Helppoa matkantekoa

Kiirastorstain ja pitkäperjantain piinan perään Cumbrian kamaraa From Coast to Coast -reittiä (http://www.coast2coast.co.uk/) lännestä itään  patikoinut neljän porukkamme jakaantui kahtia. Nuorin - huippukuntoinen! - jatkoi isänsä kanssa tosi toimin patikointia. Minä vanhimpana ja eniten väsähtäneenä lähdin ilomielin yhdistetylle laiva- ja kävelyretkelle polvivaivoista kärsineen kanssa, kun kerran karttoja tutkimalla sellainenkin mahdollisuus löytyi.

Päivä oli mitä ihanin, samoin näkymät. Puolessa tunnissa seilattiin Ullswateria Pooley Bridgestä ensimmäiseen etappiin Howtowniin. Vuoret kohosivat sopivan kaukana. Niillä riitti kiipeilijöitä, koska ainakin yhden huono-onnisen tai -kuntoisen kävi niin köpelösti, että pelastushelikopteria tarvittiin. Me kävelijätkin näimme keltaisen kopterin pelastusmatkalla. Patikoijakaksikko oli seurannut, kuinka vaijerin varassa jotakuta nostettiin jyrkältä rinteeltä turvaan. Meidän sherpamme löysi opaskirjoista tiedon, että näissä maisemissa kuolee vuosittain kolmisenkymmentä retkeilijää, puolet heistä sydänkohtaukseen. Sain jo eka päivänä tuta hiukan esimakua sellaisesta...

Tässä nousimme maihin ja lähdimme kiertämään melkoista mäkeä. Alkuun reitti kaarsi rantoja. Polun varrelta löytyi penkkejä ja muitakin istahtamispaikkoja. Näkymät riittivät korvaamaan edellisten päivien rasitukset. Vietimme aikaa ihmettä katsellen hyvän tovin, kun kerran näin palkitsevaan paikkaan olimme osuneet.

Edellisten päivien kokemuksista viisastuneina jätimme väliin hankalan rantareitin, jota moni jatkoi Ullswaterin toiseen päähän Glenriddingiin. Me kurvasimme sisämaahan ja löysimme paratiisimaisen puronvarsipaikan lounaseväitten nauttimiseen. Howtownista pääsi taas laivaan, joka vei mukavasti muun porukan luo. Ihana reissu! Päivän kruunasi vielä mainio ilta-ateria pubissa. 

Rajoja etsimässä

Reissu Englannin Cumbriaan tuotti sekä huimia kokemuksia että runsaasti pokkarikuvia. Isoa kameraa en onneksi ottanut mukaan, sillä patikointimaastot kysyivät voimia paikoin enemmän kuin minulta niitä riitti. Onneksi en sentään kärsinyt korkean paikan kammosta kuten kaksi reissukaveria. Niinpä tohdin kaivaa kameran housuntaskusta esiin tiukassakin paikassa. Avara vuoristonäkymä tuntuu lempeältä näin kuvasta katsottuna, mutta kun vieressä kohosi jyrkkä seinämä odottamassa kiipeämistä, hymy hyytyi. Haystack on paikan nimi. Sen on kuuluisaksi tehnyt Alfred Wainwright kirjallaan Pictorial Guide to the Lakeland Fells. Wainwrightin jalanjäljissä pääsin minäkin yrittämään mahdottomia. En sentään saane tuhkaani ripotelluksi Haystackin rinteille kuten tämä monien vaeltajien suuri esikuva.

Kumman lyhyeltä vuoren kuve näyttää tässä kuvassa. Kiipeämistä riitti kyllä ihan tarpeeksi. Jos kännykälle olisi löytynyt kenttää, keskellä kuvaa näkyvä polvikipuinen yrittäjä olisi melkeinpä soittanut helikopterin meitä pelastamaan. Ylös kuitenkin selvittiin ja päästiin ihailemaan lammen rauhaa. Siellä lähes unohtui kiipeämisen vaiva. Ihan heti päähän ei ehtinyt pälkähtää, mitä reittiä vuorelta tullaan alas. Miten kuten homma hoitui. Taas kerran tuli havaituksi, kuinka koivet joutuvat koville jyrkkiä rinteitä alas laskeuduttaessa. Ja sitten vielä lisätuskaa tuotti ylen korkea paikka!

Näitä polkuja kuljen...

Metsissä patikointi kuulemma edistää jos jonkinlaista hyvää ihmisissä. Niinpä eilen illalla Turun Lausteella askeleet löysivät asfalttitien asemesta lähimaaston louhikkoiset ja juurakkoiset polut. Kelpasi niillä pinnistellä ja pysyä kaatuilematta, mikä näissä ikälukemissa alkaa olla varteenotettava seikka.

Tosin Lounais-Suomen muhkeilta kallioilta löytyy tasaistakin taaperrusalustaa, jolla sekä jalat että silmät lepäävät. Pitkään Hämeessä asuneena huomaan synnyinsijoillani, että harmaat kalliot kuuluvat sielunmaisemiini. Niitä joskus osasin jopa kaivata Kangasalan komean Kirkkoharjun kupeessa. Nyt taas kaivan yli 30 vuoden mittaisen Kangasalan-ajan kuvia plakkareistani ja istun kaihoisana katselemaan entisen asuinseutuni lempeitä järvi- ja harjumaisemia.

Metsäretkille on yhä tilausta, vaikka sieniä ei kuivuuden takia sanottavasti näkynyt.  Mutta puolukat sekä punoittavat että pullottavat jo lupaavasti. Kypsykööt vielä tovin, sitten voisi yritellä marjanpoimintaa osana metsissä kuljeskelua. Ehkä myös sieniä ilmestyy sateiden myötä. Huhut nääs tietävät kertoa, että Tampereen seuduilta löytyy jopa herkkutatteja suurin määrin. Kerran omalle kohdalle osui moinen onni, syksyllä 1972. Silloin olin vapaana pari syyskuun eka viikkoa ennen auskultoinnin alkamista ja painelin harva se päivä koiran kanssa harjuun. Kotiin palatessa kannoin joka kerta mukanani melkoisen satsin herkkutatteja. Ans kattoo, vieläkö onni toistuisi ja täkäläiset tatit osuisivat polkujeni lähettyville.

Muuten: otin kuvat Canon Ixuksellani käsissäädöin. Muilta osin meni ihan hyvin, mutta unohdin alentaa ISO-arvoa 800:sta, kun polku toi kuusikon pimeydestä valoisammille tantereille. Tässä selitys rakeisuudelle.