Kaunis mieli, Oscar-hitti takavuosilta

Perjantai-illan leffaksi valikoitui DVD-hankinta vuosien takaa: matemaatikko John Nashin sairaskertomukseen väljästi perustuva A Beatiful Mind, Kaunis mieli (2001). Wikipedia tarjoaa johdannoksi tietoja omaperäisestä ja omalaatuisesta Nashista, samoin löytyy kuvaus neljällä Oscarilla palkitusta elokuvasta. En siis ryhdy selostamaan juonta tai mitään muutakaan sellaista, mikä löytyy linkkejä seuraamalla. Keskityn siihen, mikä kumma saa elokuvan pullahtamaan tavan takaa mieleen.

Se kumma on pääsy skitsofreniaa potevan mieleen, joka rakentelee äärimmäisen toden tuntuisia henkilöhahmoja ja tapahtumia. Elokuva on tehty siten, että ainakin minä katsojana narahdin pitkään uskomaan, että esitetyt tapahtumat ovat "tosia" niin kuin ne vain leffassa voivat olla. Esimerkiksi huima kohtaus, jossa Nash loistaa numeronerona Pentagonissa ja ratkaisee ällistyttävän nopeasti lukusarjoihin koodatun venäläisten viestin, lienee vähintään rajatilaa. Kun Nash vilkaisee olkansa yli, hän näkee hattupäisen miehen seuraavan tapahtumia yläkerran ikkunasta. Otin tilanteen todesta, kunnes ennen pitkää kävi vääjäämättä ilmi, että ainakin mieshahmo on pelkästään Nashin luomus. Sellaisia kyttääjiä toki sopi odottaa näkevänsä 50-luvun yhdysvaltalaisissa elokuvissa. Ei siis ihme, että Nash saa aineksia mielensä kuviin ajan vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Jo elokuvan alkujaksoissa Nashin aloittaessa yliopisto-opintoja tapahtumiin ilmestyy ykskaks huonetoveri, jota en alkuunkaan osannut pitää  muuna kuin todellisena ihmisenä. Riehakas, solakka, sosiaalisesti taitava, kirjallisuutta opiskeleva Herman edustanee Nashin toiveminää. Hänestä samoin kuin hattumiehestä salaisena työnantajana tulee Nashin vakituisia seuralaisia. Näihin liittyy vielä Hermanin "sisarentyttö" Marce, jonka Herman kertoo jääneen orvoksi vanhempien kuoltua autokolarissa. Kolmikko ilmaantuu Nashin ulottuville ja kutsuu tätä yhä vaativammin mukaansa. Ihmeeltä tuntuu, että harhoihinsa uponnut Nash alkaa kuitenkin oivaltaa, ettei ainakaan Marce ole oikea ihminen, koska hän  pysyy aina yhtä pikkuisena, noin 8-vuotiaana.

Alkaa taistelu sairaalassa aloitettua lääkehoitoa vastaan. Näkymät perheen oloihin sairaan miehen kanssa on tehty niin intensiivisesti, ettei leffan katsomista voi hetkeksikään keskeyttää. Taival vaikeuksien kautta voittoon kulkee niin, että katsoja alkaa kyynelehtiä. Viisaan vaimon järkkymätön tuki auttaa Nashia hitaassa paluussa takaisin Princetoniin. Sieltä löytyy kirjaston nurkkaus, jossa hän hissukseen puuhaa omiaan, kunnes ensin yksi, sitten yhä useampi opiskelija lähestyy arvostettua peliteorian kehittäjää. Nash alkaa ohjata opiskelijoita ja uskaltautuu pikku hiljaa luentosaliinikin. Silti tuttu kolmikko kulkee mukana, mutta Nash ei enää keskustele kumppaneidensa kanssa. Hän on niin sovinnossa sairautensa kanssa, että rohkenee tyynesti myöntää kysyjille asiantilan.

Melkeinpä nyyhkyleffan sfääreihin päästään siinä vaiheessa, kun Nash ottaa vastaan taloustieteen Nobel-palkinnon 1994 ja osoittaa puheessaan suurimmat kiitokset vaimolleen. Perhe on koossa, poika mukana juhlassa. Happy end lienee totisinta totta, sillä myös Kaunis mieli -elokuvaa palkittaessa Nash vaimoineen oli tilaisuudessa läsnä.

Ja minä mietin, onko voimakas mielikuvitus mahdollinen vain skitsofreniaan kalleellaan olevassa mielessä. Esimerkiksi sellaisten kuvitteellisten maailmojen luominen kuin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläinen kuuluu suistaneen kuvittelijansa mieleltään sairaaksi, kun piti irrottautua luomuksesta kaikkensa antaneena. Onko syytä olla tyytyväinen, ettei yllä moisiin suorituksiin?