Lapsuusmuistoissa

Turkulaiseen tapaan monet koulut on rakennettu kukkulalle. Kuvan komea kivipytinki on Raunistulan koulu. Se on jo kauan hallinnut maisemaa omalta mäeltään. Sinne marssin äitini kanssa syksyllä 1947 katsomaan, pääsisikö 6-vuotias kouluun. Opettaja lupasi ottaa, jos luokkaan jäisi tyhjä pulpetti. Hyvä oli, että jäi. Niinpä en joutunut takaisin viereiseen lastentarhaan käymään uudestaan sinikellojen ryhmää, vaikka hyvin tarhassa viihdyinkin.

Meitä yhtaikaa koulunsa aloittaneita kokoontuu kerran vuodessa huhtikuun puolivälin paikkeilla tutkailemaan, vieläkö tunnemme toisemme. Tästä toisen luokan kuvasta erotan yhden tytön, jonka silloin tällöin näen kuntosalireissullani, mutta emme vielä ole jutelleet. Hän ei myöskään ole ollut mukana huhtikuisissa tapaamisissa, joita vuodesta 2007 alkaen porukan pojat ovat järjestäneet. Kun seuraavan kerran osumme yhtaikaa kuntoilemaan, tohdin lähestyä. Olen näet huomannut tämän entisen tytön katselevan minua sillä silmällä, että näytän tutulta.

Kaksi kuvan rusettipäätä tapasi tänään koulun nurkilla. Kuljimme lähitienoon kujilla katsastamassa, mitä entisestä rakennuskannasta yhä on tallessa. Paljon on hävinnyt jo siinä vaiheessa, kun Raisiontie leveni monikaistaiseksi. Poissa ovat Talousaitta, Markkasen kauppa, Wahlroosin ruiskutehdas, suutarinverstas ja lähes kaikki puiset asuintalot. Niiden tilalla on mahtirivistöt kerrostaloja, osa melko uusia. Paljon on myös hienoja omakotitaloja. Mutta se puukerrostalo, jossa meidän perhe asui, kunnes hartaasti rakennettuun rintamamiestaloon päästiin muuttamaan jouluksi 1950, on yhä jäljellä.

 Mahtaneeko osoite edelleen olla Keskitalo 17, kuten silloin ennen.
Asunnot ainakaan eivät enää liene pikkiriikkisiä hellahuoneita. Meidän kotiin mentiin keskimmäisestä ovesta ja noustiin portaat toiseen kerrokseen.

Sisävessat ovat tainneet jo aikoja sitten korvata ulkohuussit. Ne sijaitsivat alakuvan vasemmassa laidassa näkyvässä rakennuksessa, jossa oli myös sauna- ja pesutupa. Sen betoniportaasta minua muistuttaa iso arpi alahuulen sisäpuolella. Tuli näet leikityksi naapurin pojan kanssa sen verran huimasti, että ensin kiipesimme katolle, sitten painelimme ympäri pihaa, kunnes kompastuin ja lensin päistikkaa suulleni rappuun. Naama turposi niin, että vain pienestä raosta sai tungetuksi ruokaa suuhunsa. Äiti sekä sätti että häpesi näyttäytyä mokoman hirvityksen kanssa.

Eipä muuten enää ollut pihalla tilaa syreenimajalle eikä paljon muullekaan kasvillisuudelle. Autothan ne pötköttivät rivissä kuin possut ikään entisen lehtimajan paikalla. Oikeita possuja lähitienoilta toki löytyi pulavuosina. Me molemmat entiset rusettipäät muistimme, että kuvan asuintalon takana oli sellainen paikka, jossa jopa teurastettiin sikoja. Kerran näin, kuinka suolia puhdistettiin makkarantekoa varten. Ja makkaroita riitti myytäväksikin, kuten koulukaverini tiesi.

Leppoisaa kävelyretkeä lyhensi ylen kylmä sää. Mutta kunhan ilmat lämpenevät, kuljemme vielä senkin melko pitkän reitin, jota koulukaverini taapersi kansakouluun.

Kertun-päivä illassa

Olipa kerran Kerttu Elina. Hän syntyi Kaakkois-Suomessa 1910 esikoisena perheeseen, johon pian siunaantui toinen tyttö (1912) ja sitten vielä poika (1914). Nuorimman syntymävuonna isä-Emil kuoli vatsasyöpään vain vähän yli 30-vuotiaana. Kirvesmies oli ehtinyt rakentaa oman isänsä kanssa kolmen huoneen talon ja pihalle ulkorakennuksen, jossa voi pitää lehmää. Perhe ei siis jäänyt asunnotta, vaikka muuten kaikesta oli puutetta.

Leskiäiti sinnitteli pikkuistensa kanssa, pesi pyykkiä ja toimitteli satunnaisia töitä. Miten kuten rahat riittivät. Kunnanisät olivat viedä lapset huutolaisiksi, mutta Ida-äiti ei omiaan luovuttanut. Lapset varttuivat ja alkoivat osallistua elannon keruuseen. Metsä kasvoi marjoja, sieniä kerättiin, kalastettiin.

Vasta sitten kun Kerttu oli jo 12-vuotias, lähikylän opettajaperheen tarjoama lapsenlikan paikka oli se, jonne äiti tytön päästi. Ankarasti tämä kaipasi takaisin kotiin, muttei siihen ruokakuntaan enää ollut asettumista. Ajan oloon Kertusta tuli kuin opettajaperheen jäsen. Pojat kasvoivat. Tuli myös Kertulle aika siirtyä elämässä eteenpäin. Opettajaperhe opasti Kerttua hakemaan kansanopistoon. Siellä hän viihtyi kaksi vuotta ja kutoi muun muassa pellavapyyhekankaan. Siitä syntyi valmiita pyyhkeitä täysi tusina.

Vuonna 1972 Kertun-päivän aattona kuvan iloinen emäntä sai vaikean sydänkohtauksen kotonaan Helsingin Kalliossa. Emme äitini kanssa ehtineet silloin häntä onnitella. Tämä rakas, naimaton  tätini, äidin ainoa sisar, kuoli sairaalassa tajuihinsa tulematta. Tänään olen muistellut häntä erityisen lämpimästi. Ilokseni huomaan, että hänellä on 1960-luvun lopun kuvassa yllään minun tekemäni juhlaessu. Itse käytän yhä päivittäin tädiltä perimiäni sinivalkoruutuisia astiapyyhkeitä, joista jokainen on kauniisti nimikoitu.

On siis painava syy onnitella kaikkia Kerttu-nimisiä päivänsankareita. Nimi mainitaan sitä paitsi kaikkein vanhimmaksi Suomessa tunnetuksi kristillisperäiseksi naisen nimeksi. Minä en nimen kuullessani muistele Lallin vaimoa, vaan yksinomaan tätä ainutkertaista Kerttu Elinaa. Olenkohan muuten saanut intoni metsissä kulkemiseen tältä lapsettomalta tädiltäni? Hän nimittäin muisti aina kuvata metsän viihtyisänä paikkana. Joskus retkeilimme yhdessäkin metsäpolkuja.