Westötä på svenska - vavisuttavaa

Taas tuli ostetuksi e-kirja, tietysti på svenska, kun Kjell Westön Hägring 38 -uutuuden (2013) sai

lähes kympin halvemmalla kuin painetun ja painavan opuksen. Ensi alkuun kieli tuotti hiukan tuskaa, mutta samalla myös ihastutti. Sain pitkästä aikaa tuta, kuinka sävykästä ruotsia taitava kirjoittaja tuottaakaan. Merkkailin lukiessa sanoja, joiden merkityksiä äsken vielä tarkistin sanakirjasta. Lukulaite näet kirjaa korostetut sanat sivunumeroinneen listaksi ja tarjoaisi selityksenkin, jos kyse olisi englannin kielisestä tekstistä. Ilokseni huomasin, että loppua kohden pysyin yhä paremmin kärryillä, vaikken oitis olisi osannut suomentaa oudon oloisia ilmauksia.

Ryhdyin lukemaan Kangastusta lähes ilman ennakkotietoja. Pikaisesti lukaisin Lukuneuvojan vinkin täältä. Yhtään arvostelua tai muuta tietoa en etsinyt. Riitti, että teos löytyi Elisa Kirjasta. 

Painetun kirjan kansi vihjaa toiseen päähenkilöön, rouva Wiikiin.

Takakannesta selviää lisää sisällöstä:
"Året är 1938. Adolf Hitlers expansionspolitik väcker både vrede och beundran, inte minst i den så kallade Onsdagsklubben i Helsingfors - ett informellt diskussionsforum, som består av några gamla vänner till advokaten Claes Thune. Klubbkvällarna är lika mycket en ursäkt för att supa ihop som för att prata politik, men detta år är det tydligt att Europas splittring också är Onsdagsklubbens. Claes Thunes intresse för den glada samvaron börjar falna och han ägnar hellre sin tid åt att skriva utrikespolitiska artiklar för dagspressen. Thune står vid ett vägskäl i sitt liv. Han har nyss genomgått en skilsmässa och de privata bekymren gör att han inte orkar engagera sig i sin byrå som tidigare. Som tur är har han en duglig hjälp i sin nyanställda kontorist, Matilda Wiik. Men fru Wiik känner sig inte särskilt duglig. Hon jagas av minnen från inbördeskriget, då hon var sexton år gammal och tvingades uppleva saker hon försökt glömma sedan dess. En dag hinner minnena ikapp henne. När Onsdagsklubben har möte på kontoret uppfattar hon en röst hon hade hoppats aldrig behöva höra igen."

Historia kiinnostaa. Vaikutuin jo Westön edellisistä romaaneista, joiden perusteella koen voivani luottaa siihen, että Westö on taas tehnyt taustahommansa pätevästi. Lisäpainoa hänen Helsinki-kirjansa saavat siitä, että hän tuo näyttämölle suomenruotsalaisia hyvin tuntemastaan kulttuuriympäristöstä. Niinpä bättre folkin edustajiksi luodut romaanin vanhat kaverukset ovat tarjonneet kirjoittajalle oivan mahdollisuuden näyttää, kuinka käytökseltään ja  poliittisilta näkemyksiltään erilaisia vähemmistökieliset, monella tavoin etuoikeutetut miehet sittenkin ovat olleet. Rouva Wiik taas edustaa kaksikielisiä, raskaitten kokemusten ihmisiä työväenluokasta. Hän on kuitenkin pystynyt  hankkimaan koulutusta, päässyt sisätöihin, kehittynyt konttoristina taitavaksi ja siten edennyt alempaan keskiluokkaan.

Kuuman kesän mittaan kirjan toinen päähenkilö Claes eli Klabben - kaikilla lempinimiä - tapaa lomatunnelmissa porukasta kaksi, molemmat niin äärioikeistolaistuneita, että tuntuvat perin vierailta. Onsdagsklubbenin kokoontumisissa poliittiset näkemyserot kärjistyivät jo keväällä.  Ainoa Klabbenin tapaan liberaali on lapsuudenystävä, psykiatri Robi Lindemark. Kova paikka on se, että Klabbenin vaimo Gabi otti ja lähti tämän matkaan. Silti miehet mahtuvat joten kuten samaan huoneeseen. Porukkaan kuuluvan juutalaisen Jogi Jaryn horjuva mielenterveys yhdistää heitä ja muutakin porukkaa hetkeksi. Jogin kammottava kokemus vasta avatulla Olympiastadionilla, kun Jogin veljenpojan selvä juoksuvoitto mitätöidään,  nyrjäyttää Jogin tasapainosta. Niinpä Robi ottaa hänet taas sairaalaansa Kopparbergetiin (Nikkilään?). Vaikuttavaa, uskottavaa, monia ihmismielen liikahduksia tavoittavaa kerrontaa. Lukijalle avaututuvat keskeisten henkilöiden ajatukset, muistot ja muiden ihmisten arvioinnit eräänlaisena tajunnanvirtana, jota on helppo seurata.

Etenkin rouva Wiikistä, asianajaja Thunesta ja Robista  muodostuu pikku hiljaa yhä sävykkäämpi kuva. Silti loppuratkaisu paljastaa perin juurin ällistyttäviä seikkoja niin rouva Wiikistä kuin varsinkin Robista. Samalla tavoin vuoden 1938 maailmanpoliittiset tapahtumat pikku hiljaa vahvistuvina, mutta vielä kaukaisina uutisina syövyttävät ihmisten välisiä suhteita. Myös vuosi 1918 kaikkine kammottavuuksineen tikittää yhä kuin aikapommi monien kirjan henkilöiden mielessä. Tarinaan kutoutuu komeasti säikeitä todellisista historian tapahtumista. Yleinen ja yksityinen ristivalottuvat.

Westön romaanin matkassa tunsin päässeeni 1930-luvun lopun tunnelmiin, joissa yhtenä kangastuksena häämötti sodan voimistuva uhka. Saman vuosikymmenen alkupuoli tuli minulle kauan sitten tutuksi, kun luin seitsemän eri suomalaispuolueen lehtiä vuosilta 1932-34 yleisen historian pro gradu -tutkielmaani varten. Ajan henki lapualaisintoiluineen löyhähteli silloin vahvasti lehdistä ja on pysynyt mielessä, mikä auttoi minua tajuamaan Westön romaania.  Kuva tarkentui kirjan henkilöhahmoista, jotka piirtyivät uskottavina mieleeni. Monesti tuntui kuin olisin katsonut erittäin kiinnostavan näytelmän kohtausta. Mietittävää riittää. Hienovaraisesti Westö näyttää, kuinka vuoden 1938 mittaan vanhojen kaverusten ystävyys rakoilee rakoilemistaan. Lopulta myös lukija kysyy, kuinka raskaita salaisuuksia läheisetkin voivat muilta piilottaa itseensä ja mitä niistä seuraa. Mitä perimmäisiä motiiveja löytyneekään kunkin ihmisen tekojen taustalta?