Tartuinpa tilaisuuteen

Vuosikausia hyllystäni on lukemattomana kurkistellut 145-sivuinen merkkiteos, Saul Bellowin Tartu tilaisuuteen (Seize the day 1956). Pentti Saarkosken suomentamana se ilmestyi 1969 Tammen Keltaisessa kirjastossa. Nyt olemme lopulta kohdanneet, Bellow ja minä. Kun katson viereistä valokuvaa, huomaan katseessa mietteliästä paneutumista. Lienee niin, että mies tuli kehittänneeksi tarkkailijan taipumuksiaan. Lukiessani  romaania miltei tunsin tekijän läsnäolon. Hän kuljettaa 44-vuotiasta Tommy Wilhelmiä Gloriana-hotellin aulaan. Lehtimyyjä tietää, että tohtori Adler, Tommyn isä, on jo aamiaisella. Seuraa havaintoja Tommyn vaatetuksesta ja isosta koosta, komeudestakin.  Muutaman viikon viraton ja yhä varattomampi Tommy on pelannut iltaisin korttia voittamatta kertaakaan. Kuullaan uutisia tohrtori Tamkinista, jonka houkutuksesta Tommy on sijoittanut laardiin hinnalla, joka alkoi heti laskea.

Pian lukija saa tietää, että Tommyn isä eli tyystin eri maailmoissa kuin poikansa. Heidän yhteinen aamiaisensa alkaa nostattaa tuskan hikeä lukijankin otsalle, sillä käy yhä selvemmäksi, että Tommy on surkeassa jamassa. Kumpikin mies katselee toistaan: isä näkee pojassaan inhottavia piirteitä, poika miettii närkästyneenä, miksi isä pukeutuu kirjaviin asusteisiin kuin mikäkin jockey. Pojan maksamaton hotellilaksu kummittelee aamiaispöydässä.  Varakkaalta isältä pitäisi saada heltiämään varoja, kun kaikki käteinen on kiinni laardissa ja Tamkinin takana. Keskustelu lisää kierroksia Tommyn tuskaan siitäkin syystä, että yritellessään näyttelijänuralle Hollywoodissa hän vaihtoi isänsä nimen toiseen. Lääkäriperheen kipupisteitä tulee ilmi, samoin surkeus Tommyn avioliitosta. Työpaikankin mies on jättänyt, mitä isä ei voi ymmärtää. Tommy ei saa pidätellyksi raivoaan, vaan huutaa niin, että päät ympärillä kääntyvät.

Ylettömän runsaasti syöneenä ja rahaa saamatta Tommy poistuu asuinhotellista etsimään Tamkinia, sillä pörssihuutokauppa alkaa tuota pikaa. Kauhu kangistaa Tommya. Tamkin suoltaa tarinan toisensa perään kuin hypnotisoidakseen uhrinsa. Kenestäkään ei ole apua Tommylle, vaikka juuri apua hän kaipaa. Tässä vaiheessa lukija jo tietää melko varmasti, että pörssitapahtumat eivät tätä miestä pelasta. Päivän päätteeksi tämä huomaa menettäneensä kaiken. Tamkiniakaan ei enää näy. Tohtoria etsiessään Tommy ajautuu hautajaisiin. Kykenemättä irrottautumaan surijoista hän ohjautuu näiden virrassa tuntemattoman vainajan avoimen arkun ääreen. Ja alkaa muiden ihmetykseksi itkeä itkemistään:

Kukat ja valot sekoittuivat  huumaavina Wilhelmin mitään näkemättömissä, märisssä silmissä; raskas, merenraskas musiikki painui hänen korviinsa. Se valui häneen, kun kyynelten suuri ja onnellinen unohdus oli kätkenyt hänet ihmisjoukon keskelle. Hän kuuli sen ja vajosi syvempään kuin suru, riekalaisten nyyhkystysten ja valitusten läpi kohti sydämensä äärimmäisen tarpeen täyttymystä.

Teki mieli piirtää kuvio kirjan selkeästi hahmottuvista henkilöistä suhteessa Tommyyn. Kuvio näyttäisi, kuinka tasapainoinen rakenne teoksessa on. Apua muilta aneleva päähenkilö päätyy  haaksirikkoon kuin kohtaloaan toteuttaen. Ja sitten padot avautuvat: valtaisa tunnevyöry puhdistaa ja lupaa pitävää maata jalkojen alle, ehkä...

Kirjan nimi paljastuu monimieliseksi. Ironista kehotuksessa tarttua tilaisuuteen on se, mitä tilaisuudella ymmärretään, kun arvostukset nojaavat rahaan. Tunteellinen Tommy on petkuttaja Tamkinille tilaisuus, johon tämä tarttuu. Kylmäkiskoinen isä torjuu poikansa kuten aina ennenkin. Heidän välinsä pysyvät jäisinä, kun isältä jää huomaamatta mahdollisuus lähentymiseen. Hoippuroiva Tommy on ainoa, jolle surun myötä avautuu tilaisuus muutokseen. Se, millaisena muutos näyttäytyy, jää avoimeksi.  Sanoisin, että teos tarjosi katharttisen lukukokemuksen ihan klassiseen tyyliin.