Outo leffa piti otteessa

 Perjantai-ilta tiheni katsoessa Miten vietin... viime kesänä -elokuvaa, jonka tallensin YLE Teemalta viime keskiviikkona. Jo suomenkielinen nimi on niin kumma, että sitä piti tavata moneen otteeseen. Silti sen unohti saman tien. Moni muukin kuuluu ihmetelleen niin paljon, että oli perännyt Ylestä, onko nimi kirjoitettu oikein. Ehkä suomentaja on tavoitellut nimeen häivähdystä leffan kahdesta toisilleen monin tavoin vieraasta henkilöstä, mene tiedä. Joka tapauksessa elokuva teki vaikutuksen, kuten eräs FB-tuttukin ennalta vakuutti. Kopioin tähän kuvien kera vielä sen, mitä netistä löytyy :

Miten vietin... viime kesänä (Как я провёл этим летом 'Kak ya provyol etim letom') on venäläinen elokuva, joka on valmistunut vuonna 2000. Sen ohjasi Aleksei Popogrebski, ja kaksi sen pääosanäyttelijää palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla.
Elokuva kertoo kahdesta miehestä Pavel ja Sergei, jotka työskentelevät Jäämeren saaressa sääasemalla. Pavel saa vakavan viestin mantereelta, mutta ei uskalla kertoa sitä Sergeille, joka on ollut kalassa viestin tullessa. Eristyneisyys ajaa miehet mielenhäiriön partaalle tässä scifi-tyylisessä, Stalkerin tunnelmia huokuvassa elokuvassa.
Elokuva on kuvattu pääasiassa Valkarkain sääasemalla Tšuktšimerellä Venäjän arktisilla alueilla.

Pavel on tulokas sääasemalla eikä osaa hoitaa hommia täsmällisesti. Hän kulkee töissään musiikkiluurit korvilla, pelaa sotapelejä tietokoneella. Sen kanssa Sergei on melko avuton. Nuoren ja keski-ikäisen miehen kokemusten erot hahmottuvat hissukseen: nuori mies elää fiktiota ja  tuntee hymiöt, jotka keskikäiselle paikan veteraanille ovat oudon maailman ilmiöitä. Mies elää reaalitodellisuutta ainakin leffan esitetyssä nykyisyydessä. Pavel ei pääse karkuun kovia olosuhteita luureihinsa tai tietokonepeleihinsä, sillä pala palalta häneen tarttuu yksityiskohtia Sergein niukoista kertomuksista siitä, kuinka ihmisiä on joutunut jääkarhujen hampaisiin, huoltoalukset ovat juuttuneet jäihin. Itse hän huomaa radioaktiivisuuden lisääntymisen  säähavintokojeessa. Häntä kammottavat mursunliha-ateriat, samoin Sergein kiukunpuuskat, kun Pavel jää kiinni hutiloinnista. Yhteydet mantereelle hoituvat radiolla. Sieltä kaukaa tulee myös sähke Sergein perheen menehtymisestä lento-onnettomuudessa, eikä Pavel kykene kertomaan asiaa Sergeille. Hän jää kiemurtelemaan tietonsa kanssa.

Seuraa piinaavia kohtauksia, joissa katsoja samastuu Pavelin tuskaan. Tämä jää yksin hoitamaan sääasemaa, kun Sergei lähtee veneellä pyytämään nieriää. Saalista perataan yhdessä Sergein opastuksella. Seuraa toinenkin, kolmen päivän kalareissu. Se on liikaa Pavelille, jota mantereelta vaaditaan hakemaan Sergei äkkiä radion ääreen.

Yötä myöten pohdin, miten Pavelin jalkapatikkataival Länsilaguunille olisi ymmärrettävä. Katsoja näkee Pavelin vaivaisena pisteenä musertavan suuressa maisemassa. Kauhu kasvaa. Pavel näkee tai hallusinoi vuoren rinteellä maahan syösyneen lentokoneen romun. Sen vierestä hän huomaa jääkarhun jälkiä ja näkeekin kohta ison, yksinäisen vaeltajan. Poika säntää kauhuissaan pakoon, osuu hylättyyn rakennukseen, saa miten kuten tulen viritetyksi - ja joko kuvittelee tai tosiaan huomaa Sergein pyssyineen lähestyvän. Poika on kuin sotapeliensä uhrit, joita hän itse rennosti ammuskeli tietokoneruudullaan. Hän on kurjassa kunnossa, psykoosissakin. Sergei tosiaan löytää hänet ja tuo veneellä sääasemalle. Seuraa lisää vainoharhaisuutta. Kalat ja radioaktiivisuus liittyvät toisiinsa. Kumpikin mies saa ison annoksen säteilyä. Lopulta kuitenkin pelastusalus saapuu, psykoosi väistyy, lääkärinapu on ulottuvilla. Mutta Sergei jää yksin asemalle Pavelin katsoessa surkeana hänen peräänsä. Jäädä vai lähteä? Lopun uhkeat panoraamat värejään vaihtavasta maisemasta virittävät katsojan uskomaan luonnon ikiaikaisuuteen ja sen rinnalla ihmisen vähäpätöisyyteen kaikkine murheineen.

Toistan tapahtumien kulkua näinkin tarkasti, kun en saa kiinni siitä leffan tasosta, joka minua kaiken aikaa askarruttaa. Ehkä kyse on fiktiossa ja reaalitodellisuudessa elämisen vertailusta. Tai paremminkin siitä, mitä taitoja pohjoisen kovat luonnonolot vaativat ihmiseltä. Pavelilla ei ole niitä taitoja eikä hän sellaisia taida oppiakaan. Hän vie sääasemalta mukanaan kauhistuttavia kokemuksia, joista voi kirjoittaa menestysteoksen. Hän on kukaties tullutkin kesäksi sääasemalle hankkimaan aineistoa kirjaansa, kuten eräs tietty Sergein repliikki leffan alkupuolelta ironisesti vihjaa. Että semmoisia turisteja tieteellisen datan pitkän linjan kerääjät saavat vaivoikseen. Ja jotain inhimillisen kosketuksen kauneudesta häilyy kuitenkin mielessäni, kun ajattelen näiden kahden miehen karua yhdessä oloa kaukana muista ihmisistä.