torstai 12. huhtikuuta 2012

Japani-tunnelmissa

Hyinen huhtikuu ei lannista kevääseen kurkottavan mieltä, jos hiukan auttaa itseään. Pääsiäisen mentyä vaihdoin tietokoneen näytölle kuvan kirsikankukista, joita en ole katsellut paikan päällä Japanissa asti. Mutta sain ilokseni viime keväänä kukkakuvia Kiotosta ystävän ystävältä. Kiitokset taas sinne kauas!

Netistäkin löytyy runsaasti kuvia kirsikankukista vapaasti käytettäväksi. Sieltä poimin viereisen otoksen. Näinä aikoina näet elän taas yhtä japanilaiskauttani, kun luen Junichiro Tanizakin Makiokan sisaruksia (1943 - 1948, suom. Kai Nieminen 1991).

Ensimmäinen osa vangitsi minut elämään mukana osakalaisessa vaurautensa jo ohittaneen kauppiassuvussa. Perinteitä noudatetaan yhä, vaikka muutokset hiipivät yhä lähemmäs. Nautin suuresti neljän sisaruksen hienovaraisesta toistensa huomioon ottamisesta. Perheeseen adoptoidut kahden vanhimman tyttären vävyt ovat hekin täysin mukautuneet perinteiden vaatimuksiin. Kolmannelle tyttärelle etsitään aviopuolisoa, kuten tavat vaativat. Neljäs tytär voi avioitua vasta, kun kolmas on saateltu naimisiin. Mutta yhä uudestaan neuvottelut johtavat umpikujaan. Silti perhe nauttii muun muassa vuosittain toistuvista juhlista. Tärkeimpiä niistä on matka tiettyihin paikkoihin Kiotossa, missä vanhastaan tiedetään kirsikkapuiden kukkivan kauneimmillaan. Hiukan huolta aiheuttaa se, osuuko valittu retkipäivä kaikkein parhaimpaan kukintaan. Elämäntunnoissa korostuu hetkellisyys, josta ylenpalttinen, mutta lyhytaikainen kukkien runsaus katsojilleen muistuttaa.

Klassisesta kauneudestaan kuulut sirot tyttäret herättävät huomiota, kun he pukeutuvat taiten kimonoihinsa lähtiessään kotoa. Sulhaskandidaatteja tavataan hotellin aulassa, aterioidaan ravintolassa. Tilaisuuden järjestelyistä vastaa aina joku perheen ulkopuolinen, joka on ottanut tehtäväkseen esitellä tarjokkaat toisilleen. Valmistelut ovat mittavia, molempien taustoja selvitetään tarkoin.

Näin kerrottuna tarina ehkä vaikuttaa pitkästyttävältä. Mutta kummasti olen täysin tekstin lumoissa. Tanizakin tapa pienin, tarkoin piirroin tuoda näkyville perheenjäsenten toimintaa, luonnetta ja keskinäisiä suhteita pitää lukijan otteessaan.

Pari sataa sivuisen ensimmäisen osan loppupuolella havaitsin toistamiseen vihjeen sotalaivoista. On myös puhetta Itävallan liittämisestä Saksaan. Hitler mainitaan. Pääsin selville, että tässä osassa eletään 1930-luvun loppua. Sodan uhka leijuu perinteisen japanilaisen elämäntavan yllä. Oletan, että toisessa osassa Makiokan tyttärien tyyni elämä murtuu. Se, kuinka Tanizaki kuvaa muutokset, kiinnostaa kovasti. Vastauksia tullee useamman osan verran, sillä kaikkiaan kirjassa on sivuja 714.

Olen varonut vilkuilemasta kirjan loppua tai Wikipediaa, jotta liian tietämisen tuskasta vapaana voin rauhassa ottaa vastaan sen, mitä kirjailijalla on tarjottavana. Pitkästä aikaa olen taas tilanteessa, että  odotan lukuhetkiä. Kevätpuuhat hiukan rajoittavat kokopäiväistä heittäytymistä Makiokan tyttärien - ja samalla mitä ilmeisimmin Japanin - tarinaan.

2 kommenttia:

vanski kirjoitti...

Sinne nyt pihaan pari kirsikkapuuta , eiköhän ne kasva niillä leveyksillä .700 sivua perinteistä Japania tuntuu kyllä aika urakalta...

Lissu kirjoitti...

Myöhäisenä vastauksena Vanskille kerron, että huomasin kommenttisi vasta vuonna 2020 kesäkuun lopulla. Pitäisi olla tarkempi😔