Sivistyneistön hillitty murhenäytelmä

Viikon mittaan tunti jos toinenkin on vierähtänyt Riikka Pulkkisen oudonnimistä Totta-romaania (2010) lukien. Kolmen sukupolven toisiinsa livimittyviä kokemuksia ja niistä kumpuavia tunteita pöyhivä kerronta mietityttää minua yhä. Ihailen toki kirjoittajan taitavuutta kolmiodraaman sommittelijana ja kaiken sanoiksi pukijana. Silti jokin lukiessa myös rasitti: liika hienostuneisuus, suvereenin kerroksellinen rakenne, naisen äänen kaiku silloinkin, kun on kyse miehen tunteista.

Voin kuvitella, että lastenpsykiatrituttuni tuskin jaksaisi paneutua kirjaan, jossa uppoudutaan moiseen, paikoin asiantuntevalta kuulostavaan  ihmissuhdepyöritykseen. Esimerkiksi tarinassa tärkeän Eleonora-tytön reaktiot aikuisten tekemisiin saattaisivat paitsi herättää ihailua, myös palauttaa mieleen kaiken sen, mikä muistuttaa ihmisistä terapiatilanteissa. Ei ihme, että tämä tuttuni lukee mieluimmin vaikkapa historiantutkimuksia.

Totta-romaanissa kyse on sivistyneistön tarinasta, pohjakuvioltaan samasta kuin Helvi Hämäläisen Säädyllisessä murhenäytelmässä. Sen 4. painoksen eksemplaarin vuodelta 1952 olen ostanut joskus 1970-luvulla 3,40 markalla. Muistan yli 500-sivuisen romaanin tiheän, yksityiskohtiin paneutuvan kerronnan, samoin sen, että teos synnytti ilmestyessään ison kohun: tunnistettavan takavuosikymmenten sivistyneistöpariskunnan kotiapulaisesta tulee miehen rakastettu.

Kiehtovasti Hämäläisen suurromaani alkoi häämöttää Totta-teoksen läpi lukemisen edetessä. Jollekulle kirjallisuuden opiskelijalle teosten vertailu tarjoaisikin oivan aiheen opinnäytetyöhön. Minä en niin isoon urakkaan ryhdy. Sen sijaan tartun Pulkkisen uusimpaan nimeltään Vieras. Esikoisteos Raja tuli luetuksi tuoreeltaan.

Jätän enemmät pohdiskelut Pulkkisen kirjasta, sillä aiheesta löytyy kosolti kommentteja netistä. Kun avaa vaikkapa tämän linkin, löytyy paneutuvan lukijan tarkkoja havaintoja. Tekstin loppuun kirjoittaja on lisäksi koonnut useita kiinnostavia jatkoyhteyksiä. Kiitos niistäkin.