Lounas niinipuun katveessa

Näillä näkymin viimeisen kesänlämpimän aamupäivän kruunasi eväsretki. Tavaksi on tullut edes kerran vuodessa kierrellä Katariinanlaakson polkuja Turun Ispoisissa, lapsuudesta asti tutuissa maisemissa. Se on jo ties kuinka pitkään ollut luonnonsuojelualuetta, josta ei saa poimia edes marjoja, ei sieniäkään. Enää ei kumminkaan joudu keinottelemaan rannan kivikoissa muinaisen Kilpisen huvilan tienoilla, sillä ulkoilijoille on rakennettu kunnon väylät.

Eväät repussa etsittiin sopivaa lounaspaikkaa. Iso, laakea kivi osui ensimmäiseksi ehdokkaaksi. Sen ensisijaisia käyttäjiä ovat kumminkin oravat, linnutkin, jos ehtivät apajille. Tarjolla oli jo hippusen verran siemeniä, muttei pähkinöitä, niin kuin myöhemmin syksyllä. Ohi askellettiin.

Valtavien puiden latvustoissa humisi tuuli siihen malliin, että kallionlaki ja merenranta jätettiin sovinnolla tuulten temmellyskentäksi. Metsän suojasta paikan piti löytyä. Ei edes hoksattu pelätä  oksankarahkoita, joita lähes myrskyksi äityvä tuuli voisi pudotella niskaan.

Pitkälle ei tarvinnut taapertaa, kun löytyi mahtipuun kanto, jolle oli hyvä istahtaa. Vieressä pötköttää lahoava runko, aikoinaan komeana korkeuksia hiponut metsälehmus. Se on ollut aito niinipuu. Vieressä kohoaa täysissä voimin toinen lehmusjätti, taimiakin näkyvissä. Sen katveessa sopi kaivaa täytetyt patongit ja vesipullot repusta. Huimasti viuhuva tuuli säesti leivän mussutusta. Juttu alkoi luistaa vasta, kun päästiin jälkiruokaan. Se katettiin kaatuneen lehmuksen yhä kantavalle, sammaleiselle rungolle.

Vähin ponnistuksin syntyi tämmöinen lounas, oikea herkkuhetki. Mielihyvä poiki pikku avustuspuuhan. Tuli näet varjelluksi toukkaa, joka oli ylittämässä pyöräily- ja kävelytietä. Selvisi hengissä! Eipä näemmä kummoista puuhaa tarvita, kun pari ihmistä huomaa virkistyneensä.

Ennätyskävely vappuaaton kunniaksi

 Jo jonkin aikaa suunnitelmissa on ollut kunnon kävelyreissu, jolle eilinen vappuaatto tarjosi oivan sään. Suuntakin oli selvä: Turun Skanssista Katariinanlaaksoon. Sinne johtaa upea ulkoiluväylä, jota talvella hiihdetään. Alkumatkaa taaperrettiin minulle ennestään käymätöntä reittiä. Viitat kertoivat eri etapeista matkamäärineen. Kun kohdalle osui "Harittu 800 m", hoksasin soittaa keskimmäiselle tyttärentyttärelle ja kysäistä, sopiiko käydä vilkaisemassa pariskunnan uutta kotia. Sopihan se. Sinne sitten koukattiin ihastelemaan ja toivottamaan hauskaa vappua.

Seuraavaksi taivallettiin hissuksiin kohti Rauvolan kuulua lahtea, muinaista tastelujen paikkaa, nykyistä lintubongareiden paratiisia. Tavattiin koiranulkoiluttaja, joka intoili näkemistään kyistä ajotiellä jossakin Nauvossa päin. Autoilijat kuulemma tappoivat niitä kuin huvikseen, mistä kertoja tuntui olevan hyvillään. Taisi itse olla mukana puuhassa, kun täräytti minulle kyiden puolustajalle, että PERKELE...

Lintutornilla käynti ei paljoa innostanut. Niinpä palattiin hetteikön yli tarkasti pitkospuille askeltaen ja kurvattiin takaisin ulkoiluväylälle. Lähes saman tien jalat veivät minulle tuttuakin tutummille lapsuuteni poluille, jotka nykyisin risteilevät Katariinanlaakson luonnonsuojelualueeksi nimetyssä tammimetsikössä. Siellä kaatuneet puuvanhukset lahoavat arvokkaasti ja tarjoavat ravitsevaa suojaa ötököille ties kuinka pitkään. Näitä luonnon vaikuttavia merkkejä kaverinikin on monien Turku-vuosiensa aikana käynyt tarkkailemassa ja kuvaamassa.

Polku kulkee läheltä kiviröykkiötä, jonka takaa kakaroina löysimme ties mitä lemmenleikkien jätöksiä. Läheisiin muurahaispesiin eräs silloinen luonnontutkijaksi itsensä nimennyt jemmasi käärmeiden raatoja. Muurahaiset näet putsasivat niistä kaiken irtoavan. Ennen pitkää tempun tekijä kaivoi siloisen rangon esille. Kerran meitä pentuja osui paikalle, kun mies nosti näkyville muurahaisten työn tuloksen. Että tämmöistä luonnonsuojelua joskus 1950-luvun alkuvuosina.

Repussa mukana keikkuneet eväät katettiin maineikkaalle kivelle kuin pöydälle ikään. Makoisat patongit ja vähän outo rahkapurkillinen olivat kumppanin hankintoja, mistä vieläkin kiitän ja kumarran.

Selvitys Katariinankiven historiallisuudesta on luettavissa opasteesta kiven lähistöllä. Kunpa teksti erottuisi myös kuvasta.

Palatakseni otsikkoon kerron, että ennätykseksi kävelyämme voi luonnehtia jo ajan puolesta. Olimme liikkeellä neljä tuntia, kilometreistä viis. Niitäkin riitti.

Jättivainaa varjossa

Iki-ihanassa Turun Katariinanlaaksossa saa näinä aikoina tuta kasvillisuuden ylenmääräistä runsautta. Rauvolanlahden laitaa kiertävällä luontopolulla on tietämistä sortsijalkaisena, kun toistametriset nokkoskasvustot tunkevat kahta puolta polulle. Iltahämärissä otetussa pokkarikuvassa ne eivät kunnolla erotu, mutta jättimäinen hahmo sentään näkyy kuin mikäkin puskiin sortunut dinosaurus. Uljas kuolleenakin!

Hetki iltavaloa

Turun Katariinanlaakson viereisiltä kallioilta löytyi yllättäen herkkä näkymä, kun varjot jo syvenivät havupuissa, mutta ilta-aurinko osui vielä valaisemaan heinien kevyitä helpeitä. Pokkarikamerakin (Canon Ixus 850) selvisi tehtävästä mallikkaasti, kun vihdoin älysin etsiä käsisäätöjä. Kaikilla oli osuutensa tulokseen, mutta erikseen mainitsen sen, että EV-arvolla -1 otin sekä heinä- että alle kopsitun sammalkuvan. Värit syvenivät, eikä mikään kohta palanut puhki.

Samaisella kalliolla napsitut sammalkuvat ovat yleensä näyttäneet aivan epäkiinnostavilta ja sameilta. Vasta tämän iltainen otos näyttää melko kelvolliselta. Pikku hiljaa molemmat kamerani alkavat tuntua tutuilta työkaluilta. Tosin varsinkaan Nikonin kanssa tämmöisen harrastelijan ei passaa pitkiin aikoihin ruveta pröystäilemään.

Saavutus

Katariinanlaaksossa otetuista kuvista löytyi ylle kopsittu hehkeä kevätosuma. Minulle se on kuin onnenkantamoinen tai saavutus: vihdoinkin kamera sai minun käsissäni aikaan kuvan, jollaista tavoittelin. Tarkennus osui oikeaan paikkaan, käsi ei tärissyt eikä tausta estä kohteen yksityiskohtien erottumista. Pikkuisen sommittelu ontuu, koska alimmasta lehdestä puuttuu kärki. Kuva (f/8, valotusaika 1/125 s., ISO-200, valotus 0 step, polttoväli 95 mm, valkotasapaino autom.) on tässä semmoisenaan ilman tietokoneella tehtyä rajausta tai muuta temppua. Olennaisinta kuitenkin on, että uskoin mentoria ja uskalsin käyttää valotusohjelmana A-moodia eli aukon prioriteettia.

Vertailun vuoksi tarjoan toisen samalla moodilla otetun kuvan. Tiettyjä erojakin löytyy kuten valotusaika 1/640 s., valotus -0,3 step, polttoväli 70 mm. Sitten vielä se, että käsi on täräyttänyt Nikonia. Rajattukin on, kun tietokoneelle pääsin.