Tommi Kinnunen, Pitkä aukea

 

Tommi Kinnusen uusimman romaanin, Pitkä aukea (WSOY 2026), ilmestyessä kirjakauppaan Turussa, tietty Leena oli paikalla ja osti tuoreen opuksen. Se pakattiin lahjakääreeseen, joka ojennettiin minulle samana päivänä lounaalla Saga Kaskenniityssä. Saatesanoiksi lausuttiin kiitokset Suomen Kuvalehdistä. Niitä nimittäin minä olen jo pitkään sujauttanut Leenan ja hänen miehensä postilaatikkoon. He sitten hoitavat luetut lehdet jatkoon.

Ennakkoon oli varmistettu, luenko Kinnusta. Tottahan toki. Olen lukenut lähes koko hänen tuotantonsa. Kaarnan hommasin hollille sellaisena päivänä, jolloin bussin ikkunasta näin Kinnusen askeltavan kohti Luostarinvuoren lukiota, työpaikkaansa. Tunsin kollegiaalista ylpeyttä, olenhan itsekin uurastanut äidinkielen opetuksen parissa.

Pitkä aukea on saanut alaotsikokseen Rakkaustarina. Romaani tosiaan kertoo Löytövaaran Johanneksen ja Kaarinan avioliitosta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Lukemistani tosin häiritsivät murtuneet kylkiluut. Puolivälissä romaania jätin lukemisen kipujen takia, kunnes ne hiukan hellittivät ja pystyin jatkamaan. Alku oli kerrattava, että pääsin kärryille ja ymmärsin loppuratkaisun pyörtävän alkuasetelmaan. Muistisairas Johanneshan kertoo itse tarinaansa kuoleman liikkuessa lähistöllä. Kaarina on mennyt edeltä

Kinnunen on kovien naiskohtaloiden kuvaajana ansioitunut. Johanneksen itsensä valitsema morsian Pohjanmaalta joutuu Kuusamossa kovaan kouluun anopin talossa. Kaarina jaksaa, kun on Johannes. Heidän rakkautensa kestää kovan anopin otteet. 

Olen vielä siinä määrin toipilas, etten ryhdy kuvailemaan enkä tulkitsemaan sukutarinaa. Pitäisi muistaa yhtä ja toista aiemmistakin romaaneista. Niistä olen kirjoittanut ja varmasti liittänyt mukaan linkkejä. Pitkän aukean ilmestymispäivänä Turun Sanomat julkaisi mittavan arvion kirjasta. Tähän kuitenkin kopioin otteen Hesarissa ilmestyneestä Vesa Rantaman arvostelusta:

Koillis-Suomen ja sotien jättämien arpien kuvaaja on harvinaisuus, kansansuosikki palkintoraatien ja kriitikoiden makuun. Hän on sekä lukijan oman sukuhistorian peili että pelkistetyn, modernistisen romaaniestetiikan jatkaja.

Kaikki tämä maailmassa, jossa sekä lukevaa kansaa että kriitikoita on selvästi viime vuosisataa vähemmän.

Suosittelen lukemaan kokonaan, vaikka maksumuurin ylittämällä. 

Isosisko ja pikkuveli

 

Mikä kumma tuossa pötköttää?

Pohjois-Haagassa asuessa meidän perheeseen syntyi poika 1963 lähes tasan kaksi vuotta siskonsa syntymän jälkeen. Oli siinä esikoisella sopeutumista. Sittemmin kummankin oli tyydyttävä yhteisiin synttäreihin kasvuvuosina. 

Alun alkaen totuttiin käymään Turussa, jossa isovanhemmat auliisti ottivat vastaan ainoat lapsenlapsensa. 

Tämä kuva on vielä Pohjois-Haagasta syksyltä 1963. Heti alkuvuodesta muutimme Ruotsiin Lidingöhön, kun perheen isä halusi töihin isoon insinööritoimistoon oppimaan lisää ammatistaan ruotsiksi.

Isosiskon täyttäessä 25.2.1964 kolme pikkuveli ehti viisi päivää myöhemmin 1-vuotiaaksi 2.3. Silloin asuimme Tukholman liepeillä Lidingössä. Kuva on aito synttäriotos.

Kesällä taas reissattiin Turkuun. Isäni tapasi järjestää lapsukaisille uimapaljuja. Mikään ei olisi voinut olla hauskempaa!

Tukholman seudulta palattiin takaisin Suomeen jo runsaan vuoden kuluttua, kun perheen isä kutsuttiin jatkamaan Pirkkolan urheiluhallin rakenteiden suunnittelua ja rakennustyötä. Diplomityönsä hän oli tehnyt samaisen hallin esijännitetystä sylinterikuorikatosta.

Ei aikaakaan, kun kyseinen toimisto perusti filiaalin Turkuun ja pestasi meidän insinöörin hoitamaan muun muassa Luolavuoren vesitornin suunnittelua ja liukuvalutöiden valvontaa. Niinpä perhe pakkasi kamansa Espoossa. Uusi vuokrakoti löytyi Turun Ispoisista läheltä minun vanhempieni taloa.

Kuva kertoo ulkoilusta omalla pihalla. Se piha vaihtui tamperelaisen rivitalon pihaan kolme vuotta myöhemmin. Sekin asunto myytiin pian. Meidän muuttomatkat jatkuivat, mutta pysähtyivät lopulta itse rakennettuun taloon Kangasalle vuosikymmeniksi.

Vuosien mittaan reissattiin silloin tällöin. Huikein matka tehtiin Kanadaan ja Yhdysvaltoihin 1970-luvun puolimaissa. Sisarusten mukana me vanhemmatkin pääsimme Niagaran putouksille Torontossa asuvien ystävien vieraina. Saimme jopa ystäväperheen kakkosauton lainaksi Yhdysvaltojen kierrosta varten.

Kuvassa tytär parhaan ystävänsä kanssa ja veli tietysti mukana hassuttelemassa. Kyseessä oli tyttären rippijuhla. Velipojalta sellaiset jäivät väliin.

Tässä vaiheessa oli jo asuttu vuosia omassa talossa Kangasalan Kirkkoharjun kupeessa.

Aikanaan sovitettiin valkolakkia ensin siskolle, sitten velipojalle. Tässä velipojan onnitteluhalaukset. Kummallekin koitti irtautuminen lapsuuskodista opiskeluvuosina ja aikuiselämä oman kumppanin kanssa. Tarinoita perheistään kumpikin kertoo itse. Ilokseni olen saanut yhä olla mukana kummankin vaiheissa jossain määrin.

Muistona eräästä yhteisestä lounaasta vuosia sitten nappasin kuvan, jonka myötä onnittelen sekä poikaani että tytärtäni syntymäpäivien johdosta. Omasta ja lasten edesmenneen isän puolesta voi onnitella meitä vanhempia kelpo lapsista. 

Hurlumhei rantahiekalla

Eilisen lauantain muistan lopun ikäni, koska silloin mökkibiitsiä ensi kertaa käytettiin niin kuin asiaan kuuluu. Kolmen sukupolven voimin näet kokoonnuttiin toimintapäivään. Eikä toimintaa tosiaan puuttunut.

Viereisestä kuvasta näkyy, kuinka keskimmäisen sukupolven vanhin syöttää pallon.

Peli jatkui. Pikku hiljaa porukka sai juonesta kiinni ja homma rupesi sujumaan. Pelikenttä oikeine verkkoineen kaikkineen osoittautui vallan mainioksi. Siitä iso kiitos kahdelle Heikille. Toinen Heikki ansaitsee kauniit kiitokset myös kameratyöstä.

Tuomarina tilanteita tarkkasi Heidi. Pisteitä kertyi puolin ja toisin. En kuitenkaan muista, kummat voittivat, nollat vai rastit...

Kaikkiaan seitsemän lajin kisa jatkui lähes tauotta. Yhtenä sorttina yriteltiin juoksua pussissa. Onnistui sen, minkä onnistui - useimmiten jätesäkki repesi heti alkuun.

Minna, oiva puuhamestari, tarjosi lennokkaimman tyylinäytteen pussi melko ehjänä.

Täysin erilaisen näytteen annoin minä, ruokapuolen vastaava. Meno näytti ja tuntui perunasäkin mönkimiseltä. Minäkuvani päivittyi pahan kerran: enää en voi edes kuvitella kirmaavani kuten yli 50 vuotta minua nuorempi tyttärentytär!

Letkeimpiä lajeja Minna oli sovittanut kovien koitosten lomaan. Pelattiin verkkaan mölkkyä ja pentankkia.

Takaperin hyppääminen ei  tainnut ihan iisiä ollakaan. Jäi näkemättä  koko puuhaa, kun ruokahuolto vei ajoittain minut toisaalle.

 Kaikkein koettelevin oli se laji, jossa piti pyöriä kymmenen kertaa ympäri otsa kiinni sateenvarjon kahvassa, varjo maassa. Joka iikka meni aivan sekaisin pysymättä enää kunnolla tolpillaan. Suuntakin petti pahan kerran.

Minua armahdettiin. Sain luvan lopettaa pyörimisen jo viiden rundin jälkeen. Silti askel vietti ankarasti vinoon.

Pikku hiljaa porukka rupesi etsimään huiluupaikkoja. Kesän metsätöistä uupunut Gustaf kökötti hyvän tovin kiven nokassa.


Muukin joukko löysi ennen pitkää istuimia. Kenenkään ei myöskään tarvinnut kärsiä nälkää eikä janoa, mikä näin ruokahuollon kannalta oli helpottavaa havaita.

Olkoon tämä kuvasarja hilpeä tervehdys koko joukolle sekä erityisesti Niinalle ja veljelleen Tommille, jotka eivät päässeet mukaan. Niinalla on omat erityiset puuhansa au pairina Australiassa, mistä onneksi usein saadaan lukea valaisevia blogitekstejä. Tommi löytyy toki lähempää.

Serkkua saattelemassa

Rymättylän kirkkoon kävi kutsu tänään 11:ksi. Ikivanhan kivikirkon aidan vierustoilla parveili saattoväkeä jo hyvissä ajoin. Siinä sitten mietiskeltiin puolin ja toisin, kuka kukin on. En näet tiedä koskaan ennen tavanneeni hurmuriserkkuni Urhon lapsia, joita kuulemma on ainakin seitsemän kolmesta eri äidistä. Yhtä lukuun ottamatta sisarukset perheineen ja lastenlapsineen jättivät hyvästinsä isälle ja ukille. Näiden lisäksi isosisko ja hänen neljä lastaan edustivat vainajan lähisukulaisia. Silti kaikkein tärkein saattaja oli Iris, elämänkumppani, joka pysyi matkassa loppuun asti. Tyttäret luonnehtivat Iristä enkeliksi, jonka turvin Urho selvisi sairaanakin enimmäkseen kotioloissa.

Kirkko on ollut minulle tuttu lapsesta asti, onhan isäni lähtöisin Rymättylästä. Siellä asui koko ikänsä toinen hänen siskoistaan ja pari-kolmekymmentä viimeistä vuottaan nuorin veli. Sotavuosina totuttiin pakenemaan Turun pommituksia isän Hilda-siskon hoiviin Rymättylän kirkolle. Sodan jälkeenkin siellä otettiin aina hyvin vastaan. Niiltä ajoilta jo muistan kymmenen vuotta itseäni vanhemman Urho-serkun komeana haitaria soittavana laulajapoikana. Tänään miehen kaunis ääni kaikui enää haipuvana muistona kirkon holveissa.

Pyhälle Jaakobille omistettu kirkko itsessään on suurenmoinen. Toimituksen alkamista odotellessa katse etsiytyy vääjäämättä kuoriseinän viimeistä tuomiota esittävään maalaukseen. Alempana näkyvät apostolien kuvat. Muita kirkkosalin seiniä kiertää Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta kertova kuvasarja Biblia pauperum eli Köyhien Raamattu. Kattoa ja holveja koristavat kukka-aiheiset ornamentit.

Rymättylän seurakunnan sivuilla mainitaan myös, että entisen kuoriaidan paikkeilla on 1300-luvulta peräisin oleva Triumfikrusifiksi. Muita keskiaikaisia puuveistoksia on kirkossa kaikkiaan kahdeksan. Upea näkymä kirkkosaliin avautuu tästä linkistä klikkaamalla kohtaa kirkko 360° (http://www.rymattylanseurakunta.fi/index.php?page_id=46).

Hartaan siunaustilaisuuden päätteeksi vainaja saateltiin maan poveen isä-Yrjön ja äiti-Nelman kanssa samaan hautaan. Kukkakumpu karttui hiljaisesti, sillä hyvästit oli jätetty jo sisällä kirkossa.

Haudalta siirryttiin viereiseen seurakuntakotiin muistotilaisuuteen. Siellä sain tyttäreni kanssa tilaisuuden tutustua Urhon tyttäriin ja heidän perhekuntiinsa. Hyvältä tuntui sekin, että Urhon Lahja-siskon kaikki neljä lasta kiinnostuivat pikkuserkustaan, siis minun tyttärestäni - vahinko vain, ettei poikani lähtenyt matkaan. Hyvässä lykyssä tapaamisesta seuraa jatkoa. Olisi näet aiheellista vahvistaa seuraavissakin sukupolvissa tietämystä siitä, mistä oikein olemme peräisin ja minkä mutkien kautta osumme olemaan jopa sukua toisillemme.

Kertun-päivä illassa

Olipa kerran Kerttu Elina. Hän syntyi Kaakkois-Suomessa 1910 esikoisena perheeseen, johon pian siunaantui toinen tyttö (1912) ja sitten vielä poika (1914). Nuorimman syntymävuonna isä-Emil kuoli vatsasyöpään vain vähän yli 30-vuotiaana. Kirvesmies oli ehtinyt rakentaa oman isänsä kanssa kolmen huoneen talon ja pihalle ulkorakennuksen, jossa voi pitää lehmää. Perhe ei siis jäänyt asunnotta, vaikka muuten kaikesta oli puutetta.

Leskiäiti sinnitteli pikkuistensa kanssa, pesi pyykkiä ja toimitteli satunnaisia töitä. Miten kuten rahat riittivät. Kunnanisät olivat viedä lapset huutolaisiksi, mutta Ida-äiti ei omiaan luovuttanut. Lapset varttuivat ja alkoivat osallistua elannon keruuseen. Metsä kasvoi marjoja, sieniä kerättiin, kalastettiin.

Vasta sitten kun Kerttu oli jo 12-vuotias, lähikylän opettajaperheen tarjoama lapsenlikan paikka oli se, jonne äiti tytön päästi. Ankarasti tämä kaipasi takaisin kotiin, muttei siihen ruokakuntaan enää ollut asettumista. Ajan oloon Kertusta tuli kuin opettajaperheen jäsen. Pojat kasvoivat. Tuli myös Kertulle aika siirtyä elämässä eteenpäin. Opettajaperhe opasti Kerttua hakemaan kansanopistoon. Siellä hän viihtyi kaksi vuotta ja kutoi muun muassa pellavapyyhekankaan. Siitä syntyi valmiita pyyhkeitä täysi tusina.

Vuonna 1972 Kertun-päivän aattona kuvan iloinen emäntä sai vaikean sydänkohtauksen kotonaan Helsingin Kalliossa. Emme äitini kanssa ehtineet silloin häntä onnitella. Tämä rakas, naimaton  tätini, äidin ainoa sisar, kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Tänään olen muistellut häntä erityisen lämpimästi. Ilokseni huomaan, että hänellä on 1960-luvun lopun kuvassa yllään minun tekemäni juhlaessu. Itse käytän yhä päivittäin tädiltä perimiäni sinivalkoruutuisia astiapyyhkeitä, joista jokainen on kauniisti nimikoitu.

On siis painava syy onnitella kaikkia Kerttu-nimisiä päivänsankareita. Nimi mainitaan sitä paitsi kaikkein vanhimmaksi Suomessa tunnetuksi kristillisperäiseksi naisen nimeksi. Minä en nimen kuullessani muistele Lallin vaimoa, vaan yksinomaan tätä ainutkertaista Kerttu Elinaa. Olenkohan muuten saanut intoni metsissä kulkemiseen tältä lapsettomalta tädiltäni? Hän nimittäin muisti aina kuvata metsän viihtyisänä paikkana. Joskus retkeilimme yhdessäkin metsäpolkuja.