Olli Jalosen Poikakirja - vaiettuja kasvukokemuksia

Naapuriapu kelpaa kirja-asioissakin. Sain näet alakerrasta lainaksi Olli Jalosen uutuuden, jota olen jo pitkään jonottanut kirjastosta. Parissa päivässä hotkaisin opuksen, viimeinen sivu kääntyi tunti sitten. Toista oli silloin, kun viikkotolkulla viivyttelin Jalosen suurteosten parissa. Tarkoitan etenkin semmoisia kirjoja kuin Yksityiset tähtitaivaat ja 14 solmua Greenwichistä etelään.

Jalonen ei tunnu toistavan itseään, vaikka Yksityisissä tähtitaivaissa pohjana onkin hänen Johan-trilogiansa. Se perustuu hänen sukuhistoriaansa, kuten hän itse on maininnut myös satunnaisille haastattelijoilleen. Pari kertaa hän näet tuli opiskelijoiden jutettavaksi, kun häntä kyselin kirjallisuuden analyysikurssille Tampereen yliopiston Hämeenlinnan toimipaikkaan joskus 1990-luvun lopulla. Silloin ryhmänä luimme kaiken, mitä Jaloselta saimme käsiimme ennen hänen vierailuaan,  jotta osasimme avata keskustelun. Saimme syvällisiä ja auliita vastauksia kysymyksiimme niin, että vielä viikkoja myöhemmin opiskelijat huokailivat, kuinka viisas mies Jalonen onkaan. Samaa huokailen minä Poikakirjan luettuani. Lehtitietojen mukaan sen aineksina ovat Jalosen omat kasvukokemukset murrosiän kynnykselle 1960-luvun puoliväliin.

Koska muun muassa Mervi Kantokorpi perusteellisessa kritiikissään (http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Tillilihaa+ja+ehdotonta+hiljaisuutta/HS20100820SI1KU03olb) on paitsi tulkinnut ja arvottanut myös referoinut Poikakirjaa, jätän ne puuhat sikseen ja kuvailen hiukan omia, liiankin tuoreita vaikutelmiani teoksesta. Huomaan Jalosen kirjoissa aina hänen ilmaustensa täsmällisyyden. Kieli hivelee lukijan mieltä. Harrastus kielen ilmiöihin saa selityksekseen koulupojan joutumisen yltiöisänmaallisen opettajansa valmennettavaksi Kansalliskisojen kielioppikilpailuun. Hirtehinen puuha muokkaa vaivihkaa itsekseen asioihin paneutuvan pojan mieltä ja toimintatapoja.

Huimia näköaloja aukeaa myös siitä, kuinka eri maailmoissa lapsi päivänsä viettää ilman, että varsinkaan vanhemmat huomaavat mitään poikansa kokemuksista. Vaikka kirjoittaja on jo lähes 60-vuotias, minusta tuntui lukiessani siltä, kuin olisin päässyt Olli-pojan autenttisiin kokemuksiin mukaan. Kirjan ihmiset ja tapahtumat näyttäytyvät Ollin havainnoimina. Hän kirjaa kokemuksista tiivistämänsä opit muistiinpanoihinsa. Romaanissa ne erottuvat kursivoituina katkelmina useimmiten kappaleiden lopussa. Kirjan viisi päälukua alalukuineen ovat kuitenkin mestariskirjoittajan osaavaa työtä, joka tarkkaan hiottuna synnyttää uskottavan kuvan Ollin poikavuosista.

Kokemuksia karttuu myös tieteellisistä kokeista, joita opettaja esittelee koulussa ja joita pojat sitten itsekseen jatkavat aikuisten tietämättä. Hurjimmista kasvaa yhä isompia räjähdyksiä läpi teoksen. Viimeisessä pojat eivät enää ole asialla. Opettaja räjäyttää itsensä. Jotenkin jäi sellainen vaikutelma, että Olli arvostaa opettajaansa tämän äärimmäisyyksistä huolimatta. Hän toistaa mielessään opettajan  ohjeita eikä välitä kertoa kotona isälleen seikkoja, joista tietää isän olevan tyystin eri mieltä. Olli tutkii näitä kahta aikuista miestä, joista kummastakin löytyy esimerkiksi kelpaavaa, isästä toki paljon opettajaa enemmän. Surkein mieshahmo pojan näköpiiriin ilmaantuu vetelän sijaisopettajan myötä.

Paljon on puututtu myös Poikakirjan tarjoamiin puistattaviin mustan kasvatuksen kuvauksiin. Erityisen painavasti aihetta on käsitellyt Tuula Levo blogissaan (http://tuulankirjablogi.vuodatus.net/blog/2682102). Tuulalta löytyy toinenkin Poikakirja-teksti (http://tuulankirjablogi.vuodatus.net/blog/2711383). Molemmat kannattaa lukea. Niin ja tietysti itse Poikakirja!