Elokuvia lapsista, ei niinkään lapsille

 Viime perjantaiksi olin tallentanut leffan nimeltä Beasts of the Southern Wild (2012). Sen katsominen jäi kesken, kun leffakumppani alkoi äimistellä, mitä ihmettä oudot kuvat yrittävät olla. Niinpä tuumasin, että selvitän itsekseni, pääsenkö kärryille isoin kirjaimin kehutusta elokuvasta.

Film-o-holicin porukkakritiikissä mainitaan, että Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin aikoinaan avannut Beasts of the Southern Wild oli todellisia elokuvatapauksia. Lucy Alibarin näytelmään Juicy and Delicious perustuva elokuva on palkittu niin Sundancessa kuin Cannesissa ja se sai neljä merkittävää Oscar-ehdokkuutta. Itse luin kritiikin vasta katsottuani leffan. Sillä tavoin moni kumma seikka kirkastui.

Olen siis testannut itseni leffan katsojana. Muistan, kuinka tyrmääviä kuvia tulvi heti näkösälle aivan kuin vesi suojavallien tuolla puolen asuvien hökkeli-ihmisten kotinurkille. Tutuksi tuli 6-vuotias Hushpuppy (Quvenzhané Wallis). Hän elelee isänsä Winkin (Dwight Henry) kanssa. Äiti on uinut pois eikä palaa, vaikka tyttö häntä kuinka huhuilisi.

Leffan ihmiset sinnittelevät ympäristössään, josta heitä on yritetty monesti häätää. Tulipalon ja hirmumyrskyn jäljiltä ei uskoisi kenenkään enää jaksavan jatkaa taistelua.Toisin käy. Katsoja tarpoo pikkutytön matkassa saappaat täynnä liejua ja pohtii kauhuissaan, miten lapsi voi säilyä hengissä. Aikuisista ei ole hoivaajiksi kuin satunnaisesti.

Aika ajoin lapsen kauhu saa hirviöiden hahmon. Jättiläismäisiä, karvaisia, sarvekkaita villisikoja vyöryy möristen kohti. Ihmeeksi sanoisin sitä, kun tyttö tarinan loppupuolella seistä jäpittää aivan pedon edessä ja katsoo sitä silmiin. Lapsi huomaa, että petokin pelkää! Jotenkin siinä myös katsoja tulee autetuksi.

Kun tyttö lopussa sytyttää tulen puihin, joiden päällä häen kuolleen isänsä ruumis lepää, tiesin, ettei tätä lasta hevin saa taittumaan. Vähäinen yhteisö työntää palavan ruumiin veneessä matkalle kauas pois, melkein kuin viikinkiruhtinaille tehtiin aikoinaan. Ja tyttö seisoo rannalla ympärillään kunnioituksesta hiljaiset naapurit. Eikä näitä ihmisiä kesytetty osaksi suojavallin takaista sovinnaista elämää.

Enpä kuitenkaan arvaisi tarjota leffaa lasten katsottavaksi, vaikka se solahtaa välillä lapsen fantasiaksi. Rajaus katsojista vähintään 12-vuotiaisiin lienee paikallaan.

Yhtä lailla välttäisin tarjoamasta Liisa Ihmemaassa -leffaa vuodelta 2010 lapsille. Mitähän elokuvien katsomisesta täkäläisessä  kotiteatterissa kertoo se, että meitä kaksi aikuista keskittyi täysin seuraamaan vanhan tutun sadun hahmoja, joista osa vallan hirmuisia Disney-luomuksia? Tarina kaikkine huippuineen ja alhoineen oli tuttua kamaa. Mutta aikuisten taiten toteuttamia hahmoja katsoessa kävi taas kerran selväksi, että on eri asia lukea lapsen kanssa hurjiakin satuja kuin katsoa tehostein höystettyjä satuolentoja. Mielikuvitukselle ei jää tilaa, kun kaikki on jokaista yksityiskohtaa myöten valmiina nähtävissä. Vain pelolle on niin runsaasti tilaa, että lapsikatsojan painajaisunille riittäisi ylenmäärin aineksia ties kuinka pitkäksi aikaa. Satuleffa on siis viihdettä aikuisille, ei lapsille!