosuunnasta avautuvaa vasenta portaikkoa linnanpihalle päästyä painelimme läheiseen Göran-ravintolaan, jossa me kaksi Marjaa nautimme cappuccinot mainion reissun sinetiksi. Yhteydenpitoa jatketaan.

 

 

Saunamamman turvehoidossa

Turun suojellusta Kurjenmäestä löytyy yhä semmoinenkin ihme kuin yleinen sauna. Se tosin on auki vain kerran viikossa perjantaisin, mutta hoitosaunaan voi tilata ajan. Eilen klo 13:sta alkaen olin kaverini kanssa nauttimassa lempeistä löylyistä sekä yltympäriinsä sivellyn turve-, suola- ja hunajaseoksen elvyttävästä vaikutuksesta.

Kuvassa saunamamma Mervi Hongisto avaa tulijoille Forum-saunansa ovea.

Sessio alkoi suihkussa pesten. Sitten hipsittiin avaraan löylytilaan, jossa kookas kiuas huokui lämpöä jo ennen kuin sai kiposta vettä kivilleen. Leveillä lauteilla mahtuu hyvin pötköttämään vaikka kaksi rinnakkain. Kipollinen vettä silloin tällöin tuotti hitaasti leviävän leppeän löylyn. Nautinnollista!

Saunan pehmentäminä palattiin suihkuhuoneeseen, juotiin mukillinen vettä ja ruvettiin ihmettelemään saunamamman esittelemää turveseosta. Sitä sopi ruveta sivelemään paksulti kroppaansa tukkaa myöten. Kaveriapu oli tarpeen katvealueilla, kuten hartioissa. Tuota pikaa olimme kuin kaksi tyytyväistä apinaa ja menimme takaisin löylyyn. 

 

Saunamamma oli suojannut lauteet, lattian ja kiukaan savenvärisillä froteilla. Ne torjuivat samalla liukastumisia. Puoli tuntia oli varattu löylyssä viipyilyyn. Kaiken aikaa piti kuitenkin hieroa itseään ja kaveriaan, ettei turveseos päässyt liikaa kuivumaan. 

Ihan puolta tuntia en jaksanut oleilla kuumassa, vaan tuttuun tapaan aloin hankkiutua ensimmäiseksi pois löylystä. Yhteisvoimin selvisimme alas lauteilta emmekä kaatuneet suihkuhuoneessakaan. Ihan äkkiä apinahahmo ei meistä hävinnyt, sillä tummaa turvetta löytyi vielä pukuhuoneen puolella oman jalkateräni syrjästä. Ilokseni huomasin, että tukka tykkäsi turvehoidosta, sillä pesun jälkeen harmaat hapseni muistivat olleensa joskus aikojen alussa kiharaiset. Ne näet taipuivat nätisti aloilleen tukkaa kuivatellessa.

Että semmoinen reissu eilen, jolloin tohkattiin nenäpäivää. Saunamamma kertoi odottavansa illan konserttia ja esitteli samalla meille muutamia aarteitaan. Entisajan kuppausasarvia ja haavurien vehkeitä on esillä lasikatteisissa laatikoissa. Nykyisin kuppaus hoituu hygieenisesti konstein, jotka saunamamma hallitsee kelpo koulutuksen alalle hankkineena. 

Kiitos unohtumattomasta elämyksestä! Muitakin saunahoitoja voisi hankkiutua kokeilemaan nyt, kun paikka on tuttu. Ehkä nekin rentouttavat turvehoidon tapaan niin, että makoisat yöunet saa bonuksena.

Kirsikankukkia ja ihmeellisiä siltoja

Biolaakso Turussa on vakituisia käyntikohteita. Sieltä näet löytyy rauta-, puutavara- ja huonekalukauppoja sekä elektroniikkamyymälöitä. Ruokapaikoista parhaaksi on osoittautunut Herkkupiste siinä talossa, jossa toimii muun muassa Radiometer-firma. Se valmistaa terveydenhuollossa tarvittava testejä. Otti aikansa, ennen kuin kunnolla huomasin moisen firman. Asiassa auttoi nuorin tyttärentytär, itsekin bioalalla työskentelevä asiantuntija. Hän vinkkasi ruokapaikastakin, jossa triolabilaisia edelleen käy, vaikka heidän edustamansa firma muutti Biolaakson tuntumaan. On tullut seuratuksi näitä virkeitä, pitkälle koulutettuja osaajia lounaalla. Radiometeriläisiä tapaa istua sama, pitkä pöydällinen sen paikan vieressä, johon me kaksi satunnaista kävijää mieluimmin suunnistamme. Nuorehkoilta ihmisiltä juttu luistaa, mukana on joskus ulkomaalaisia. Välillä naurattaa, mikä palauttaa mieleen omat hauskat työaikaiset lounasistunnot.

Biolaaakson halki virtaa puro, jonka yli pääsee kahta erikoista siltaa pitkin. Kummankin yhteydessä on kaunis puistikko, josta voi jatkaa kävelyä metsänreunassa kulkevalle hiekkatielle. Tänään toinen puistikoista hehkui vaaleanpunaisena kirsikankukista. 

Lehdistössä Biolaakso ja sieltä löytyvä ympäristötaideteos oli aikoinaan tuoreeltaan esillä tiedotusvälineissä. Ensimmäisessä vaiheessa 2000-luvun alkuvuosina laaksoa halkova kaarenmuotoinen tie oli muutettu sateenkaareksi maalaamalla sen 24 lyhtypylvästä eri värein. Tolppien päällä pyörivät tutkija-silhuetit. Täytyy tarkistaa, miltä pylväät nykyisin näyttävät. Muistan vuosia sitten nähneeni valaisinpylväät värillisinä tietämättä kokonaisuudesta, johon ne kuuluivat. Sittemmin en ole kiinnittänyt niihin mitään huomiota.

Turun Sanomissa julkaistiin 15.9.2007 Tuomo Karhun juttu Turun päivänä vihitystä, mittavasta  ympäristötaideteoksesta, taiteilija Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) Sateenkaaren salaisuudesta. Koko teoksen vihkimispäivään mennessä valmistuivat kävely- ja polkupyöräliikenteelle suunnitellut lapio- ja sydänsillat.

 Tässä Tuomo Karhun tarjoamaa taustatietoa:

Andersson on suunnitellut sillat käyttöesineiksi, mutta samalla silloissa on vahva veistoksellinen elementti.

Teknisenä asiantuntijana on toiminut insinööri Launo Laatikainen . Ympäristöteos suunniteltiin toimimaan osana Biolaakson yleistä maisemasuunnittelua, jonka on tehnyt maisema-arkkitehti Ria Ruokonen .

Lapiosillassa kävellään ja pyöräillään läpi ison lapion, joka sillan keskiosassa nousee seitsemän metrin korkeuteen. Symbolisesti lapiolla kaivetaan sateenkaaren salaisuutta Ruokosen ideoimassa peltomaisemassa.

Toista siltaa hallitsee kolme päällekkäistä sydäntä, jotka vuodattavat kyyneleitä. Aarre, jota etsimme, on rakkaus. Silloissa Andersson haastaa tämänhetkisen rationaalisen ja monesti harmaan arkkitehtuurin käyttämällä voimakkaita värejä, ornamentiikkaa sekä orgaanisia muotoja.

Andersson pyrkii siihen, että taide otetaan orgaaniseksi osaksi arkkitehtuuria, tässä tapauksessa muutenkin rakennettaviin kunnallisteknisiin rakenteisiin kuten lyhtypylväisiin ja kävelysiltoihin.

Ihme ja kumma, että vasta eilen hahmotettiin laajahko, tuttu ympäristö jonkun hienosti suunnittelemaksi. Skanssista näet pääsee kävellen alueen toimipaikkoihin ja Herkkupisteeseen eri reittejä niin, että voi valita kulkeeko koivikon, haavikon vai kuusikon kautta Biolinjan yli jommallekummalle sillalle. Isojen yritysrakennusten lomassa puistikot istuimineen ihastuttavat. Reiteiltä löytyy kiviin kiinnitettyinä Tuorlasta alkavan ja tuomiokirkolle päätyvän Aikavaelluksen metallilaattoja. Ne kertovat maailmankaikkeuden vaiheista. Tänään tuli luetuksi maapallon saamasta isosta tärskystä 4,5 miljardia vuotta sitten. Törmäyksen seurauksena valtaisa määrä kiviaineista sinkoutui ympäriinsä. Sadassa vuodessa (!) siitä muotoutui kuu Telluksen seuralaiseksi. Ihmettelen kauhiasti, kuinka moiseen laskelmaan on päädytty. Vai onko laatan aikamäärästä tipahtanut muutama nolla?

 

 

Kenen mukaan Katariinanlaakso saikaan nimensä?

Ispoisten Omakotiyhdistys on kustantanut kirjan, jonka tekijäksi etu- ja takakansi paljastaa  tietokirjailija-toimittaja Sari Järvisen. Oman niteeni Ispoisten kartanon mailla (2021) sain joululahjaksi, mutta vasta näin kevään kynnyksellä tartuin lukupuuhaan enkä turhaan, sillä kirja tarjoilee kaiken muun annin lisäksi paljon täydennystä omiin lapsuusmuistoihini. Kasvoin näet 9-vuotiaasta 19-vuotiaaksi Turussa Ispoisten kartanon maista lohkotulla rintamiestontilla, jolle vanhempani rakensivat kelpo talon. Siitä tuli niin hyvä, että oma jälkikasvuni on juurtunut samoille sijoille.

 

Kansi keroo, että kyseessä on Ispoisten kirja 2. Ensimmäinen Ispoisten kirja ilmestyi 2015 Ispoisten Omakotiyhdistyksen 60-vuotisen taipaleen merkiksi. Kumpaakin julkaisua on juhlittu oman väen kesken. Kakkososan juhlaan minulta jäi menemättä. Ihmetellä täytyy, kuinka Ispoisten omakotiyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja, Seija Tamminen (e Ingman), ja yhdityksen hallitus ovat pitäneet huolta, että kirjat julkaistaan. Seijan kanssa olemme lähes ikätovereita, Seija tosin muutamia vuosia minua nuorempi. Hänen velipojistaan Erkki lienee syntynyt oman syntymävuoteni 1941 kieppeillä, koska painelimme aikoinaan samoissa porukoissa ympäriinsä Ispoisissa.

 

Muutakin yhteistä on, sillä omat vanhempani kävivät joskus tikuttamassa silakoita isä-Ingmanin kalasavustamossa, josta yksi valaiseva luku kertoo. Siinä mainitaan, että kalastajaisä oli kotoisin Rymättylästä. Sieltähän se minunkin isäni oli lähtöisin. Naapureiksi asettuneet kaverukset tunsivat toisensa vanhastaan.

 

Toinenkin minulle hyvin tuttu Matilaisen perhe ja puutarha saavat tarkan esittelynsä. Muistan hyvin isä-Matilaisen, joka korosti koulunkäynnin tärkeyttä, kun kipaisin hakemassa puutarhasta kurkkuja ja tomaatteja. Puutarhaa ei ole ollut pitkään aikaan. Sen tilalle on rakennettu rivitaloja. Yhdessä niistä asuu nykyisin iäkäs leskiäiti-Matilainen.

Ispoisten kartanon päärakennuksen lisäksi Linnunpääntien varrelle rakennettu erikoislaatuinen pyöreä huvila kaikkine vaiheineen on nyt selvitetty omistajien nimiä myöten. Kiinnostavaa oli lukea, kuinka Turun kaupunki tuli tuhonneeksi huvilan sivuitse virraneen puron ja samalla myös kaivon. Omistaja oli kamppaillut pitkään saadakseen Turun kaupungin vastuuseen vesien sotkemisesta kaatopaikkajättein. Nykyihmisen päähän ei mahdu, että kaupunki aikoinaan perusti kaatopaikan mäelle ja siirsi sen muualle vasta kovan väännön jälkeen. Meidänkin perheen lähteeseen perustettu kaivo pilaantui haisevista ojavesistä, joita valtoimenaan valui ympäriinsä kaatopaikalta.

Teosparin kakkososa kattaa kaikkiaan neljä kaupunginosaa Turusta: Katariinanlaakson, Ispoisten, Uittamon ja Puistomäen, kaikki ihania paikkoja. Kirjan kuudessa pääluvussa tulee vastaan paljon tarkennuksia omiin pohjatietoihini. Ispoisten uimaranta rakennettiin 1950-luvulla, kun konsuli Rosa Salmelin oli myynyt 1951 kartanon Turun kaupungille. Ensi alkuun uimassa käytiin kartanon lehmien laitumen kautta. Vaatteet jätettin kalliolle lehmänläjien ulottumattomiin. Uimarannaksi kohennetulla rannalla järjestetyissä juhannustansseissa 1958 serkkuni Paulan kanssa treffassimme pari komeaa nuorta miestä, jotka pokkasivat meidät tanssiin. Kaksi vuotta myöhemmin minun kavaljeerini marssi Tuomiokirkon käytävää rinnallani. Tämä saatettakoon tiedoksi erityisesti omille jälkeläisilleni Ispoisissa ja muualla.

 

Myös Uittamon uimalaitoksen ja tanssilavan vaiheista oli hauska lukea tarkkoja selvityksiä kuvineen, samoin Syväkallion ja naulatehtaan alueen muutoksista. Teiden ja puistojen nimissä on tallella historiaa, joka ei ihan äkkiä avaudu, ellei tunne nimen taustaa. Kirjan avulla moni seikka kirkastuu. Aikoinaan lapsiporukassa kuvittelimme, että eräs tietty laakea kivi Katariinanlaakson metsälehdossa oli se, jolla Kaarina Maununtytär seisten kaipaili puolisoaan Erikiä Turun linnan tyrmästä luokseen. Kiven pinnassa näkyy yhä kaksi painumaa kuin jalkojen sijat. Tarinoita piisaa muitakin, mutta kirja vahvistaa, ettei edes Katarina Jagellonica ole saanut nimimuistokseen kuuluisaa jalopuulehtoa. Historiantutkija Svante Dahlströmin mukaan uskottavin vaihtoehto on tämä: laakso sai nimensä kartanonherra Simon Lillegrenin vaimolta, Catharina von Bergiltä. Erikoinen avioitumistarina alkaa 1710, jolloin aatelinen leski Catharina ja äveriäs Simon vihittiin. Seuraavana vuonna heille syntyi tytär.  Suuri Pohjan sota velloi vielä toista kymmentä vuotta, mutta. Simonia tarvittiin virkamieheksi. Pariskunta muutti TukholmastaTurkuun, kun Simon oli 1719 nimitetty laamanniksi itäiseen osaan silloista Ruotsin valtakuntaa. Pian 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan jälkeen Simon osti tyhjilleen jääneen Ispoisten kartanon.

Kiitos kirjasta hankkeen puuhaihmisille, kirjoittajalle sekä myös omalle tyttärelle ja vävylle, joilta sain kirjan. Paljon on nähty vaivaa kuvien keräämiseksi asukkaiden albumeista samalla, kun toimittaja on jututtanut muistelijoita. Arkistolöytöjäkin on mukana. Kaikki kuvat ovat löytäneet sopivan paikkansa Onnimainoksen taittaessa aineiston näyttäväksi julkaisuksi. Sitä katseli ja luki mielikseen.

Tiedoksi vielä, että Seija Tamminen myy kirjoja kotoaan Ispoisten kiertotien varrelta. Niitä voi ostaa myös Turku-seuran Förituvasta Raatihuoneentorin varrella.

 

 

 

 

 

Kuin silloin ennen...

 Ulkoiluun suotuisat säät houkuttelevat etsimään lähitienoilta kelpo kävlyreittejä. Yksi sellainen löytyy Turun Kuralasta ja siellä sijaitsevasta Kylämäestä. Se on aivan erityinen helmi, jonka säilymisen takaa muinaismuistolakiin perustuva suojelu. Alueelta on löytynyt rautakautisia ja sitäkin vanhempia kalmistoja sekä merkkejä asumuksista. Kasvavat kivitaloalueet ympäröivät Kylämäkeä, mutta sen kaikki 27 rakennusta seisovat yhä hyväkuntoisina omassa rauhassaan. Aika on pysäytetty 1950-luvulle. 

Tämän tästä on tullut kuljetuksi Kylämäen sivuitse autokyydillä. Valtatie 10 ja myös Jaanintie kohisevat aivan museoalueen vieressä. Ikiaikainen Hämeen Härkätie on kulkenut osittain valtatien reittiä. Monet sukupolvet ovat jättäneet jälkiä näillä main Aurajoen ja Jaaninojan partaille.

 Perinnetie kaartaa kultturimaisemaa. Tervakot ja tädykkeet kukkivat valtoimenaan, voikukat levittivät auliisti siemenhyötyviään.

 

Mullikat olivat aloittaneet maisemanhoitohommansa. Ne laidunsivat verkkaisesti, kunnes yksi suuntasi laitumen nurkkaukseen kaiketi suolaa nuollakseen. Muu lauma seurasi letkana. Lehmien pito loppui joitakin vuosia sitten, kun luomumaitoon oli jostakin päässyt Ehec-bakteereja ja tinkimaidon myynti navetasta kiellettiin.

Pian sama porukka makaili märehtien laitumen toisessa nurkassa .

 

Kierroksen varrella nähtiin hirsirakenteisia ulkorakennuksia, joiden pärekattoja uusittiin. Aitta oli jo valmiina, iso rakennus yhä kesken.

 Asuinrakennusten tuntumassa talousrakennuksissa ei näkynyt enää päreitä katoilla, mutta valtava pärehöylä oli esillä. Myös monia maataloustyökaluja oli näkösällä.

 

Kymmeneltä asuintaloihin pääsi sisälle. Entisen Iso-Kohmon tilan päärakennuksessa oli jo meneillään lauantaiseen tapaan taikinan alustus. Valmiita pullia ei kuulemma myydä, vaan ne on tarkoitettu henkilökunnalle. Siivoamisen merkkinä netistä löytyneessä kuvassa näkyy tuulettuvia mattoja.

 

Hyvin syttynyttä tulta hellassa piti ihmetellä sen verran, että otin kuvan. Isossa keittiössä oli oman aikansa uutuutena muun muassa astiakaappiin asennettu kuivatusritilä. Arki- ja pyhäastioille oli varattu tarkasti omat paikkansa. Kaikki muutkin tarvikkeet olivat mallikkaassa järjestyksessä.

Aikoinaan talon vanhin poika on nukkunut kuvan hetekassa. Sisustus kasveineen kuin ennen vanhaan. Kaikkiin huoneisiin ja niiden kaappeihin pääsi kurkistamaan. 

 Iso-Kohmon lähinaapurissa sijaitsee Vähä-Rasin päärakennus, jossa nykyisin toimii Omena ja kaneli -kahvila. Sieltä voi ostaa leivonnaisia sekä jäätelöä myös annoksittain. Lounasruokaakin sai, minkä jälkeen kelpasi Melba-jäätelöannos kuin kouluvuosieni muistona Turun keskustan jäätelöbaareista. Ateria tarjoiltiin ulkopöytään kiireitä valittelematta, vaikka koulujen päättäjäisten takia tahdyt tilaukset sitoivat keittiöväkeä.

 

Perinnetietä uudestaan kulkemalla näkymä ihastutti yhä niin, että kuva piti ottaa. Nautakarjan laidun kuvassa vasemmalla hohtaa valkoisena siementävistä voikukista.

Entisessä navetassa (?) toteutetaan työnäytöksiä. Päivän ohjelmana oli valmistaa paperia kasveista. Henkilökuntaan kuuluvat odottivat 50-luvun leningeissään työn taitajaa saapuvaksi. Kuivia ja liotettuja kasveja sekä prässejä nähtiin, koko prosessi jäi katsomatta.  Naiset kertoivat, että heille on omin mitoin tehty asut erilaisiin töihin. Aitoa vaikutelmaa tosin häiritsee maski naamalla.

 Kylämäki-retki saakoon jatkoa. Melko äskettäin näet Aurajoen rannasta on kaivettu esiin Ristimäen kirkon jäänteitä. Ne on määritetty Suomen vanhimmiksi. Sellaista ihmettä katsomaan on tarkoitus mennä lähiaikoina yhdessä alakerran emännän kanssa. Hänellä on näet alan harrastajana ja kotiseutuneuvoksena tietoa kaivauksista.

Hulppeissa maisemissa Aurajoen tuntumassa elellään! Onneksi tuli pysähdytyksi Kylämäkeen niin, että sinne osaa mennä uudestaan kävelemään ja lounaalle. Museotietämyksen kartuttamiselle esimerkiksi jouluna voi varata omat käyntikertansa. Silloin ehkä joulukaktus tarjoaa sisätiloissa yhtä upeita kukintoja kuin alkukesän syreeni heti tuloportin pielessä.

Telakkarannassa

 

Viikonlopun väläys oli, että lähes kotinurkilla voi kuljeksia kuin turisti. Toistakymmentä vuotta sitten Turussa asuessani oli jo alkanut Wärtsilän lopetetun laivatelakan alueen muuttaminen asuinalueeksi. Kävin jopa katsomassa kuvan talosta kämppää itselleni, kun jokirannan kesämelu ylitti sietokyvyn. Tokko olisin mihinkään rauhan tyyssijaan päätynyt. Onneksi löytyi ihan muu ratkaisu, joka siirsi minut Lietoon.

Oli aika käydä tarkistamassa, mitä kaikkea jokisuun itärannalta löytyy. Sinne ei ollut asiaa muilla kuin Wärtsilän jättiyrityksen tuhansilla työntekijöillä esimerkiksi 1950-luvulla, jolloin levyjä paukutettiin laivojen kylkiin niin, että ääni kaikui laajalti ympäristöön. Lapsuudenkotini sijaitsi muutaman kilometrin päässä telakasta. Niinpä totuin Suomelle valuuttaa takoneeseen kalkkeeseen.

Kaikissa rantakaupungeissa ja -taajamissa lienee telakkaranta. Turussa Telakkarantana tunnetaan nykyisin se hulppea asuntoalue, jota yhä rakennetaan Aurajokisuuhun. Telakasta on jäljellä joitakin merkkejä, kuten uiva telakka mahdikkaiden rivitaloasuntojen venevalkamana. Kullakin asukkaalla on käytössään myös oma autotalli. Selvä se, että talliin pääsee rakennuksen sataman puoleiselta sivustalta, kuten pikapiipahduksella saattoi havaita.

Kotilaituriin mereltä saavuttaessa tulijoita tervehtii oma taideteos, koska sitä ei löydy Turun taideaarteista. Valpas merielävä, ehkä hylje, on napannut kalan. Ihan samoin ovat asukkaat päätyneet sataman ja Turun linnan vastapäiselle rannalle kuin onnenkantamoisena.

 Rakennuksen päädystä löytyy komeuden nimeksi Asunto-osakeyhtiö Linnanranta. Sopii pohtia, mikä on antanut aiheen lisänimelle Viimeinen Ropo 2.

 Jätin kuvaamatta alueen kerrostalot. Niistä netti tarjoilee runsaasti kuvia, kuten eka linkistä huomaa. Asuntoja on myynnissä paljon. Vuokratalojakin on tarjolla. Uimaan pääsee lähirannalle, jolla toimii myös jäätelökioski.  Se ei ollut lauantaiaamuna vielä auki, vaikka kioskin pitäjä auliisti jutteli niitä näitä ohi kulkeneiden kanssa.

 Löytyipä lähistöltä kuntoilijoille oma pilttuu. Tekonurmella venyteltiin, nosteltiin puntteja tai hyörittiin muuten vain jo yhdeksältä. Muistan joltakin kuntosalikäynniltä, ettei treenaajia sovi kuvata. Niinpä tyylikkään toiminnan hämmästely katsellen riitti vallan hyvin.

 Turun linnaa on aina hauska katsella milloin mistäkin vinkkelistä. Usein paikallinen aviisi kirjoittaa hankkeista, jotka muuttaisivat ratkaisevasti satama-aluetta ja samalla linnan ympäristöä. Pitäisi kuulemma siirtää rahtiliikenne vaikkapa Naantaliin, joka vastikään menetti ison yrityksen, kun Neste lopetti siellä toimintansa.  Laivanrakennus pelastui Raisioon vuosia sitten ja voi siellä kohtalaisesti saksalaisomistuksessa. Aamun lehti tosin kertoi parin viime vuoden tappioista.

Käytöstä poistetulle, muistojen kultaamalle risteilyalukselle Borelle löytyi aikoinaan suojasatama Aurajokisuulta Forum Marinumin edustalla. Laivassa on tapana poiketa kahvilla. Lounaita siellä ei tiettävästi enää tarjota. Hytit palvelevat hostel-huoneina, ellei sekin toiminta ole loppunut.

Boren rauhaa häiritsee vastarannalla jatkuva räjäyttely. Kallion on väistyttävä, jotta lisää asuntoja mahtuu maksukykyisille ostajille. Autopaikan voi varata kallioluolasta.

Uutisissa on kerrottu tämän tästä, että lohkareita lentelee yli Kaarle Knuutinpojan rantatien mereen asti. Korppolaismäki ja sen laella Maununtyttären puisto kutistuvat kutistumistaan. Muutoksista kertovat sellaiset  perinteiset asukasyhdistykset kuin Martinrantaseura, joka julkaisee omaa lehteä. Vuoden 2013 ensimmäisestä numerosta Martinranta 1/2013 löytyy muun aineiston lisäksi kaksi osaa Korppolaismäen historiaa harvinaisin valokuvin. Kannattaa lukea.

Uuttakin aineistoa paikasta löytyy. Kiehtovia kokemuksia asumisesta Korppolaismäen tuntumassa voi lukea esimerkiksi Know Your Hoodsin blogista, Siihen kirjoittaa joukko vieraskynäilijöitä, jotka ovat omien asuinalueidensa asiantuntijoita. Korppolaismäestä kuviaan ja näkemyksiään jakaa Timo Turkula. 

Ihmiset rakentavat toisilleen koteja vaikka läpi harmaan kiven. Lintujen kesken selvitään vähemmällä. Siitä löytyi yksi todiste, kun huomasin lokin hautovan pesässään. Kai se oli oppinut luottamaan, ettei ohi kulkeva ja puhua puliseva ole mikään uhka. Ei semmoinen otus kuitenkaan yllä pesään, jonka emo oli kyhännyt betonirakennelman jäänteeseen. Hissuksiin räpsin pari kuvaa linnun hievahtamatta.

 

 

Iltapäivä Turussa

Treffit Tuomiokirkkopuistossa toi eilen kaksi ammoista työkaveria toistensa hollille. Ennakolta oli jo sovittu, että käydään katsomassa H. C. Bergin teosten näyttely, joka on esillä Wäinö Aaltosen museossa syyskuuhun asti. Kävely kaunista Aurajoen rantaa WAMiin viritti tutkimaan erikoislaatuisia teoksia. Minun silmäni vangitsi ensimmäiseksi iso punainen ripustus. Se näytti edestä katsottuna kaksiulotteiselta, mikä ei lainkaan pitänyt paikkaansa, kuten sivulta ja takaa otettu kuva todistavat.

Teosten nimiä en kirjannut muistiin, koska niistä en tuntenut saavani vihiä tulkintoihin. Tyydyin pelkkään katsomiseen eri vinkkeleistä. Kuvan komea punainen härveli kiehtoo leijuvalla voimallaan. Arvoitukseksi jää, kuinka se on koottu ja ripustettu ehjänä ilmaan suuressa salissa. Paikassaan se puhuu rajoituksetta.

Naapurihuoneeseen on pystytetty alustastaan kasvamaan äärimmäisen kaunis, maljamainen teos. Keveänä se kutsui katsomaan itseään joka puolelta. Pintaa kirjavoivat metalliset filigraanit. 

Ylemmän tason tiloissa toistuvat useina värimuunnelmina jämptisti työstetyt teokset. Niistä tarjoan vain yhden esimerkin, hehkuvan keltaisen. Sisältä erottuu tekstiä samoin kuin Turun kaupunginkirjaston pääoven viereisen seinän täyttävistä Bergin kookkaista teoksista. Tällaiset houkuttelevat katsojaa siristelmään silmiään milloin teoksen edessä, milloin sivulla. Uusia sävyjä putkahtaa esiin aina, kun katsoja vaihtaa paikkaa.

Pääkallon hahmo on saanut nimekseen yksinkertaisesti Kallo. Muistaakseni suupielet muuntuvat hymystä totisuuteen, jos malttaa seurustella teoksen kanssa.

Minulle kuvan komistus edustaa monoliittia. Sen sisälle on upotettu ties millä tekniikalla metallia, joka tuntuu sädehtivän. Voin hyvin kuvitella teoksen johonkin suureen julkiseen tilaan ja ihmisiä sen ympärille pohtimaan kuin arvoituksellista viestiä kaukaa avaruudesta. Kovin monia ihmettelijöitä  eilen paikalla ei näkynyt.

Matkamme jatkui ulos museosta kohti Föriä. Tois pual jokke päästyä paineltiin kummallekin uuteen tuttavuuteen, Nooa-ravintolaan. Lietoon ja mökille hautautuneelle oli yllätys löytää entisen vierassataman pikku kuppilan paikalta tuliterän aluksen oloinen rakennus.

Joen puolella suuret ikkunat liukuvat auki niin, että katon alla istuessakin voi tuntea olevansa ulkona. Kuvia en tullut ottaneeksi joen kantilta.

Ravintolassa oli tilaa alkuiltapäivästä. Meillekin löytyi ikkunapöytä, josta oli hauska seurata jokiliikennettä. Lounasateriaksi valittu savulohisalaatti tuotiin nopeasti, samoin viime tingassa pyydetty jälkiruokaherkku.

Tuulisen viileänä päivänä jäi kokeilematta päivänvarjojen alla ateriointi ravintolan katolla. Siellä kumminkin istuskeli jokunen sinnikäs. Ruisrock-viikonloppuna paikka lienee täynnä joka kerrokseltaan. Isot varjot suojaavat yhtä lailla auringolta kuin sateelta, jota vihdoinkin ollaan saamassa tähän kuivuudesta kärsivään Suomen kolkkaan.

Matkamme jatkui kohti läheistä Kakolanmäkeä. Tarkoitus oli kohota korkeuksiin Funikulaarin kyydissä. Turha toivo, sillä taas se oli suljettuna yleisöltä, vaikka näkyi huristelevan edestakaisin radallaan. Suotta koko hanketta ei ole herjattu Jumikulaariksi.

Koska meillä vielä jalka nousee, lähdimme askeltamaan serpentiinitietä ylös. Pian löytyi oikoteitä, jopa rappusia. Ei aikaakaan, kun jo olimme ylhäällä entisen vankilan nurkalla. Lisää askeleita kertyi, kun en ottanut uskoakseni, että kiertämättä rakennustyömaata olisi kannattanut mennä suoraan Funikulaarin yläasemalle. Siitä näet johtaa reitti piha-alueelle, jonka takalaidalta löytyy kumppanini suosittelema ravintola Kakolanruusu.

Verkkosivuille ei ole vielä liitetty tuoreita kuvia ravintolan pysyväksi luonnehditusta nykyisestä paikasta punatiilisen hotellin alakerrassa. Sinne on muutettu vastikään. Lisää tiloja kuulemma on rakenteilla kabineteiksi ja muiksi kokoontumislukaaleiksi.

Sisätilat ovat koko lailla mustat, silti lämpimän tuntuiset. Modernit taideteokset hehkuvat siellä täällä. Ystävällinen henkilökunta olisi ollut valmis esittelemään tiloja ja juttelemaan enemmän, mihin meillä oli harrastusta. Kahvi kera erinomaisen sitruunapiirakan kyljessään talon omatekoista jäätelöä tarjoiltiin meille ulos markiisien suojaan. Opittiinpa aivan uutta laatukahvista, joka kuulemma paahdetaan lähistöllä ja maistuu parhaalta hiukan jäähtyneenä ilman lisukkeita. Ei siis edes maitoa sekaan!

Tyytyväisinä jatkoimme kävellen kohti Turun keskustaa. Naapuripaikkakunnillekin on kiirinyt tieto, että remontit alkavat siellä täällä valmistua ja että erityisen antoisaa on käydä Wiklundin tavaratalon 9. kerroksessa ja vielä sitäkin ylempänä näköalaterassilla. Pelkkä silmänruoka piisasi tässä kohteessa. Sitä tosiaan saatiin.

Torin suuntaan katsoessa jää miettimään, selvitäänkö urakasta kunnialla. Maailma muuttuu. Riittääkö edes paikallisesti muutoksiin varautumiseksi se, että rakennetaan lisää parkkipaikkoja maan alle. Vai löytyykö tiloille ajan oloon autojen asemesta muuta hyötykäyttöä?

Ortodoksikirkon edustalle ja Yliopistonkadun kävelyosuudelle torikauppiaat on asettuneet siihen malliin, että he taitavat sinnitellä kohti luvattua helpotusta torityömaan päätyttyä joskus parin vuoden kuluttua. Minäkin löydän tutut vihannes- ja marjakauppiaat, vaikka myyntipaikka olisi hiukan vaihtunut. Näin sopeutuvaisia ollaan, kun ei kovin isoja muutoksia vaadita, vielä...

Kotiin ehdittyä huokaisin hyvilläni: yksissä tuumin nautittiin mainiosta iltapäivästä kummankin entisessä kotikaupungissa!