Film-o-holicin porukkakritiikissä mainitaan, että Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin aikoinaan avannut Beasts of the Southern Wild oli todellisia elokuvatapauksia. Lucy Alibarin näytelmään Juicy and Delicious perustuva elokuva on palkittu niin Sundancessa kuin Cannesissa ja se sai neljä merkittävää Oscar-ehdokkuutta. Itse luin kritiikin vasta katsottuani leffan. Sillä tavoin moni kumma seikka kirkastui.
Olen siis testannut itseni leffan katsojana. Muistan, kuinka tyrmääviä kuvia tulvi heti näkösälle aivan kuin vesi suojavallien tuolla puolen asuvien hökkeli-ihmisten kotinurkille. Tutuksi tuli 6-vuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis). Hän elelee isänsä Winkin (Dwight Henry) kanssa. Äiti on uinut pois eikä palaa, vaikka tyttö häntä kuinka huhuilisi.
Aika ajoin lapsen kauhu saa hirviöiden hahmon. Jättiläismäisiä, karvaisia, sarvekkaita villisikoja vyöryy möristen kohti. Ihmeeksi sanoisin sitä, kun tyttö tarinan loppupuolella seistä jäpittää aivan pedon edessä ja katsoo sitä silmiin. Lapsi huomaa, että petokin pelkää! Jotenkin siinä myös katsoja tulee autetuksi.
Kun tyttö lopussa sytyttää tulen puihin, joiden päällä häen kuolleen isänsä ruumis lepää, tiesin, ettei tätä lasta hevin saa taittumaan. Vähäinen yhteisö työntää palavan ruumiin veneessä matkalle kauas pois, melkein kuin viikinkiruhtinaille tehtiin aikoinaan. Ja tyttö seisoo rannalla ympärillään kunnioituksesta hiljaiset naapurit. Eikä näitä ihmisiä kesytetty osaksi suojavallin takaista sovinnaista elämää.
Enpä kuitenkaan arvaisi tarjota leffaa lasten katsottavaksi, vaikka se solahtaa välillä lapsen fantasiaksi. Rajaus katsojista vähintään 12-vuotiaisiin lienee paikallaan.
4 kommenttia:
Mekin katseltiin tämä Beasts of the Southern Wild nyt kun se Teemalla esitettiin. Siinä on kyllä tietyllä tapaa rehellisyyttä hahmojen käyttäytymisen rujoudessa, mutta jokin selkeämpi sanomantapainen jää suistoalueelle. Ehkä näin on tarkoituskin, ehkä nykymaailmassa elokuvantekijät eivät pyrikään sanomaan jotain opettavaista vaan kertovat tarinan tarinana. Toisaalta, mahtavatko he näin toimiessaan poiketa varhaisempien aikojen tarinankertojista? Onko ihmisellä ylipäätään jotain sen kummempaa sanottavaa lajitovereilleen?
Alkuhärät olivat siinä aika kivasti keksitty elementti, ehkä niitten kautta pyrittiin kertomaan ihmiskunnnan tulevaisuudesta, jossa luonnonmullistusten kautta elämä ei aina tule sujumaan niin siloisesti kuin mitä on totuttu?
Ei minusta erityisemmin sovellu lastenelokuvaksi.
Samaa voi miettiä myös esillenostamastasi Liisa Ihmemaassa -fantasiasta. Kun sen murhameininkiä vertaa vaikkapa Tenavat-elokuvan touhuiluun, jossa pahimmillaan Ressu käy ilmataistelua Punaista Paronia vastaan, ollaan aivan eri tasoilla. Sinänsä Liisa Ihmemaassa on loistavilla tehosteilla toteutettu, Helena Bonham Carter on mieleenpainuva Punainen kuningatar. Mutta elokuvan toimintapuoli voi olla monille lapsosille liian rapsakkaa katseltavaa. Mikään lempeä satutarina ei ole kyseessä.
Kysyt minunkin mielestäni tärkeitä asioita Beasts-leffasta. Omalta osaltani pohdiskelu jäi vajaaksi, kun ei ollutkaan juttukaveria. Ihmeesti leffat niin kuin kirjat komistuvat kunnon keskustelusta.
Meillä päin on parhaillaan menossa pohdiskelu Stonerista. Illalla puhelimessa se eteni sellaisille alueille, että lupasin kertailla kirjan suomennosta, ennen kuin edes yritän sanoa tarinasta mitään lisää. Ystävä oli näet oivaltanut teoksen metafyysisesta ulottuvuudesta seikkoja, joita kohti kurotan minäkin.
Enpä nähnyt .Kehuttu on , varsinkin tuota lapsinäyttelijää.taitaa olla meikäläiselle liian herkkää katsottavaa...
Vaivalloista oli leffan katsominen minullekin. Siinä elettiin viimeisellä rannalla, josta maa oli häviämässä veden alle. Ihmiset asustelivat ryjäkasoissa. Aikuiset kännissä, isä sinnitteli itkua vastaan eikä sallinut lapsellekaan silmiin kyyneleitä. Kummallisia näkymiä ja tapahtumia tarjoutui seurattavaksi ikään kuin pikkutytön kokemuksina. Huh-huh!
Lähetä kommentti