Pahan alkuja

Vilkkaan viikon torstai-illaksi minulla oli teatterilippu Seela Sellan tähdittämään esitykseen Hannah ja rakkaus. Tavaksi on jo tullut, etten ennakolta selvitä, mihin olen menossa. Tuntuu komealta hypätä milloin mihinkin tilaisuuteen ikään kuin suorin vartaloin mitään varomatta. Useimmiten yllätys sytyttää. Niin myös eilen.

Nautin heti ensi hetkistä siitä, mitä näin, vaikkei rekvisiitta ole kummoinen. Kirjoja kasoittain, kirjoitusliuskoja seinillä ja lattialla, vaatimaton sänky, ruokapöytä ja pari tuolia. Kaiken keskellä nököttää nojatuoli, johon Sella pölähtää Hannahina. Puhelin soi, vanha nainen ei ota löytääkseen kapinetta, vastaa lopulta ja kuuntelee varoituksen sanoja: lupaa olla enää tupakoimatta - ja etsii vimmatusti savukkeita. Yrittää jopa pummata niitä asuintalonsa ovimieheltä, jolle soittaa talon sisäisellä puhelimella ja kertoo odottavansa haastattelijaa.

Jokin esine, kirje tai kirja herättää muiston. Näyttömölle tulee lisää väkeä. Luontevasti siirrytään esitetystä nykyisyydestä muistoihin, jolloin vanha ja nuori Hannah ovat yhtaikaa näkyvillä. Ensimmäinen näytös kestää täyden tunnin, mutten huomannut ajan kulua. Muukin yleisö täpötäydessä salissa seurasi hievahtamatta ihmisiä näyttämöllä.

Israelissa 2010 palkitun näytelmän on kirjoittanut Savyon Liebrecht, suomentanut Kirsti Simonsuuri. Helsingissä se sai ensiesityksensä Taru Mäkelän ohjaamana elokuussa 2011. Neljän teatterin yhteisyritykselle on eduksi, että näyttelijöitä tarvitaan vain neljä: Seela Sella vanhana ja  Elena Leeve nuorena Hannahina, Matti Onnismaa Martin Heideggerina sekä Kasimir Baltzar Hannahin Rafael-opiskelutoverina ja myös tämän poikana. Tositapahtumiin perustuva näytelmä valottaa juutalaisen Hannah Arendtin ja kuulun filosofin, natsinakin tunnetuksi tulleen  Martin Heideggerin pitkään salassa pysynyttä rakkaussuhdetta ja ystävyyttä. Näytelmän taustalla vaikuttaa toinen maailmansota kaikkine kauhuineen ja seurauksineen.

Mikä saa 18-vuotiaan opiskelijan rakastumaan itseään parikymmentä vuotta vanhempaan, nuhjuiseen ja naimisissa olevaan opettajaansa, vaikka läheltä löytyy ikätoveri, Hannahille rakkautensa tunnustava Rafael? Vastaukseksi kirkastuu ajattelu, jonka professori Heidegger pukee saksan sanoiksi vastustamattomalla tavalla. Hannah lumoutuu. Mies puolestaan herää eloon nuoren naisen kosketuksesta ja ihailusta. Lahjakkuudet kohtaavat toisensa. Hannah tunnustaa syttyneensä heti Heideggerin ensi luennolla.

Mutta 1930-luvulle tultaessa miehen Hitler-lumo on se, jota Hannah ei enää siedä. Ratkaisevaksi tulee ilmaus 'jude', jonka mies lipsauttaa arkipäiväisesti suustaan eikä opastettunakaan huomaa sanan paljastaman asennoitumisen uhkaavuutta. Hannahille alkaa selvitä, että suhteiden epätasapaino, epäsymmetrisyys luo pahuutta: valta-asemassa ihminen ei asetu heikomman puolelle, vaan jatkaa alistamista. Yksityinen ja yleinen kokemus ristivalottuvat. Professorilta jää piiloon, mitä hän on tullut tehneeksi rakastamalleen lahjakkaalle juutalaisopiskelijalle samoin kuin monille muille yliopistonsa juutalaisille. Pahuus paljastuu arkipäiväisiksi teoiksi.

Toisessa näytöksessä vanha Hannah saa tuta, miltä tuntuu vastata syytöksiin. Rafaelin poika  ilmaantuu muka haastattelijana Hannahin kotiin ja vaatii lopulta selitystä vain sille, miksi Hannah nuorena hylkäsi Rafaelin. Tämä ei koskaan toipunut menetyksestä. Niinpä myös Hannah on osallinen pahaan. Katsojakin ymmärtää olevansa kaikkien ihmisten tavoin osallisena pahan tuottamiseen silkkaa sokeuttaan, ihan arkipäiväisesti. 

Vaatimattomalta tuntuu lopettaa juttu näin kuin mahalaskuun, mutta itse katsomiskokemus ei tunnetta tue. Suurista asioista, filosofioistakin,  henkilöt replikoivat säkenöivän ymmärrettävästi. He pohtivat tosissaan kysymyksiä olemisen perustoista ja ottavat yleisön mukaan puhumalla monesti suoraan kohti yleisöä. Hetkittäin tuntui, kuin olisin ollut juuri se ihminen, jonka kanssa roolihenkilö keskustelee katsetta sivuun siirtämättä.