Hannu Raittilan nimi on minulle laadun tae. Olen näet lukenut tai kuullut joitakin hänen vahvoiksi kokemiani, ajatteluttavia teoksiaan. Muun muassa Miesvahvuus (1999) varsinkin kuunnelmasovituksena toi eri ikäiset miehet sillä tavoin lähelle, etten hevin unohda henkilöhahmoihin tiivistettyjä todentuntuisia kohtaloita.
Canal Grande jäi ilmestymisensä aikoihin minulta sivuun, koska oma elämä täyttyi tuolloin työstä ja läheisen sairastamisesta. Edes Raittilalle kirjasta annettu Finlandia-palkinto ei tuoreeltaan havahduttanut. Niinpä oli hyvä huomata, että vaikka kirjassa häivähtävät taannoisen Balkanin sodan tapahtumat lieveilmiöineen, ne eivät tunnu liian vierailta tai selittämättömiltä.
Paperiversion takakansiteksti lienee sellaisenaan liitetty myös e-kirjan esittelyksi:
Suomalainen työryhmä saapuu Venetsiaan pelastamaan palatsit veden tuhoilta. Insinööri Marrasjärvi on perussuomalainen perheenisä, asiantuntija Saraspää hienostuneempi tyylittelijä.
Työryhmä saapuu kanaalien kaupunkiin sankassa sumussa, ja jättää sen lumen ja jään luomassa kaaoksessa. Mitä välissä tapahtui, jää työryhmälle epäselväksi. Palatsien sijasta Marrasjärvi onnistuu lopulta pelastamaan vain karnevaaleista pillastuneen aasin. Kulttuuriasiainneuvos Snell hukkaa punaisen langan ja Saraspää sydämensä Tuuli-sihteerille.
Raittila luo oman, yllättävän Venetsiansa, missä kaupankäynti ja taide, rakkaus ja kuolema ovat yhtä. Rikoksesta ne erottaa vain kanavan poikki vedetty viiva. Suurimmat yllätykset tulevat lopussa. Silloin puheenvuoron saa Tuuli, pönäkän projektin näkymätön sihteeri.
En heti estoitta tempautunut mukaan veijareitten toilailuihin. Pikku hiljaa hoksasin, että päiväkirjamaiset sivut ovat aina Saraspään, surkean kulttuuriboheemin, kirjoittamia. Jämptisti roomalaisin numeroin merkityt luvut etenevät insinööri Marrasjärven ja hänen mukanaan roikkuvan, alati esitelmöivän historian dosentin Heikkilän tahtiin. Mieskolmikkoa johtaa opetusministeriön kulttuuriasiainneuvos Snell, muhkea mamma, jonka takana ovat UNESCO-projektille myönnetyt rahat. Tuuli, nuori nainen, avustaa kaikkia ja saa viimeisen sanan huiman, paikoin kammottavan stoorin päätteeksi.
Henkilövalikoima tarjoaa mahdollisuuden väläytellä kuuluville sellaisen määrän tietoa, että lukijaa pyörryttää. Kirjalijan taustatyöllä ei tunnu olleen äärtä ei rajaa, vaikka yksi ja toinen seikka olisi pelkkää huijausta. Täydestä kaikki meni ainakin minuun: Dosentti tietää jos jotakin Venetsian rakennuksista ja taideaarteista, suoraviivainen Marrasjärvi vesi- ja muusta rakentamisesta. Karnevaalissa ruttotohtorina heiluva Saraspää puolestaan tarjoilee meheviä kommentteja tapahtumista ja näkymistä.
Vesa Karosen mittava arvio Canal Grandesta ilmestyi Helsingin Sanomissa 26.8.2001. Juttu löytyy tästä linkistä. Karosen mukaan Canal Grande on Raittilan edellisen Ei minulta mitään puutu -romaanin rinnakkaisteos. Siinä vajosi lestadiolaisten telttaleiri saviliejuun. Nyt vajoaa kokonainen kaupunki. Asetelmat ja ratkaisut rinnastuvat muutenkin. Mielestäni Karosen teksti on kritiikkinä yhtä komea kuin Raittilan uskomaton romaani-irrottelu.
2 kommenttia:
Hannu Raittilalta olen lukenut vain novellikokoelman Pakosarja, jonka sittemmin ostin itselleni kirjaston poistomyynnistä. Ihmettelen miksi se poistettiin. Minusta paikoitellen oikein hauska kirjan.
Totisten tekstien ohessa Raittilalta näemmä löytyy huumorijuttuja useampia. Canal Grande tuntui pitkään hullunhauskalta, melkein kuin aikoinaan urheilusankari Elmon ihmeelliset kisailut. Hauskutuksen takaa pilkottaa kuitenkin tarkkakatseinen henkilöhahmojen naurettavuuksien paljastaja. Paljon tulee sanotuksi myös muutamista kansallisuuksista.
Lähetä kommentti