Vartion romaaneja putkeen

Syksyn kolkutellessa ovella olen napannut tovin sieltä toisen täältä ja käyttänyt ne lukemiseen. Marja-Liisa Vartion romaanit Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958/1988), Kaikki naiset näkevät unia (1960) ja Se on sitten kevät (1957) ujuttautuivat tajuntaani tässä järjestyksessä. Kumma juttu, etten muista takavuosina juurikaan lukeneeni Vartiota, vaikka hän on ollut monin tavoin esillä. Kuunnelmia ja TV-näytelmiä toki tuli seuratuksi jo kauan sitten.

Erityisesti vaikutuin Televisioteatterin Se on sitten kevät -version Annista, jota esitti Eila Pehkonen. Äskettäin käsiini osunut Paavo Haavikon muistelmateos Vuosien aurinkoiset varjot puhkaisi jonkinlaisen torjuntakuplan molemmista ja herätti lukemishalun. Samaan suuntaan toimi Vartiosta äskettäin julkaistu elämäkerta - Helena Ruuska, Kuin linnun kirkaisu -, jota kriitikot ovat tarkastelleet, mutta jota en ole vielä lukenut.

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö -teoksesta en löytänyt kansikuvaa.Viereinen kuva esittää Ruuskan kirjoittaman Vartio-elämäkerran kantta. Lujapiirteinen nainen siitä yhä katselee kohti lukijaansa. Aistin hänen tunteneen sekä omakohtaisesti että lähipiiristään niitä eri ikäisten naisten sisäänsä kätkemiä mielialoja, myrskyjäkin, joista romaanit tarjoavat sävykkäitä kuvia.

Kaikki naiset unia koin vaivalloiseksi lukea. Romaanin rouva Pyy rypee omassa itsessään niin, että monet nykyiset puheet narsisteista tuntuvat kevyiltä löpinöiltä. Jossakin vaiheessa hoksasin, että henkilöhahmossa on paljolti samaa kuin  Gustave Flaubertin Madame Bovaryssa. Mutta Vartion rouva Pyy tunkeutuu tuttuudessaan kuitenkin paljon lähemmäs, kiusaksi asti. Huikean rohkea luomus! Ja samalla kuin sairaskertomus.

Se on sitten kevät on ilmestynyt ties kuinka monena painoksena. Minun lukemani, kanneltaan aivan eri näköinen kuin viereinen kuva, on vuodelta 1988. Kirjassa
karjakko-Annin hahmo kasvaa sellaiseksi maaseudulla hiljaksiin uurastaneiden ja pettymysten syövyttämien naisten monumentiksi, etten moista muualta muista. Kuvassa on painavan dokumentin ulottuvuuksia, vaikka fiktiona tarina kerrotaan.

Eipä suotta puhuta Vartion yhteydessä klassikosta. Kieli ei rönsyile (Tuomas Anhavan editoinnin ansiostako?), havainnot ovat tarkkoja, lähikuviin yltävää. Henkilöt elävät. He avaavat lukijalle sisäistä maailmaansa ajatuspuheena. Toimintakohtauksissa tarkastelukeskus vaihtelee henkilöstä toiseen. Kertoja tajuaa henkilöittensä motiiveja. Kukaan ei joudu syytetyn penkille, kenestäkään ei luoda katteetonta sankaria, ei myöskään konnaa. Ihmiset ovat tosia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan upeaa kirjallisuutta muutaman vuosikymmenen takaisista oloista Suomessa.