Sotavuosien Kuopion kuvittajana ja tulkkina Sirpa Kähkönen on vertaansa vailla. Hänen mittava Kuopio-sarjansa Tuomen suvun kipeistä vaiheista avartuu Hietakehdossa (2012) sodan orpouttamien lasten tuntoihin huvilalla. Sinne on kertynyt sekalainen joukko aikuisia mukanaan sekä omia että vieraiksi itsensä tuntevia lapsia. Hämmästelen kirjailijan herkkyyttä paneutua kahden hyvin erilaisen orvon olemukseen, kun elokuun 1943 loppupäivien helle taittuu ukkoseen. Romaanin kolmas osa päättää komeasti tarinan veneretkeen lähisaareen. Isoista asioista alkaa hahmottua ratkaisuja. Netistä löytyy useita teoksen sisällön kuvauksia, mutta annan vain yhden linkin. Blogitekstin kirjoittajan Jaana Tilloisen tavoin minäkin lumouduin Kähkösen kielestä. Se on notkeaa, sävykästä, osumatarkkaa, hilpeääkin. Ajoittain lauserytmi imaisee lukijan mukaan lasten kiihkeisiin sotalekkeihin kuin nopeatempoinen musiikki. Paikoin kieli hiljenee illan häilyviin tunnelmiin ja saa lukijan eläytymään hämärän hetkiin. Kaikki kerronnan keinot Kähkönen tuntuu hallitsevan suvereenisti. Tarinan keskittäminen muutamaan kuumaan päivään pitää otteessaan, samoin upeasti toteutettu katseen kohdistaminen hyönteisiin kuin lähikuvana. Tunnelmat ja tunteiden läikähdykset välittyvät, eri-ikäiset henkilöt muodostuvat täysiksi ihmisiksi, heidän keskinäiset suhteensa hykerryttävän moninaisiksi.
Rakenne kokonaisuudessaan tuottaa mielihyvää. Alussa suunnitellaan veneretkeä lähisaareen, perutaan koko retki, lopulta se sittenkin toteutuu. Väliin mahtuu sekä sotaan lähtöjä, naisten ikiaikaisia säilöntä- ja muita huoltohommia, miesten väkevä poliittinen kiista, lasten tulisia riitoja ja lopulta liian huimaksi yltyvä sotaleikki, muttei sentään katastrofi. Kuvio pyörähtää uuteen asentoon, kun syntyy lapsi. Naiset auttavat ja häätävät muun porukan retkelle. Koko elämä mahtuu yhden kirjan kansien väliin!
Olisinpa suonut, että Kähköselle vihdoin olisi tupsahtanut Finlandia-palkinto. Niin ei käynyt, vaikka hänen Graniittimiehensä (2014) kuuluu olevan mestarillinen. Luen ennen pitkää sen ja ehkä myös Neidonkengän, joka yhä uupuu aiemmin lukemistani Kuopio-sarjan romaaneista. Hietakehtoa viipyillen nautiskellessani hiukan haittasi se, etten oitis muistanut kaikkia kirjoista tutuiksi tulleita henkilöitä.
En tiedä, onko Kähköstä käännetty muille kielille. Suorastaan mahdottomalta tuntuu tällaisen kielen kääntäminen. Voiko edes löytyä hänen laistaan kielivirtuoosia, joka tavoittaisi vastaavan äänteellisen soinnin ja savolaismurteen tapaisen sävytyksen vaikkapa englanniksi. Tulin pohtineeksi asiaa, kun illalla luin aiheesta Tommi Melenderin blogitekstin.
Melenderin ajatuksia jatkaakseni olen hyvin tyytyväinen, että Suomesta yhä löytyy kirjailijoita, jotka loistavat omalla suurenmoisella kielellään. Se jos mikä estää meitä lukijoitakin näivettymästä ja suistamasta tätä perimmäistä omaamme liian ahtaalle.
4 kommenttia:
Pitäisi varmaan minunkin lukea Kähkösen romaaneja. Kerran käytiin katselemassa Lakanasiivet näytelmänä Kuopion teatterissa. Silloin oli kirjailijakin paikalla yleisön joukossa.
Kähkönen kertoo suvustaan kauan vaiettua, hurjaa tarinaa. Tutustu ihmeessä kotipaikkakuntasi menneisyyteen tavalla, joka tekee ymmärrettäviksi ihmisten äärimmäisetkin ratkaisut ja sen, mitä niistä seuraa omaisille. Suomen historian kipeät jaksot kirkastuvat tavallisten ihmisten vinkkelistä.
Jos oikein muistan ja vertaan vuosien takaisiin Kuopio-sarjan kirjoihin, Kähkösen kieli on erityisen sävykästä juuri Hietakehdossa. Jännä nähdä, miltä Graniittimiehen kieli tuntuu, kun sitä pääsen lukemaan.
Kaikki Kähköset luettu -paitsi tuo uusin ja sekin on tilauksessa , taitaa olla jo haettavissakin . Hyvää Itsenäisyyspäivää sinne mökille ...siellä kai juhlit ...
Hyvää itsenäisyyspäivää sulle ja Artollesikin. Kotona oleilen ja poden vyöruusua. Onneksi se tuntuu jo kuihtuvan.
Viime viikonloppuna oltiin pari yötä mökillä ja viikon päästä taas mennään.
Lähetä kommentti