Kaksi lumoavaa lyyrikkoa

Aila Meriluodon 22-vuotiaana julkisuuteen saama esikoiskokoelma häikäisee yhä. En malttanut pysähtyä erittelemään Lasimaalauksen  runoja, vaan tartuin hurmioituneeseen, paikoin jylhään tunnelmaan. Mitä sanoilla voikaan luoda! Huikeita näkyjä, syviä tuntemuksia... Ja vastakaikua on löytynyt niin, että teosta kuuluu myydyn huikeat sata tuhatta kappaletta. Onneksi kirja edelleen löytyy myös kirjastoista. Wikipediakin kertoo menestysteoksesta pitkään muun muassa näillä sanoin:

Lasimaalaus on Aila Meriluodon runokokoelma ja hänen esikoisteoksensa, joka ilmestyi 1946 WSOY:n kustantamana. Teos sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja syksyyn 1948 mennessä siitä oli otettu kahdeksan painosta. Runot ovat muodoltaan perinteisen loppusoinnullisia ja mitallisia. Taustaa menestykselle antaa sodanjälkeinen suuri kulttuurinnälkä, jonka ansiosta nousi esiin useita runoilijoita. Runotytöksi leimaaminen ja kriitikkojen ylistys nostivat rimaa niin, että Meriluodon seuraava teos, Sairas tyttö tanssii, ilmestyi vasta kuuden vuoden kuluttua. Lasimaalaus nousi yli seitsemänkymmenen käsikirjoituksen joukosta WSOY:n järjestämän runokilpailun voittajaksi.
Lasimaalauksen ilmestyttyä kirjallinen jättiläinen V. A. Koskenniemi otti Meriluodon siipiensä suojaan. Koskenniemi kirjoitti Uudessa Suomessa 17.1.1947: "Suuri runotapaus, harvinainen ilmestys. Niin itsenäistä lyyrillistä debyyttiä on suomalainen runous tuskin vielä kokenut.”
Kokoelman runoa "Kivinen jumala" on verrattu Lauri Viidan Betonimyllärin (1947) "Julku"-runoon sikäli, että molemmat ovat rytmisesti äärettömän tiukkoja ja saavat tuhraan hakea vertaistaan. "Kivinen jumala" on kuin sarja taltan iskuja, jotka hiljaa vaikenevat. Runon jumalhahmo on mykkyytensä lisäksi myös sokea, hengetön ja tunnoton. Meriluoto on luonnehtinut tuon ajan nuorten tuntoja: ”Runoillamme oli sotavuosien kate, varhaisnuoruuden joka oli kokenut kuolemisen ennen elämistä. Kuulostaa pateettiselta, mutta aika oli pateettinen.” Meriluodon nuoruusvuosien tärkein runoilija oli Rainer Maria Rilke, jolta periytyy runon "Kahlaajatyttö" näkemisen motiivi, jolla on tärkeä osa koko hänen tuotannossaan. Vaikka teoksen naiskuva, unelmoivan runotytön imago, oli hyvin perinteinen, runominä oli toisaalta myös ehdoton, uhmakas ja kapinallinen.
Meriluodon tuotannossa on joskus erotettu alun kaksi runoteosta ja sen jälkeinen tuotanto, mutta tosiasiassa sellaista pilkkomista ei ole syytä tehdä, vaan hänen tuotantonsa, myös proosa, on nähtävä jatkumona, sillä edes proosan ja lyriikan rajaa ei voi selvästi määrittää.

Paavo Haavikko (1931 - 2008) on toinen lyyrikko, jonka sanotaan tulleen julkisuuteen täysin valmiina, ilman hapuilevaa ensivaihetta. Kai Laitinen mainitsee Suomen kirjallisuuden historiassaan (1981, 512) ykskantaan, että Haavikko on 1950-luvun moderneista suomalaisista lyyrikoista merkittävin. 

Vaikuttuneena Haavikon omaelämäkerrasta Vuosien aurinkoiset varjot nappasin kirjaston hyllystä Puut, kaikki heidän vihreytensä. Kokoelman nimi on sama kuin ensimmäisen osaston. Samat sanat toistuvat alkurunossa:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
                                  kämmenellä,
          koska oli kevät.
En ehtinyt.

Luen tästä surun. Marja-Liisa Vartio, Haavikon puoliso,  kuoli 17. kesäkuuta 1966. Hän oli syntynyt 1924, samana vuonna kuin Aila Meriluoto, Vartion koulutoveri.  Kokoelman muut osastot jäivät tällä kertaa minulle jossain määrin vieraiksi, koska olin yhä kiinni Vartion ja Haavikon tarinassa.

Nyt tunnen tutkailleeni tarpeeksi näitä kauan sitten parnassolle ilmestyneitä sanantaitajia. Etsiskelen uusia suuntia lukemisille. Valinnanmahdollisuuksia riittää... 

Vartion romaaneja putkeen

Syksyn kolkutellessa ovella olen napannut tovin sieltä toisen täältä ja käyttänyt ne lukemiseen. Marja-Liisa Vartion romaanit Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö (1958/1988), Kaikki naiset näkevät unia (1960) ja Se on sitten kevät (1957) ujuttautuivat tajuntaani tässä järjestyksessä. Kumma juttu, etten muista takavuosina juurikaan lukeneeni Vartiota, vaikka hän on ollut monin tavoin esillä. Kuunnelmia ja TV-näytelmiä toki tuli seuratuksi jo kauan sitten.

Erityisesti vaikutuin Televisioteatterin Se on sitten kevät -version Annista, jota esitti Eila Pehkonen. Äskettäin käsiini osunut Paavo Haavikon muistelmateos Vuosien aurinkoiset varjot puhkaisi jonkinlaisen torjuntakuplan molemmista ja herätti lukemishalun. Samaan suuntaan toimi Vartiosta äskettäin julkaistu elämäkerta - Helena Ruuska, Kuin linnun kirkaisu -, jota kriitikot ovat tarkastelleet, mutta jota en ole vielä lukenut.

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö -teoksesta en löytänyt kansikuvaa.Viereinen kuva esittää Ruuskan kirjoittaman Vartio-elämäkerran kantta. Lujapiirteinen nainen siitä yhä katselee kohti lukijaansa. Aistin hänen tunteneen sekä omakohtaisesti että lähipiiristään niitä eri ikäisten naisten sisäänsä kätkemiä mielialoja, myrskyjäkin, joista romaanit tarjoavat sävykkäitä kuvia.

Kaikki naiset unia koin vaivalloiseksi lukea. Romaanin rouva Pyy rypee omassa itsessään niin, että monet nykyiset puheet narsisteista tuntuvat kevyiltä löpinöiltä. Jossakin vaiheessa hoksasin, että henkilöhahmossa on paljolti samaa kuin  Gustave Flaubertin Madame Bovaryssa. Mutta Vartion rouva Pyy tunkeutuu tuttuudessaan kuitenkin paljon lähemmäs, kiusaksi asti. Huikean rohkea luomus! Ja samalla kuin sairaskertomus.

Se on sitten kevät on ilmestynyt ties kuinka monena painoksena. Minun lukemani, kanneltaan aivan eri näköinen kuin viereinen kuva, on vuodelta 1988. Kirjassa
karjakko-Annin hahmo kasvaa sellaiseksi maaseudulla hiljaksiin uurastaneiden ja pettymysten syövyttämien naisten monumentiksi, etten moista muualta muista. Kuvassa on painavan dokumentin ulottuvuuksia, vaikka fiktiona tarina kerrotaan.

Eipä suotta puhuta Vartion yhteydessä klassikosta. Kieli ei rönsyile (Tuomas Anhavan editoinnin ansiostako?), havainnot ovat tarkkoja, lähikuviin yltävää. Henkilöt elävät. He avaavat lukijalle sisäistä maailmaansa ajatuspuheena. Toimintakohtauksissa tarkastelukeskus vaihtelee henkilöstä toiseen. Kertoja tajuaa henkilöittensä motiiveja. Kukaan ei joudu syytetyn penkille, kenestäkään ei luoda katteetonta sankaria, ei myöskään konnaa. Ihmiset ovat tosia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan upeaa kirjallisuutta muutaman vuosikymmenen takaisista oloista Suomessa.