sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kahden miehen koitos Mestarissa

Talviaikaan useimmat perjantai-illat tulee vietetyksi elokuvia katsellen. Valikoima kasvaa, kun Yle Teema tarjoili äskeisessä Elokuvafesivaalissaan ennen näkemättömiäkin leffoja. Omista tallennuksista ekana niistä avautui Paul Thomas Andersonin Mestari, josta hetki sitten tutkailin Jukka-Pekka Valkeapään esittelyn. Asiantunteva juttu kannattaa lukea ja seikkailla myös lisäaineistoihin linkkien kautta.

Koska meitä oli kaksi elokuvasta mitään ennalta tietämätöntä katsojaa perjantain kotinäytöksessä, niin tässä jutussani keskityn siihen, mitä jutunjuurta elokuvasta irtosi heti tuoreeltaan. Paljon leffasta kertoo sekin, että pohdiskelu jatkui vielä lauantaina. Kuvat poimin Valkeapään jutusta.

Pääosissa nähdään Philip Seymour Hoffman ja Joaquin Phoenix. Sanomalehdet puffasivat leffaa muutama viikko sitten kuolleen Hoffmanin etevän näyttelijäntyön muistamiseksi, eikä suotta. Loisteliasta työskentelyä elokuvasta havaitsee satunnainenkin tarkkailija.

Ensimmäisessä kuvassa Hoffmanin esittämä Lancaster Dodd seisoo hississä keskellä, kun taas  Phoenixin näyttelemä Freddie Quell näkyy oikeassa reunassa.

Aika pian katsojalle kirkastuu, että nämä kaksi miestä muodostavat kytköksissä toisiinsa olevan vastaparin. Ollaan Doddin laivassa, johon Freddie loikkaa jänikseksi satamalaiturilta. Tätä ennen on nähty kummia kohtauksia sodasta lepohetkenä, kun naisenkaipuiset miehet pelehtivät valtameren rantahietikossa. Freddie muotoilee hiekasta itselleen naishahmoisen lemmittävän, muut seuraavat ringissä Freddien puuhia sulottaren kanssa. Pian mies nähdään kotimaahan muttei vanhempien luokse palanneena. Sopeutuminen työntekoon onnahtelee, suhteista naisiin ei tule totta. Arvaamaton, äkkipikainen Freddie kulkee siellä täällä, tekee tavaratalossa töitä valokuvaajana, riiailee yhtä myyjätärtä, rääkkää asiakasta, tappelee, poistuu paikalta.  Hän sekoittelee viinaksia, lisäilee juomiin tinneriä, outoa valkoista jauhettakin. Kerran hän tulee tappaneeksi (?) yhden juomaa ryypänneen vanhan miehen. Siksi on sännättävä pakoon.

Laivassa Freddie pääsee mukaan yhteisöön, kunhan valmistaa myhäilevälle Doddille juomaansa. Yhdessä sitä nappaillaan pikku hytissä. Samalla  Dodd imeytyy kyselyineen Freddien tajuntaan. Tämä anelee lisää kysymyksiä, Dodd haluaa lisää "myrkkyä".  Katsojakin tuntuu saavan osansa Doddin taitavasta manipuloinnista. Tämä huseeraa ihmisten joukossa parantavana Mestarina. Hoito perustuu ikään kuin vapaaseen assosiointiin, mutta psykoanalyytikkojen toimintatavoista poiketen kaikki tapahtuu yleisön ympäröimänä. Freddie tuntuu sopeutuvan joukkoon, tarjoaa palveluksiaan myös valokuvaajana. Ja mukiloi, jos joku uskaltaa häiritä Mestaria ikävin kysymyksin.

 Naisilla on Doddin seurueessa lähinnä ihailijan rooli. Varsinkin Mestarin aikuinen tytär, jonka häitä laivalla vietetään, on auliisti suosiota jakeleva taputtaja tekipä isä mitä hyvänsä. Viimeisin vaimo, nuori ja raskaana, yrittää toimia parantajana hänkin, mutta laihoin tuloksin. Freddien alkoholismi on havaittu, siihen on puututtu, mutta Freddie ei taskumatistaan luovu.

Ihmeellinen kohtaus autiomaassa näyttää, kuinka Mestari päästelee moottoipyörällä jonkin sortin ennätystä tavoitellen kauas horisonttiin. Sitten on Freddien vuoro testata, mihin hän pystyy. Hänpä häviää kuvasta kokonaan! Miehen mieleen on juolahtanut lähteä kotipaikkakunnalle katsomaan, kuinka hänen vuosien takainen, silloin 16-vuotias, ihastuksensa Doris jakselee. Ei löydy Dorista, mutta tämän äiti kertoo, että Doris on ollut jo kolme vuotta naimisissa ja kahden pojan äiti. Freddie tyytyy tietoon, että Doris oli muistellut häntä.

Seuraa vielä yksi yritys palata Mestarin lähipiiriin. Käy kuitenkin ilmi, ettei Mestarin henkinen voima sittenkään riitä sitomaan Freddietä aloilleen, vaan hän toimii niin kuin aina: ryyppää, riuhtoo, käyttää nyrkkejään, kuristaa Mestarin epäilijöitä. Ykskaks leffa näyttää Freddien yksinään kassinsa kanssa puistokäytävällä. Seuraavaksi hän istuu baarissa, juo ja näkee soman naisen naapuripöydässä. Yksi vinkkaus vain ja pari löytyy samasta sängystä nautinnollisesti rakastelemassa.

Kummallisinta Freddien hahmossa on se, että kun hän vihdoin on päässyt kiinni naiseen, hän luisuu ajatuksissaan kauas sille rannalle, jonne hän vuosia aiemmin muotoili hiekasta itselleen rakastetun. Viimeisessä kuvassa surkean oloinen hahmo näkyy käpertyneenä hietanaisensa kainaloon. Ohi kulkee jalkapari toisensa jälkeen... Kenen muunkin kuin kuvaajan silmin minä katsojana jouduin todistamaan näkymää?

Hämmenyksen tilassa pohdin yhä Mestaria. Onkohan niin, että Dodd ja Freddie ovat kumpikin jonkin sortin psykopaatteja? Itsensä Mestariksi korottaneena Dodd manipuloi karttuvaan piiriinsä liittyneitä puhumalla. Leffassa jutut ovat täyttä soopaa! Freddie taas voi äkkiseltään äityä tappajaksi, jollainen hän sodassa tottui olemaan. Hän ei paljoa puhu, vaan toimii nopeasti ja pystyy yllättämään uhrinsa. Sekin mietityttää, missä määrin Freddien hahmossa on kyse sotatraumoista. Itse asiassa paljon tempoilevaa Freddietä kaameampi tyyppi on Dodd. Hänen tapansa luikerrella niin sanottujen potilaidensa tajuntaan puistattaa. Toisaalta itseironialta ellei peräti parodialta haiskahtaa se, että Dodd aika ajoin julistaa kuulijoilleen, kuinka naurunhohotus on edellytys paranemiselle. Mitä sitten tarkoittanee se, kun itselleen ihalijoista häkin luonut Dodd laulaa Freddielle haikeaa laulua soutelusta avovettä pitkin Kiinaan? Laulun jatkuessa se muuntuu vapaudenhalusta yhä selvemmin kaihoisaksi rakkauslauluksi. Väkisinkin mieleen juolahti, että Mestarin ja Freddien suhteeseen sisältyy myös vahvoja homoeroottisia virityksiä.

Netistä voisi löytyä eteviä tulkintoja Andersonin mystiseksi luonnehditulle elokuvalle. Mutta jätänpä ne kurkistelematta ja vaalin mielessäni niitä ideantynkiä, joista me kaksi hämmästynyttä itse saatiin kiinni, kun elokuva oli tullut nähdyksi ja jutellen puiduksi.

8 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Tämä on minulta vielä katsomatta, tallensin sen kyllä. Elokuvan ilmeisen raskauden takia en ole katsellut sitä vaimon kanssa yhdessä. Yritän lukaista vielä pari kirjaa ja sitten syvennyn näihin vaativampiin elokuviin.

Lissu kirjoitti...

Kotona leffan katsomisen etuja on mahdollisuus taukoihin. Ihan yhteen syssyyn Mestaria ei meillä nielaistu, vaikkei keskenkään voinut jättää. Piti päästä jyvälle, kuinka ohjaaja päättää tarinan.

vanski kirjoitti...

Elokuva nähty ihan oikeassa teatterissa ja muistelen , että hyvä se oli . Mutta en siitä suuria traumoja ottanut .Täytyy kyllä lukea tuo juttusi muistin virkistämiseksi , jos se sittenkin oli niin kamala ! Mietin , kuinka sinä VOIT muistaa elokuvan juonen NOIN tarkkaan ??!

Lissu kirjoitti...

Kyllähän juonen muistaa, kun leffasta kirjoittaa melkein tuoreeltaan. Siksi toiseksi se teki ison vaikutuksen.

vanski kirjoitti...

Kuin olisin ollut katsomassa ihan muuta elokuvaa ...

vanski kirjoitti...

No niin , vilkaisin tuota leffalinkkiä Arenaan ja katselin sitten Mestarin.Olen varmasti nähnyt vain alkukuvia elokuvasta , sillä suurin osa ei palautunut muistiin . Arto kyllä kertoi nähneensä . Mutta -olen ihan varma , jos olisin sen nähnyt teatterissa tuollaisena versiona , olisin sen muistanut ! Se oli todella kauniisti kuvattu !! Kuin vanhaa filmiä !Itse elokuvasta en ihmeitä ajatellut , surkeaa huijausta , mutta se kuva , sen vuoksi katsoin ,upeaa.Mietin vain , jotta tehdäänköhän cd:lle oma leikkaus ?! Tuossa oli niin paljon pelkkää kasvoa ja lähikuvaa.Jopa Jaken kasvot olivat mielettömän kuvaukselliset !(muuten en hänestä pidä ) Nyt tekee mieli kaivaa filmikamera esiin . Nyt nukkumaan ja pureutumaan unissa leffan aineksiin .

ketjukolaaja kirjoitti...

Katselin elokuvan äsken. Tämä Joaquin Phoenix on siinä tosi mainio. Mestari on myös vahva hahmo, muut ovat enempi sivuosissa.

Minä ajattelin, että ehkä tämä on elokuva rehellisyydestä? Siitä rehellisyydestä mihin ihminen voi yltää. Alkupuolella nauhalta tulevassa pheessa toistellaan, ettei ihminen ole eläin vaan jotain korkeampaa, mutta elokuvassa päädytään aika lailla eläimelliseen lopputulemaan ja ihan viimeisimmäksi lopuksi sananmukaisesti maan tasalle.

Lissu kirjoitti...

Ehkäpä hyvinkin leffassa on kyse rehellisyydestä. Pitäisi katsoa elokuva uudestaan ja tsekata mahdollisia tulkintoja.