lauantai 26. huhtikuuta 2014

Helsinki-retken draamojen huippuna Tohtori Zivago


 Eilinen lietolaisten kulttuurireissu sisälsi sekä tosielämän että näyttämön draamaa. Alkuun tutustuttiin Tove Janssonin taiteen näyttelyyn sokkeloisessa Ateneumissa. Sieltä oli sovittu määräaikaan palattavaksi Rautatientorille, jossa valkoinen kaksikerroksinen bussi odotti porukka. Vaan kuinka kävikään? Yhtä tiettyä leskimiestä, 85,  ei löytynyt. Odotettiin, soiteltiin. Lopulta omaisilta kuultiin, ettei mies käytä kännykkää, vaikka sellainen hänellä on - kotona!

Matkanjohtaja Maisa lähti etsmään kadonnutta Ateneumista, muu porukka kurvasi opastetulle kaupunkikierrokselle, jonka päätteeksi mentiin syömään Perhoon, ravintolakouluun. Maisa roikkui puhelimessa, yritti apua poliiseiltakin. Ajallaan oli kumminkin lähdettävä teatteriin. Suuri helpotuksen huokaisu pääsi jokikiseltä, kun jo bussista huomasimme, että kaivattu seisoskeli teatterin ala-alaussa. Sittemmin kuulin, että hän oli lähtenyt itsekseen hiukan kävelemään, mennyt merenrantaan, katsellut lokkeja. Ja ottanut lopulta taksin, jolla pääsi jalkoja enempää rasittamatta teatteriin. Onneksi kaikille oli jaettu liput jo menomatkan alussa. Niistä näki, mihin teatteriin oli suunnistettava. Huh-huh, melkoinen alkusoitto illan draamalle.



Tohtori Zivagon esitys käynnistyy rivakasti kauniista talvisesta näkymästä. Ennakkopelko nukahtamisesta häipyi saman tien. Ihmisten törmäykset toisiinsa asemoivat heidät pikaisesti ajan kuohuviin ilmiöihin. Niistä löytyy Jukka Mallisen kuvaus teatterin käsiohjelmasta, johon pääsee edellisen linkin kautta. Henkilöt elävät kauhistuttavassa pakkoraossa, kun vallankumouksissa kuka kulloinkin tempautuu kuvittelemaan omaavansa oikeuden toisten tappamiseen. Tohtori Zivago tasapainoilee punaisten ja valkoisten välimaastossa lokakuun vallankumousta seuranneessa sisällissodassa.

Musikaaliksi sovitetusta Boris Pasternakin romaanista saa hyvän käsityksen tästä linkistä. Ihailin taas kerran näyttelijöiden taidokkuutta, ohjauksen tarkkaa kohtausten rytmitystä ja sommittelua isolla näyttämöllä. Ainoa, mistä en osaa sanoa mitään erityistä, on musiikki, koska olen aivan kouliintumaton kuuntelija.

Kielteisiä katsomiskokemuksia tarjoilee Helsingin Sanomien kriitikko Lauri Meri jutussaan, joka on otsikoitu näin: Tohtori Živago -musikaalista ei ole turistitäkyksi. Aussimusikaali venäläisklassikosta on ahdettu täyteen puoliksi ajateltuja ratkaisuja. Tiedä sitten, kuinka pätevä kriitikko minulle tuntematon Meri on. Teksti näet vaikuttaa oudon ohuelta jyrkistä kannanotoista huolimatta.


Yksi ja toinen matkakumppanikin huokaili puoliajalla, että tuntuupa pitkästyttävältä. Itse on pitkästynyt, vaan seurasin kiinteästi, kuinka rakkaus valtaa tohtorin. Hän sokaistuu jo ensi tapaamisella Laran kiihkeästä katseesta, mutta vasta yhteiset kokemukset sotasairaalassa vahvistavat tunteen. Lopulta koittaa hetki, jolloin rakkaus sysää syrjään esteet edes muutamaksi päiväksi. Murhaavan ajan joukkoliikehdintä ilmeni mielestäni äärimmäisen tehokkaasti muutamissa tanssikohtauksissa. Niiden vastakohtana rakastavaisten uskallus antautua toisilleen puhkaisee kaiken kauheuden niin, että todeksi ja suurimmaksi kaikista tulee rakkaus, ei mikään unelmoitu vallankumous.

Ainoa seikka, joka minua kiusasi pitkin esitystä, oli se, etten erottanut laulujen sanoja. Niihin sisältyi paljon olennaista ilmeisesti Pasternakin runoistakin poimittua. Olisi ollut tarpeen jopa tekstityksin tarjota katsojille mahdollisuus pysyä kärryillä lauluihin ladatuista viesteistä, sillä monipuolista  tekniikkaa isoissa teattereissa on käytössään. Siitä todistaa muun muassa eilisen esityksen kookas ja silti ketterästi liikuteltava rakennelma, joka taipui moneksi. Samoin muhkeat ääni- ja valotehosteet tarjosivat voimallisen illuusion sotatapahtumista.


4 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Olettepa te olleet huolehtivaisia matkakumppania kohtaan! Tosin hänen ikänsä huomioonottaen se lienee ymmärrettävää.

Tohtori Zhivagon tunnen englantilaisena elokuvana, jonka osia taidettiin kuvata Suomessakin, koskapa entisen luokkatoverin koira oli siinä esiintynyt sutena. Ja tuli aiheesta tv-sarjakin.

Tästä musikaalista en ollut ennen kuullut. Kuuntelin youtubesta muutaman Hkt:n esityksen. Tosin äänenlaatu ei ollut erityisempi. Myös australialaisten musikaalin esittelystä löytyi video. Suomalainen esitys vaikutti olevan suhteessa aussiin ihan ok. Mutta lauluista puuttui jokin viimeinen silaus, joka ujuttaisi ne tunnetasolla kuulijan nahkoihin. Tarkoitan siis siitä musiikista puuttui jotakin, en osaa sanoa mitä. Ehkäpä kaikki taltioinnit olivat vain niin alkuvaiheessa tehtyjä että sekin vaikutti?

Lissu kirjoitti...

Katsojan ja kuulijan kannalta esityksessä oli hyvää se, että myös puheosuuksia oli paljon. Niistä erotti joka sanan.

Koko reissua ajatellen mainiota oli sekin, että karkulaisella riitti huumorintajua naureskella "hunningolla" ololleen, kuten hän paluumatkalle kirjoittamassaan runossaan lausui meille kaikille. Liekö mies lainkaan tajunnut, minkä murheen aiheutti etenkin matkanjohtajalle?

vanski kirjoitti...

Ei tainnut "kadonnut " tykätä Toven maalauksista !Paljon niitä oli ja kaikki ei suinkaan "kaunista ja hyvää " --näinhän usein käy näissä muistonäyttelyissä -otetaan joka lappu näytille. Musikaali on näkemättä , ja saa ollakin .En pilaa elokuvan lumoa...

tuulikki kirjoitti...

Matkanjohtajan hommat ovat kimurantteja, eräs ystäväni aikoinaan vetäessään työpaikan matkaa Tallinnaan, ei saanut nukuttua koko yönä, kun "matkanjohtajaa" tarvittiin yhtä jos toista ongelmaa selvittämään. Ei ole sen koommin moiseen hommaan ryhtynyt!