Khaled Hosseinin kyydissä

 Khaled Hosseinista (http://fi.wikipedia.org/wiki/Khaled_Hosseini) kuulin ensi kertaa vanhimmalta tyttärentyttäreltä jo vuosia sitten. Hän kysyi melko tiukasti, olenko lukenut Hosseinia. Silloin ajankohtainen oli kirjailijan Leijapoika-romaani (2003/2004). Enpä ollut enkä ole vieläkään lukenut. Mutta leffan katsoin, kun se tarjoiltiin telkkarista.

Leijapoika on saanut tähän mennessä jatkokseen kaksi muuta menestysteosta: Tuhat loistavaa aurinkoa (2007/2008), Ja vuoret kaikuivat (2013). Vastikään sain kirjastosta pikalainaksi tämän uusimman himoitun opuksen ja lukea hotkaisin sen parissa kolmessa päivässä. Taidanpa hommata hyppysiini myös keskimmäisen opuksen, ettei lukusatsi jää vajaaksi Hosseinin kohdalla.

Ymmärrän hyvin, miksi Hosseinin romaanit ovat saavuttaneet suursuosion paitsi englanninkielisinä myös käännöksinä. Kirjoittaja osoittaa tarinoitsijan taitonsa heti alkuun. Muinaisten sadunkertojen tapaan Hosseini näet kutoo henkilöiden kohtaloihin suuria eettisiä kysymyksiä. Niistä tiivistyy monesti aforismeja, jotka lukijakin haluaisi painaa mieleensä.

Alkuasetelma löytyy muun muassa tästä nettikirjakaupan esittelytekstistä:

Syksyllä 1952 Saboor-niminen mies matkaa Kabuliin Abdullah-pojan ja parivuotiaan Pari-tyttärensä kanssa. Isä on mennyt uusiin naimisiin, sillä hänen vaimonsa on kuollut synnyttäessään Paria. Abdullah on Parille enemmän vanhempi kuin veli. Hän on valmis tekemään sisarensa vuoksi mitä tahansa. Kabulissa heitä odottaa kuitenkin kohtalo, jota kumpikaan ei ole voinut aavistaa, ja heidän elämänsä saa aivan uuden suunnan. Kuinka häilyvä on oikean ja väärän raja? Kumpi on tuskallisempaa, etsiä juurensa tunteakseen itsensä vai yrittää unohtaa?

Kabuliin päästyä tarinan henkilöiden määrä alkaa kasvaa. Heistä monet ovat sukua keskenään, osa tietämättään. Salaisuudet kaihertavat. Yksi niistä paisuu sellaiseksi, että se paljastuu vasta kirjan lopulla. Siihen mennessä on kuljettu Kabulista Pariisiin, Yhdysvaltoihin, Kreikkaan ja kuultu jo alkuvaiheessa yhden keskeisen henkilön raskaasta Intian-matkasta.  

Paikoin  kirjailija juoksuttaa eri sukupolvia edustavien henkilöiden keskinäisiä kuvioita niin kuin pianisti tuottaisi sormillaan musikaalisia väläyksiä. Komeita kuvia välittyy useita äideistä. Vahvimmin mieleen piirtyi kreikkalainen opettaja ja hänen lapsuudenystävänsä, kepeä näyttelijär. Tämä jättää koiran rujoksi pureman tytärensä opettajan hoiviin ja hylkää hänet vähin äänin. Opettajan horjumaton tuki ja suvaitsevaisuus nujertaa kyläläisten töllistelyt. Lapsi varttuu ja asettuu osaksi yhteisöä.

Myös useat muut ihmiskohtalot pitävät lukijan tiivisti kiinni kirjassa. Kirjan yhdeksän lukua haarovat moneen suuntaan, mutta kurssi säilyy. Odotin, milloin alkuasetelmassa esitellyt pikkusisko ja hänen isoveljensä vihdoin tapaavat. En joutunut pettymään. Silti tämäkin tapahtuma tarjoaa yllätyksen, johon moni törmää: ikä häivyttää tärkeätkin muistot.