Jo jonkin aikaa suunnitelmissa on ollut kunnon kävelyreissu, jolle eilinen vappuaatto tarjosi oivan sään. Suuntakin oli selvä: Turun Skanssista Katariinanlaaksoon. Sinne johtaa upea ulkoiluväylä, jota talvella hiihdetään. Alkumatkaa taaperrettiin minulle ennestään käymätöntä reittiä. Viitat kertoivat eri etapeista matkamäärineen. Kun kohdalle osui "Harittu 800 m", hoksasin soittaa keskimmäiselle tyttärentyttärelle ja kysäistä, sopiiko käydä vilkaisemassa pariskunnan uutta kotia. Sopihan se. Sinne sitten koukattiin ihastelemaan ja toivottamaan hauskaa vappua.
Seuraavaksi taivallettiin hissuksiin kohti Rauvolan kuulua lahtea, muinaista tastelujen paikkaa, nykyistä lintubongareiden paratiisia. Tavattiin koiranulkoiluttaja, joka intoili näkemistään kyistä ajotiellä jossakin Nauvossa päin. Autoilijat kuulemma tappoivat niitä kuin huvikseen, mistä kertoja tuntui olevan hyvillään. Taisi itse olla mukana puuhassa, kun täräytti minulle kyiden puolustajalle, että PERKELE...
Lintutornilla käynti ei paljoa innostanut. Niinpä palattiin hetteikön yli tarkasti pitkospuille askeltaen ja kurvattiin takaisin ulkoiluväylälle. Lähes saman tien jalat veivät minulle tuttuakin tutummille lapsuuteni poluille, jotka nykyisin risteilevät Katariinanlaakson luonnonsuojelualueeksi nimetyssä tammimetsikössä. Siellä kaatuneet puuvanhukset lahoavat arvokkaasti ja tarjoavat ravitsevaa suojaa ötököille ties kuinka pitkään. Näitä luonnon vaikuttavia merkkejä kaverinikin on monien Turku-vuosiensa aikana käynyt tarkkailemassa ja kuvaamassa.
Polku kulkee läheltä kiviröykkiötä, jonka takaa kakaroina löysimme ties mitä lemmenleikkien jätöksiä. Läheisiin muurahaispesiin eräs silloinen luonnontutkijaksi itsensä nimennyt jemmasi käärmeiden raatoja. Muurahaiset näet putsasivat niistä kaiken irtoavan. Ennen pitkää tempun tekijä kaivoi siloisen rangon esille. Kerran meitä pentuja osui paikalle, kun mies nosti näkyville muurahaisten työn tuloksen. Että tämmöistä luonnonsuojelua joskus 1950-luvun alkuvuosina.
Repussa mukana keikkuneet eväät katettiin maineikkaalle kivelle kuin pöydälle ikään. Makoisat patongit ja vähän outo rahkapurkillinen olivat kumppanin hankintoja, mistä vieläkin kiitän ja kumarran.
Selvitys Katariinankiven historiallisuudesta on luettavissa opasteesta kiven lähistöllä. Kunpa teksti erottuisi myös kuvasta.
Palatakseni otsikkoon kerron, että ennätykseksi kävelyämme voi luonnehtia jo ajan puolesta. Olimme liikkeellä neljä tuntia, kilometreistä viis. Niitäkin riitti.
7 kommenttia:
Varmasti hieno reissu keväisessä lehtomaastossa. Muistan itse käyneeni sukulaissedän opastamana Katariinanlaaksossa 1970-luvulla. Mieleeni jäi vain kallio, josta oli kivat näkymät merelle.
Kiva kuulla käynnistäsi kuulussa laaksossa. Luulenpa tietäväni kallion, jolta katselitte Pitkäsalmen merimaisemia. Läheltä löytyy myös sellainen kallio, jonka seinämiin on nakutettu pitkähköjä tekstejä kauan, kauan sitten.
Luonnossa kävely on mitä parhainta sielunravintoa! Tykkään! Paikka tosin on minulle itäsuomalaiselle ja nykypääkaupunkilaiselle tuiki tuntematon.
Saisinpa joskus tilaisuuden viedä itäsuomalaisen läntiseen tammimetsikköön! Tekisin sen mielelläni.
Tammimetsään lähtisin mieluusti , en ole koskaan ollut ! Kyiden ystävä en kyllä ole , listin ne kotipihalta aikoinaan aina onnistuessani , mutta metsässä olkoot rauhassa .Koirankävelyttäjän huolen kyllä ymmärrän !Koira askeltaa niin hiljaa, että käärme ei lähde karkuun ja silloin on vaarana säikähdys ja myrkky !
katsoin kuvat .Onpa upea luonto !
Entäpä jos seuraava reissu tehtäisiinkin niin, että jätettäisiin Nousiainen väliin ja käyskenneltäisiin Katariinanlaaksoon piknikille.
Muuten: kyymies oli vauhko. Hän torvesi kyistä niin, ettei mitään tolkkua. Toki koiria on syytä varjella, muttei sentään niin, etteivät kyyt saisi enää missään elää.
Lähetä kommentti