Silta valvottaa

 Jo yhdeksänä sunnuntai-iltana TV-sarja nimeltä Silta eli Bron/Broen on houkutellut minut iltaunisen valvomaan ja tuoreeltaan katsomaan vuorossa olleen jakson. Siksi toiseksi hurja tarina jää vaivaamaan mieltä niin, ettei nukkumisesta tule pitkään aikaan mitään. Viime yönäkin kieriskelin sängyssä ja mietin, mistä Silta oikein puhuu.

Yle hehkuttaa sivuillaan rikosdraamasarjan laadukkuutta ja mainitsee muun muassa, että ruotsalais-tanskalaista alkuperää oleva sarja on ollut jättimenestys, voittanut lukuisia palkintoja ja sen esitysoikeudet on myyty jo yli 50 maahan. Tarina alkaa, kun Ruotsin ja Tanskan väliseltä Juutinrauman sillalta löytyy naisen ruumis. Molempien maiden poliisi kutsutaan paikalle ja pian selviää, että heillä on käsissään tavallista monimutkaisempi tapaus.
 - - Sillan päähenkilöitä ovat Malmön poliisin pilkuntarkka Saga Norén (Sofia Helin) ja Kööpenhaminan poliisin löysäranteinen Martin Rohde (Kim Bodnia). Saga on monella tapaa erittäin pätevä poliisi, mutta sosiaalisesti tavattoman erityislaatuinen. Martin taas on hänen vastakohtansa: empaattinen ja hyvä ihmisten kanssa, mutta sääntöjen suhteen melko huoleton. Kaksikolle selviää pian, että heillä on käsissään yhden siltamurhan sijaan kaksi ja että murhaaja ei tapa vain tappamisen ilosta, vaan hänellä on oma yhteiskunnallinen sanomansa. Järisyttävä kaksoismurha onkin vasta alkua tappajan hyytävälle suunnitelmalle, jota hän on valmistellut vuosia. 

No, sarjasta lienee kirjoitettu useiden lehtienkin palstoilla niin paljon, etten jatka sisällöstä tämän enempää. Minua pohdituttaa se, miten etenkin Martin joutuu silmäkkäin sellaisten omien ratkaisujensa kanssa, joiden hän on kuvitellut jääneen ja jäävän piiloon. Pikku hiljaa mies näet taipuu myöntämään osuutensa kauheisiin tapahtumiin ja säikähtää osallisuuttaan, jopa jonkin asteista syyllisyyttään. Saga katselee tapahtumia melkoisen erilaisesta vinkkelistä. Pikaiset juttuhetket näiden kahden kovassa paineessa työtään tekevän poliisin kesken ovat minulle isoja avauksia ihmisen ahdinkoon. Perhe, etenkin aikuinen poika yhdestä entisestä perheestä, kokee Martinin pettäjänä, kun taas minä katsojana näen miehen ihan toisin. Käsikirjoittajat ovat luoneet muun muassa tilanteen, jossa satunnaisesta vieraissa käynnistä paisuu kotona niin iso juttu, että vaimo heittää Martinin ulos - ja mies lähtee vastaan panematta.

Ajattelemisen aiheita tarjoaa myös Martinin sterilisaatio, joka paljastuu työkavereillekin, kun Saga asian  höläyttää julki. Hänelle mikään asia ei ole sellainen, josta pitäisi vaieta. Sagan reaktiot ovat vapauttavia. Toisaalta Martinista yllättäen purskahtava yletön kiukku kuulustelutilanteessa talttuu äkkiä, kun Saga omalaatuisella rauhallisuudellaan palauttaa toiminnan asialinjoille. Kumpikin oppii vähin erin toiseltaan, kuinka ihmisten kanssa on hyvä toimia. Harvinaisen mittavan käsittelyn saavat Martinin syrjähypyt ilman, että olisin tunnistanut juttuhetkissä moralisointia. Toisaalta myös Saga saa opastusta Martinilta esimerkiksi siinä, milloin muille olisi hyvä jaella kiitoksia. Saga ei tunnu huomaavan, että hän kiinnostaa miehiä muutenkin kuin seksikumppanina. Martinin avulla Saga saa vihiä siitä, että mies tosiaan voi kaivata seurustelua, ei pelkästään seksiä. Kiinnostavaa!

Tarina on tiheä. Siinä risteilee säikeitä vakavista yhteiskunnallisista ongelmista aikuisten erilaisiin töihin. Lasten kokemukset pilkahtelevat usein esiin. Poliisien yhteistyö kahta puolen pitkää siltaa valottuu tarkasti. Paljastuu myös se, että poliisien joukossa piilee rikollisia. Kun tietty väkivallan virkamies on kokenut romahduksen omassa perheessään, kyltymätön viha on alkanut muovata entisestä "hyvästä ihmisestä" murhaajaa. Pikku hiljaa tapahtumat ovat kiertyneet yhä lähemmäs Martinin perhettä. Jo pitkään olen jännittänyt, milloin perheen lasiseinäinen talo on se, joka ei enää suo kenellekään mitään turvaa. Eilisiltaisessa jaksossa pelkoni toteutui. Jakso ei tosiaan ollut mikään tuutulaulu nukkumaan menijälle. Silti aion katsoa ensi sunnuntaina sarjan 10. ja tällä erää viimeisen osan, vaikka se hyvinkin voi valvottaa minua tuntitolkulla. Toisaalta jumalan asemassaan käsikirjoittajat ovat voineet rakentaa loppuun sellaisen katharttisen ratkaisun, ettei katsoja jää kieriskelemään mihinkään kauhukuviin, vaan vapautuu niistä. Saapa nähdä, kuinka käy.