Patriarkkaa iltapuhteella

Kävin eilen katsomassa itseäni peilistä. Näin kuvani paljon tarkemmin kuin konsanaan kotona kylppärissä. Asiaan vaikutti ratkaisevasti Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Patriarkka Suomen kansallisteatterissa. Yleisö sai heti alkajaisiksi tuntumaa peiliin tuijottelusta, kun ei näyttämöllä vielä muuta ollut tarjolla kuin kookas peilipinta.


Turun teatterikerho kuljetti peräti kaksi bussilastillista meitä Patriarkasta kiinnostuneita iltapuhteeksi Helsinkiin. Turhaa reissua emme tehneet, sillä jo pelkät näyttämötekniset ratkaisut osoittivat, että yli 140-vuotiaassa teatterissa eletään tätä päivää. Itse näytelmä herätteli tarkastelemaan perheen ja maan asioita sukupolvi ja -puolivinkkelistä 60-luvulta nykypäivään. Rakentajina ja vastuunkantajina itseään pitävä miesten sukupolvi hapuili tajutakseen terapiasukupolveksi leimattuja omassa perheessään. Toisinkin päin otti koville. Naisille oli alkuun varattuna vain sopeutujan osa.

Minulla isoäitinä on rutkasti kokemuksia, joille löysin kaikupohjaa näyttämöllä esitetystä. Kuinka tuttua onkaan toistensa ohi puhuminen! Uskallus ottaa kiperiä aiheita puheeksi yhteisessä ruokapöydässä onnistuu harvojen arjessa, mutta näyttämölle luotuihin tilanteisiin on lupa heittäytyä ja katsella itseään osana sopivia roolihahmoja. Ah, kuinka nautinnollista olikaan samastua totuuksia laukovan Petra-miniän vuodatukseen ensimmäisen näytöksen kohokohdassa... Virpi-vaimon tuskailut omasta äitiydestään osuivat nekin itse koettuun. Ja entä sitten miesten unelmien toteuttaminen vaikka toisten kustannuksella! Tai naisten suostuminen omien unelmiensa hylkäämiseen. Huh-huh, semmoistako elämä on?

Suna Vuori kirjoittaa Helsingin Sanomissa 21.9.2012, että Patriarkka täyttää odotukset vain osittain.
"- - Olennaisin, mitä Jokelalla on sukupolvi- ja samalla sukupuolikonfliktista sanottavanaan, tiivistyy yhteen kohtaukseen esityksen ensimmäisellä puoliskolla. Se onkin komea kohtaus, myös visuaalisesti, taustan peilipinnan taakse piilotettujen kameroiden ja niiden ristiin ajettujen lähikuvien ansiosta.
Tilanne alkaa päivällispöydästä, kuten parhaat keskustelut usein. Isännän omahyväisyydestä tarpeekseen saaneen päähenkilö-Heimon miniä, tiukka feministi Petra (Kristiina Halttu), lausuu julki käsityksensä edellisen sukupolven miehistä: "Mulkkuja."
Määritelmä osuu Heimon (Raimo Grönberg) ystävään, rasvaisesta huumoristaan liukkaaseen Kaleen, jota Juha Muje armoitetusti esittää.
Heimo ja Kale loukkaantuvat, totta kai, mutta vielä voimakkaammin puheeseen reagoivat seurueen muut naiset: Kalen pian entinen virkamiespuoliso (Kaija Pakarinen), Heimon turhautunut vaimo Virpi (Kirsti Wallasvaara) sekä Heimon ja Virpin sovinnainen tytär (Pirjo Määttä). Heimon ja Virpin vähän kaikesta ahdistunut poika Jarno (Juha Varis) vetäytyy.
Piilossa pidettyihin arvoihin sohaiseminen puhkaisee paiseen, josta valuu visvaa useammankin parisuhteen ja perinnön päälle.
Jännitteitä ei kuitenkaan pureta. Suurta välienselvittelyä ei tule, ei kohtaamista eikä puhdistusta, ei edes tuhoa.- - " (http://www.hs.fi/kulttuuri/Arvio+Kansallisteatterin+Patriarkka+t%C3%A4ytt%C3%A4%C3%A4+isot+odotukset+vain+osittain/a1348113308182).

Katsoin näytelmää huomattavasti innostuneemmin kuin Suna Vuori. Oikeastaan olen samoilla linjoilla kuin Maria Säkö, jonka arvio on ilmestynyt 27.9.2012. Lainaan tähän pikku katkelman pitkästä arvioista:

"- - Patriarkka on henkeäsalpaavan upeasti näytelty ja täynnä pakahduttavan tunnistettavia hetkiä, joista muodostuu pelkkää ajankuvaa laajempi, panoraamamainen esitys nykypäivän ihmisestä yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa. Patriarkka limittää kohtauksia, nappaa hetkiä sekä liikkuu suvereenisti ajassa ja paikassa.
Suuren tarinan sijaan piirtyy näyttämölle koko ajan tarkempi kuva, johon katsojan on otettava kantaa järjellään ja sydämellään. Verkko on tiheä, ja jokainen katsoja poimii siitä ne asiat, jotka osuvat häneen. Samankaltaista haastavuutta oli jo Jokelan aiemmassa teoksessa, Esitystaloudessa. Patriarkan havainnot – ja katsojassa heräävät pohdinnat – ulottuvat kuitenkin laajemmalle alueelle.- - ".

Arvio kannattaa lukea kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.skenet.fi/artikkeli/12/09/patriarkka.

Näytelmä olisi tarpeen nähdä toistamiseen, jotta ehtisi hoksata myös sellaiset visuaaliseen toteutukseen ladatut painotukset, jotka näkymiä ihmetellessä pyyhkäisivät ohitse.  Monia herkullisia häivähdyksiä vilahtelee yhä muistin sokkeloissa, mutta harmikseni huomaan, etten saa niistä enää kunnolla otetta.