Luottavaisuuden loppu

Sain viime tammikuussa lahjaksi Paula Havasteen romaanin Yhden toivon tie (2012). Lähes 450-sivuinen teos on pyörinyt pöydillä, kunnes vihdoin nappasin sen mukaani mökille. Sattui sopivasti, sillä telkkarista näkyy vain hajoavaa pikselimössöä. Antenni näet osoittaa väärään suuntaan, koska masto on aivan mutkalla. Luultavasti viime torstaina neljän joutsenen lentäessä mökin yllä yksi arvioi lentokorkeutensa väärin ja törmäsi antennin mastoon. Ilmankos lintu taaperteli pöllämystyneenä pihalla ja poistuikin paikalta kävellä paarustaen.

Niinpä aikaa on riittänyt lukemiseen. Alkuun päästyäni jatkoin yötä myöten, mikä on iltauniselle vallan tavatonta. Kirjailija on osannut rakentaa tarinansa kahdesta sisaruksesta niin, että lukija pysyy mukana matkassa. Ina Ruokolainen arvioi kirjan Keskisuomalaisessa 5.8.2012 ja otsikoi kritiikkinsä sanoilla Paula Havaste - toivon tie. Kirja saa paitsi niukan arvion myös pätevän kuvauksen. Teksti kannattaa lukea, jos haluaa tietää juonen pääpiirteittäin.

Pitkään minua kiusasi kirjoittajan tietynlainen pedagogisuus. Hän on upottanut teokseensa tutkimuksista, aikalaiskertomuksista ja kirjallisuudesta tuttuja tietoja olosuhteista jatkosodan loppuvaiheista etenkin Lapissa. En osaa arvottaa kovin korkealle romaania, joka pitää lukijaansa oppilaana. Myös kieli kaikessa selkeydessäänkin jätti kalvakan vaikutelman. Teksti tuntuu hyvältä asiaproosalta, mutta jää kauas sellaisten pohjoisen sanataiteilijoiden kynänjäljestä, jota saa lukea esimerkiksi TimoK. Mukan, Rosa Liksomin tai Katja Ketun teoksista.

Silti myönnän, että kertomuksen rakenne tai suorastaan dramaturgia on niin pätevä, etten malttanut edes nukkua, ennen kuin olin lukenut kokonaan jakson, johon romaani kulminoituu. Siinä Oili taivaltaa lokakuisessa sateessa kohti Rovaniemeä ja kokee lopulta sen, mikä sodissa naisia kaikkialla uhkaa. Tässä pitkässä marssissa Oili lähes menehtyy. Lukija alkaa hahmottaa henkilöhahmon symboloivan koko Suomen tai ainakin Lapin kohtaloa, kun voittajat pääsivät sanelemaan ehtonsa ja entisten aseveljien tiet erosivat. Samalla kuitenkin ärsyynnyin Oilin äärimmilleen viedystä luottavaisuudesta. Kirjailija on muokannut hänestä varoittavan esimerkin. Oili on elänyt sotavuodet kuin kuplassa kuulematta, näkemättä muutoksen oireita ja tajuamatta ääritilanteessakaan tulleensa petetyksi. Tällainen kepeä sinisilmä on ollut helppo saalis saksalaiselle Horstille. Tiedä sitten, onko kirjoittaja halunnut tarkastella sota-ajan naisten mahdollisuuksia torjua ajan uhkat linnoittautumalla unelmiinsa. Anna-sisko näet toistaa jossain määrin samaa menetelmää maisterintutkintoaan viimeistelevänä perheenemäntänä pientilalla Etelä-Suomessa.

Kaiken kaikkiaan Havasteen teos on kelpo lukuromaani, jonka lopussa pilkottaa toivo - melkeinpä kuin nuortenkirjoissa.