Kertun-päivä illassa

Olipa kerran Kerttu Elina. Hän syntyi Kaakkois-Suomessa 1910 esikoisena perheeseen, johon pian siunaantui toinen tyttö (1912) ja sitten vielä poika (1914). Nuorimman syntymävuonna isä-Emil kuoli vatsasyöpään vain vähän yli 30-vuotiaana. Kirvesmies oli ehtinyt rakentaa oman isänsä kanssa kolmen huoneen talon ja pihalle ulkorakennuksen, jossa voi pitää lehmää. Perhe ei siis jäänyt asunnotta, vaikka muuten kaikesta oli puutetta.

Leskiäiti sinnitteli pikkuistensa kanssa, pesi pyykkiä ja toimitteli satunnaisia töitä. Miten kuten rahat riittivät. Kunnanisät olivat viedä lapset huutolaisiksi, mutta Ida-äiti ei omiaan luovuttanut. Lapset varttuivat ja alkoivat osallistua elannon keruuseen. Metsä kasvoi marjoja, sieniä kerättiin, kalastettiin.

Vasta sitten kun Kerttu oli jo 12-vuotias, lähikylän opettajaperheen tarjoama lapsenlikan paikka oli se, jonne äiti tytön päästi. Ankarasti tämä kaipasi takaisin kotiin, muttei siihen ruokakuntaan enää ollut asettumista. Ajan oloon Kertusta tuli kuin opettajaperheen jäsen. Pojat kasvoivat. Tuli myös Kertulle aika siirtyä elämässä eteenpäin. Opettajaperhe opasti Kerttua hakemaan kansanopistoon. Siellä hän viihtyi kaksi vuotta ja kutoi muun muassa pellavapyyhekankaan. Siitä syntyi valmiita pyyhkeitä täysi tusina.

Vuonna 1972 Kertun-päivän aattona kuvan iloinen emäntä sai vaikean sydänkohtauksen kotonaan Helsingin Kalliossa. Emme äitini kanssa ehtineet silloin häntä onnitella. Tämä rakas, naimaton  tätini, äidin ainoa sisar, kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Tänään olen muistellut häntä erityisen lämpimästi. Ilokseni huomaan, että hänellä on 1960-luvun lopun kuvassa yllään minun tekemäni juhlaessu. Itse käytän yhä päivittäin tädiltä perimiäni sinivalkoruutuisia astiapyyhkeitä, joista jokainen on kauniisti nimikoitu.

On siis painava syy onnitella kaikkia Kerttu-nimisiä päivänsankareita. Nimi mainitaan sitä paitsi kaikkein vanhimmaksi Suomessa tunnetuksi kristillisperäiseksi naisen nimeksi. Minä en nimen kuullessani muistele Lallin vaimoa, vaan yksinomaan tätä ainutkertaista Kerttu Elinaa. Olenkohan muuten saanut intoni metsissä kulkemiseen tältä lapsettomalta tädiltäni? Hän nimittäin muisti aina kuvata metsän viihtyisänä paikkana. Joskus retkeilimme yhdessäkin metsäpolkuja.