Mietteitä Bollaa lukiessa

Mietin pitkään, ennen kuin tartuin Pajtim Statovicin kolmanteen romaaniin Bolla (Otava 2019). Se herätti tuoreeltaan huomiota, mikä vielä yltyi, kun Yleisradion toimitusjohtaja Merja Yli-Anttila antoi sille vuoden 2019 Finlandia-palkinnon. Moni ehti kehua ja suositella Bollaa jo ennen palkintoa. Mutta vasta kohun rauhoituttua tunsin, että tilaa riitti ruveta katsomaan, miltä ostamani e-kirja ensinnäkin näyttää ja mitä se sisältää.

Sivuja on niukanlaisesti, aihelmia tiheästi. Alkulehdelle on painettu selitys nimestä:

Bolla    
1. haamu, näkymätön, peto, piru    
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento    
3. ulkopuolinen

Statovicin aiemmat teokset, Kissani Jugoslavia (Otava 2014) ja Tiranan sydän (Otava 2016), olivat jo tuoneet lukijoiden ulottuville vahvoja, uniikkeja tarinoita ja niissä sihiseviä eläimiä. Ymmärrän, miksi graafikko Mirella Mäkilä on yhdistänyt Bollan kansikuvassa käärmehahmoisen nyrkin miehen lihaksikkaaseen, violettiin käsivarteen. Taustalla häämöttää ihmisluuranko läpivalaistuna. Se tuntuu vihjaavan, kuinka päähenkilömiehet vaivalloisesti porautuvat omaan itseensä.

Lyhyt tarina jumalasta, käärmeestä paratiissa ja paholaisesta aloittaa kerronnan. On 22. tammikuuta vuonna 2000. Tarina elää. Se kehittyy kahden miehen, Milošin ja Arsimin, serbin ja albaanin, kuuman suhteen vaiheiden myötä. Ensikosketus miesten välillä tapahtuu Pristinassa 1995, jolloin perheellinen Arsim näkee kauniin, langanlaihan nuorukaisen ylittävän katua.

Mahdoton toteutuu vain hetkeksi, sillä Arsim perheineen pakenee sotaa Kosovosta ja onneton Miloš pestautuu armeijaan. Tarina saa kauniin lopun vain Milošin muistikirjassa, jonka viimeinen merkintä on päivätty 1. huhtikuuta - aprillipäivänä! - vuonna 2002:

En muistele niitä taruja enää lainkaan pelolla vaan ilmauksina onnesta; yhtenä päivänä vuodessa se saa leiskua vapaana ja huolettomana, yhtenä päivänä… se voi lennellä kahleetta vesien ja metsien yllä, ääntelehtiä rauhassa jylhässä melodiassaan, venytellä runkoaan pitkin peltoaukioita, kukkuloita ja vuorten rinteitä, kätkeytyä pilvien yläpuolelle tai langettaa siivillään suurenmoisia varjokaistaleita kuin tähdettömiä öitä, kostuttaa häikäisevän kiiltävää nahkaansa järvissä ja joissa, nukahdella auringon kärventämille kiville ja kallioille, porottavassa paahteessa punoutua puunrunkoihin ja iäkkäiden tammien lehtihaarniskojen alle suojaan sateelta; ja luikerrella sitten yön tullen takaisin luolaansa johon se käy makuulle päivänsä väsyttämänä – yksi onnellinen päivä se riittää sille;    sillä maa jota se silloin asuttaa katsos se on kuninkaiden maata.

Vasta kertausluennassa minulle kirkastui, että vuosimerkinnät 2000, 2001 ja 2002 osoittavat kursivoidut tekstipalat Milošin muistikirjamerkinnöiksi. Niissä hän paneutuu vähän kerrallaan elämäänsä eikä piilottele mitään tekojaan, törkeitäkään.

Arsimin haltuun päätynyt muistikirja paljastaa Milošista enemmän, kuin Arsim kestäisi lukea. Eletään vuotta 2004, ja Arsim kaipaa perhettään. Se on asettunut kauas maahan, jonne perhe pakeni ja josta Arsim omasta syystään joutui karkotetuksi. Hänestä ei ole kirjoittamaan haaveilemaansa romaania, mutta kirjeitä ja muita viestejä mies rustaa yhä uudestaan vaimolleen Ajshelle:

 -- Ajattelette varmaan, että olen paha mies. Ehkä olenkin. Kenties minusta tuli tietämättäni sellainen, salakavalasti kuin syöpä. Ja löin, vaikka minusta ei pitänyt tulla miestä, joka lyö.    Olen tehnyt kauheita asioita, joista luulin ottaneeni opiksi. Vaan en ottanutkaan, tein niitä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Se johtuu siitä, että unohdin edellisen tekoni seuraukset, miltä syyllisyys tuntuu, ja katumus, ja häpeä.    Toivon niin hartaasti kuin toivoa voi, että kävisitte täällä ja näkisin teidät vielä, sillä päivääkään ei kulu, ettenkö teitä ajattelisi. Mutta minä ymmärrän, miten kohtuuton tämä vaade on, miten raskauttava ja sopimaton, ja siksi minä kutsunkin sitä toiveeksi, nimenomaan toiveeksi. Enkä pyydä anteeksi, en missään nimessä loukkaa teitä pyytämällä anteeksiantoa, koska minä tiedän, ettei näin häpeällinen mies ansaitse sitä.    Eikö ole ihmeellistä, miten ihminen kerta toisensa jälkeen erehtyy luulemaan, kuin itseään nöyryyttääkseen, että aikaa voisi saada takaisin? Miten siitä tulee tärkeää vasta kun se on jäänyt taakse?

Arsimin ja Milošin mahdottoman rakkauden taustalla sykkii pienen Kosovon väestöryhmien viha toisiaan kohtaan. Kumpikaan ei ole ennen tuntenut ketään toisesta väestöryhmästä. Kuulopuheitten perusteella vastapuoli näyttäytyy petomaisena, eikä päälle päin näy, kuka on serbi, kuka albaani. Yhdessä leiskauksessa rakkaus syttyy. Siihen riittää, että näkee toisen kiihottavan kauniina ja komeana.

Tapahtumien myllerryksessä Miloš särkyy lähes tunnistamattomaksi, eikä Arsim enää siedä häntä. Bollassa mies voi rakastua toiseen mieheen vain tämän täydessä kukoistuksessa. Surkimusta kumpikaan ei halua. Ja molemmat löytävät itsestään pedon, pirun. Se lymyää niin vihassa kuin syvään juurtuneessa patriarkalismissa ja homoerotiikan vieroksunnassa. Perinteiden mukaisesti poikien on noudatettava isän tahtoa ja naisten alistuttava miesten määräysvaltaan. Näin käy Aishjelle Arsimin vaimona. Kummaltakaan ei kysytty, kun perheet ratkaisivat naimakaupan.

Arsimin osalta tarina jatkuu vuoteen 2004, jolloin hän on uudelleen asettunut Pristinaan, yksin. Itse asiassa Bollassa on kyse kolmiodraamasta, jonka pitkään vaikeneva, mutta lopulta äänensä ja vapautensa löytävä osapuoli on Arsimin vaimo Aishje. Tämä seikka tulee hyvin esiin haastattelussa, jossa Antti Majander (HS 27.11.2019) tarkastelee Bollaa yhdessä kirjailijan kanssa.

Kirsin kirjaklubissakin on keskusteltu Bollasta,  kuten Airi Vilhunen selostaa. Myös  muissa blogeissa romaani on ollut tuoreeltaan esillä. Huomaan, että Kissani Jugoslavia tuli käsitellyksi ajallaan Akanvirtaa-blogissani, Tiranan sydän hiukan myöhässä. Nyt taas kuljen jälkijunassa, kun vasta kuukausia kirjan ilmestymisestä kirjoitan blogijuttua Bollasta. Vähäistä viivästystä tuotti myös Balkanin karttojen ja Wikipedia-tekstien tutkailu taustaksi romaanille.

Ortodoksiuskoiset serbit pitävät aluetta vanhastaan omanaan, mutta ovat jääneet vähemmistöksi, sillä esimerkiksi 1991 yli 80 % noin 1,6 miljoonasta asukkaasta oli albaaneja ja muslimeja.

Bollassa sivuaihelmana kulkee toive akateemisesta tutkinnosta. Kaiken muun sekasorron lisäksi Pristinan yliopistosta serbit ovat työntämässä albaaniopiskelijoita pois. Siksi on luotu jokin vähäpätöisempi opinahjo, jota albaanipakolaiset rahoittavat. Serbinä Milošin olisi pitänyt päätyä parhaaseen opinahjoon, mutta entisen rakastajan turvin hankitut tekaistut todistukset avaavat Milošin kaltaiselle kauniille pojulle ovet vain vähäpätöiseen opinahjoon. Unelma lääkäriksi valmistumisesta jää, kun sota imaisee murheellisen miehen syövereihinsä. Hän toimii sodassa lääkintämiehenä ja kokee kaikkinaiset helvetin kärsimykset. Niistä hän ei toivu.

Toisin käy Arsimin, vaikkei hänkään saavuta unelmaansa tulla kirjailijaksi.

Donnerin Far och son, isän etsintää sukupolvesta toiseen

Hiljattain lahjaksi saatu Jörn Donnerin Suomi/Finland II Viimeinen taisto uudisti kiinnostuksen Donneriin. Niinpä ostin muutamalla eurolla Elisa Kirjasta e-version romaanista Far och son: en komedi (Wahlström et Widstrand 2015), kun tarjous ilmaantui sähköpostiini. Alunperin kirja ilmestyi 1984 ja sai Finlandia-palkinnon 1985. Totinen kansi on Daniel Bjugårdin käsialaa.

Tämä Donnerin teos on kuudes, itsenäinen osa Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheita käsittelevään yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Lukeminen otti alkuun koville. Alkusanoissa kirjoittaja myöntää otsikon johtavan harhaan, sillä hän ei tiennyt, mihin halusi suunnistaa. Valitako vuosi 1939 vai 1957 ja 1958? Myös Andersin suvun ja firman vaiheet 1920-luvulta asti päätyvät valokeilaan.

Nu hade jag tänkt ägna mig åt åren 1956 och 1957, men under denna tid var jag vuxen, halvvuxen, eller trodde mig vara vuxen. Jag har utomordentligt starka minnen från denna tid. Det hände mer än jag minns, och jag minns mer än jag vill skriva. Mina påhittade personer blandar blod med de verkliga.Jag skulle också kunna vara får till en del av de personer som levde och verkade på den tiden, även om sonen från år 1956 inte skulle dela faderns åsikter, och inte tro på hans handlingar. Men så är det ofta, och bör vara så. Blod och gener skapar inte trohet i tankar.Jag känner inte igen mig själv i vissa handlingar som jag gjorde då, och menar att det var en annan människa som handlade och tänkte. Åldersskillnaden mellan mig och mig är mer än tjugofem år. Järnhård konsekvens har varit mig främmande. Läs vad jag skriver om floderna, senare i berättelsen, och ni förstår kanske.

Lukiessa minua kiusasi toistuva merkintä "får" tarkoittamassa isää. Miksi kummassa moinen kirjoitusasu? Etsin selityksiä, turhaan.

Itse tarina haahuilee alkuun Helsingissä. Ollaan kustantaja Alfredin luoa, syödään rapuja. Kertojan haltuun joutuu puoliväkisin laatikollinen papereita, joihin hänen ei ole tarkoitus koskea. Mutta koskeepa kuitenkin ja tulee vedetyksi tutkimaan Jakob Andersin sekalaista "arkistoa". Samalla Donner koukuttaa romaaninsa lukijan miettimään, mistä on kysymys.

Jakob Anders on kirjoittanut romaanin intohimosta, rakkaudesta ja avioliitosta. Kyse on ollut myös isän etsimisestä, mikä vei Jakobin Wieniin, sillä isä Salomon Kröckel, hyvä uimari, on luultavasti hukkunut Tonavaan. Olosuhteet vaativat selvittämistä hautausmaakäynteineen. Niistä avautuu uusia, merkittäviä juonteita tarinaan.

Kaikkiaan 15 osuvasti otsikoitua lukua pitää moniaalle ulottuvan tarinan koossa, vaikka heilahtelee vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Kertoja ottaa kantaa suvun firmaan, oman aikansa politiikkaan, peilaa tarkkasilmäisesti menneiden vuosikymmenten yhteiskunnallisia virtauksia ja Jakobin sitoumuksia rahapulmineen. Lopulta päädytään takaisin vanhan Alfredin luo. Kehä umpeutuu.

Lukijana välillä uuvuin pitkiin lukuihin. Silti myönnän, että Far och son: en komedi on ällistyttävä ja voimallinen kokonaisuus, josta komediakaan ei puutu. Hankaluuksia ja samalla myös herkkuhetkiä tuotti kertojien vaihtelu. Välillä tuntui, kuin kahden kerroksen lisäksi esiin työntyisi kolmaskin taso. Jakobin romaaniksi tarkoittamasta käsikirjoituksesta tarina heilahtaa taidokkaasti 1980-luvulle, jolloin äänessä onkin Jörn Donner itse. Jakobin ja Jörnin vaiheissa hidaskin lukija havaitsee yhtäläisyyksiä. Isää etsitään, muuta löydetään etenkin matkoilta.  Naisten kanssa on työlästä. Jakobista on kuitenkin isäksi, sillä hän selviää hyvin poikansa (?) Gunnarin vaipanvaihdoista!

Berliini piirtyy tarkoin vedoin havaittavaksi, samoin Wien ja osin myös Lähi-Itä. Jakobin käsikirjoitus valaisee Loviisaa, samoin Helsingin niitä seutuja, jonne Jakob vetäytyy, kun avioliitto natisee. Miehestä itsestäänkin hahmottuu melko tarkka kuva, josta erottuu yhtenä olennaisena piirteenä alttius paeta hankalista tilanteista.

Jörn Donnerin ruotsi on niin sävykästä, että jouduin usein etsimään apua ilmaisista nettisanakirjoista. Niistä ei juuri apua saanut, paremminkin Googlesta. Urakka oli kuitenkin vaivan väärtti. Oli hienoa saada tuntumaa Jörn Donnerin miehuusvuosien kenties arvostetuimpaan proosateokseen.

Reipasta retkeilyä halki aikakausien

Nyt se on tehty! Sain luetuksi Juha Hurmeen Finlandia-palkinnolla kruunatun kirjan nimeltä Niemi (Teos 2017, 448 s.) Järkäle, jota en oikein miellä romaaniksi, on niin tuhti sisällöltään, että kykenin nauttimaan herkkua enintään luvun kerrallaan muutaman päivän välein. Lukuja on kaikkiaan 17, jokaisen alussa ingressi pienellä präntillä.

 Kahdestoista luku kattaa ingressin mukaan vain yhden aiheen: Sigfrid Aronus Forsius. Hämärästi muistin miehen. Lukemani perusteella tämä erikoislaatuinen henkilö elää nyt mielessäni yhtenä kummajaisena, jonka taival alkoi Niemeltä. Tyylinäytteeksi kopioin luvun alun sivulta 281:

Tässä kohdassa kirjaa käy välttämättömäksi tutustua mieheen tai paremminkin pyörremyrskyyn tai pyrstötähteen nimeltä Sigfrid Aronus Forsius, joka syntyi Helsingin vaatimattoman, keinotekoisesti aikaansaadun ja kituliaasti kasvavan kaupunkipahasen tienoille noin vuonna 1560.

Nerokkaan miehen nimi on löytynyt sittemmin myös Huippuvuorilta, asteroidilta ja Zacharias Topeliuksen romaanihenkilöltä. Kari Aronpuro jopa antoi Forsiuksen kirjoittaa puolet runokokoelmastaan 1981. Että tämmöisiä hämmästyksen aiheita lukijana kohtasin retkeillessäni Niemen sivuilla!

Mervi Kantokorpi on arvioinut teoksen sen ilmestymispäivänä Helsingin Sanomissa 29.9.2017. Kriitikon näkemys kirjasta käy ilmi jo otsikosta:

Oliko Agricolasta enemmän haittaa kuin hyötyä? – Juha Hurme kertoo loistavasti oman versionsa kulttuurihistoriasta

Juha Hurmeen kerronta on uskomaton näyte hyvien tarinoiden voimasta

Kirjan sisäkannessa ilmoitetaan, että Niemi on maailmankaikkeuden kulttuurihistoria à la Juha Hurme. Silti palkinto on osoitettu romaanille. Mitähän keskusteluja ratkaisu on vaatinut?

Esa Mäkijärvi Demokraatissa 28.11.2017 päätyy hyvin myönteiseen arvioon Niemestä ja luonnehtii kirjaa Suomen synty- ja kehitystarinaksi.

Palkintojuhlasta Suomen kansallisteatterissa on tarjolla ainakin Hesarin kautta sekä palkitsija-diktaattorin Elisabet Rehnin puhe että itse teatterimies-kirjailijan räväkkä kiitos. Se on yhtä säväyttävä kuin Niemen teksti kauttaaltaan.

Laajat lukijapiirit kuuluvat innostuneen kirjasta, minä muiden mukana. Sopii pohtia, mikä paksussa opuksessa lähes hullaannuttaa. Vaikka hengästyin tekstin alituisesta kipinöinnistä, vakiintuneeksi oloutuneen tietämyksen pöyhiminen oli se pihvi, jota janosin yhä lisää. Hurmeelta ei tosiaan puutu kirjailijanakaan draaman tajua eikä hän pode tarvetta pokkuroida mihinkään suuntaan. Kirjasto- ja arkistolöydöt ovat tarjonneet miehen tutkivalle katseelle häkellyttäviä löytöjä.

Tutulta tuntui kuva, jonka mukaan kirkon nimissä vuosisatoja toteutettu synnintuntoon herättely ja  maailmanlopulla pelottelu ovat syrjäyttäneet täkäläisten ihmisten oman kulttuurin. Lopulta herättiin ulkomaisten mallien ja fennomaanisen innostuksen vallassa keräämään sananparsia ja tarinoita. Silloin niistä oli enää rippeet jäljellä. Elias Lönnrotin puuhat Kalevalan synnyttämiseksi saavat ylleen erinäisiä varjostuksia.

Koska kirja pääasiassa tarkastelee sittemmin Suomeksi kehkeytyneen alueen ilmiöitä Ruotsin vallan loppuun 1809, hallitsijoista vain Ruotsin kuninkaat pääsevät näyttämölle. Heidän monet toimensa valtakunnan itäisissä osissa näyttäytyvät hirtehisistä vinkkeleistä. Älyttömyyksiä kertoja kommentoi ärräpäisiäkään sanoja säästelemättä. Ja ah, kuinka lukija saa balsamia sieluunsa kaikkien menneitten sukupuolvien nöyryytyksistä!

Tunkkaiset pyrkimykset kieltää tämän maailmankolkan ikiaikainen kansainvälisyys saavat perusteellisen pöllytyksen. Samoin tulee ravistelluksi kaikkinainen uskonkiihkoilu ja isottelu. Niemen kertoja, joka muuten kovasti muistuttaa nykyistä Pispalan miestä, Hurmetta itseään, luottaa vahvasti vain taiteisiin ja tieteisiin oppaina entistä parempaan tulevaisuuteen.

Mitähän historian tutkijat tuumivat Niemen tarjoamasta kuvasta näiltä raukoilta rajoilta? Olisi hauska lukea tai kuulla esimerkiksi Teemu Keskisarjan, Henrik Meinanderin ja Mirkka Lappalaisen lukukokemuksesta. Uskoisin kaikkien innostuvan energisen Hurmeen verevästä kielestä ja yksityiskohtaisesta kuvauksesta. Itse asioista, niiden painotuksista ja tulkinnoista voisi kuitenkin löytyä rikastuttavaa keskustelua. 

 

PS Hesarista löytyi tänään lauantaina 3.2.2018 essee, jossa Jukka Petäjä selvittää romaanin moni-ilmeisyyttä. Otsikko kiteyttää sisällön:

Kukaan ei tiedä, mikä tekee romaanista romaanin, ja sen takia Juha Hurmeen Finlandia-palkittu Niemi aiheutti kiistan

Romaani pysyy harvoin sille varatussa uomassa, eikä faktatiedon määrälle ole ylärajaa, kirjoittaa Jukka Petäjä.

Omissa pähkäilyissäni päädyin eilen erään hyvän kommentin opastamana siihen, että ehkäpä Niemi on veijariromaani. Sen puhdikas kertoja-kommentaattori vie lukijan mukanaan penkomaan tietokirjoja. Niistä riittää sanottavaa. Kirjailija itse häämöttää taustalla.

Melenderiä romaanina

Tommi Melender julkaisi WSOYn kustantamana 2009 romaanin Ranskalainen ystävä ja päätyi ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Silloin palkittiin Antti Hyry romaanilla Uuni, josta linkin mukaisesti minäkin olen sanani sanonut. Teosten maailmat  ovat tyystin erilaiset, mutta niitä yhdistää kielen kirkkaus, täsmällisyys, taituruus. Kumpikaan kirjoittaja ei tunnu hevin päästäneen julkaistavaksi löysää tekstiä, virkettä tai edes sanaa.

Melenderin vuosien takaisen romaanin e-versio oli helppo napata Elisa Kirjan lähettämästä sähköpostitarjouksesta. Tunnen kirjoittajan, sillä olen jo pitkään seurannut Melenderin Antiaikalainen-blogikirjoituksia. Niitä ilmestyy harvakseen, koska arikkeleina tai esseinä ne lienevät kohtalaisen isotöisiä. Lukemani perusteella tiesin, että saan laatutavaraa. Sitä lupaa myös Elisa Kirjan teosesittely:

Romaani ihmisten vihaamisen vaikeudesta
Joel Raento on suomalainen näytelmäkirjailija ja julkkisluennoitsija, joka tienaa hyvät rahat eliitin härnäämisestä. Identiteettikriisin jälkeen hän vetäytyy ranskalaiseen pikkukaupunkiin omistautuakseen Gustave Flaubertin teosten lukemiselle.
Siellä hän tapaa Marcel Daigneault’n, tragedian kokeneen entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisliigalle. Heitä yhdistävät tyylin ja arvokkuuden kaipuu sekä ikävä 1800-luvulle. Nykyaika on CNN:n uutisvirtaa kulttuurien yhteentörmäyksestä; terrorismia, taloutta ja ihmiskauppaa.
Väistämättömien tapahtumien keriytyessä auki Joel ja Marcel oppivat jotain tärkeää itsestään, toisistaan, ystävyydestä ja ihmisen kyvystä tehdä hyvää armottomissakin olosuhteissa. Ranskalainen ystävä on tyylikäs kunnianosoitus eurooppalaiselle laatukirjallisuudelle.

Aamun kirjassa 1.12.2009 Seppo Puttonen ja Nadja Novak haastattelivat Melenderiä Ranskalaisesta ystävästä. En muista nähneeni ohjelmaa, mutta katsoin sen Ylen Elävästä arkistosta, kun olin lukenut kirjan.

Eri yhteyksissä on mainittu, kuinka ranskalainen kirjallisuus ja elokuvat ovat vaikuttaneet Melenderiin. Joitakin tunnistamisen hetkiä itsekin koin, vaikken jahdannut intertekstuaalisia jälkiä. Elokuvista muistuttaa heti alkajaisiksi jakso Le Havren satamassa. Se on kuin suoraan toimintaleffasta, jossa rikolliset puuhaavat ihmiskauppaajina sekä alistavat ja kiristävät yhteistyökumppaneitaan. Kammottava tilanne luettuna ei kuitenkaan tyrmää niin tyystin kuin ehkä elävästä kuvasta katsottuna. Puistattavan tapauksen yksi toimija tulee sittemmin tutuksi päähenkilön ranskalaisena ystävänä.

Tarina etenee rivakasti. Lukiessa huomasin miettiväni, miten tekstiin on syntynyt tai synnytetty se imu, joka herpaantumatta kuljettaa myös lukijan kohtauksesta toiseen. Sekä päähenkilö Joel että Marcel ranskalaisena ystävänä elävät syrjässä, silti tai siksi hyvin tietoisina itsestään. Kumpikin edustaa lukeneisuutta. Marcelin kotijumalana on Baudelaire, Joelin Flaubert. Törkeästi uhattuna Marcel kirkastaa näkemykseksi sen, ettei alistu maksamaan mielivaltaisesti hänelle määrättyä velkaa. Tapahtukoon, mitä hyvänsä.

 Mitä oikein haudot? kysyin.   
 En tiedä. Enkä kertoisi, vaikka tietäisin.    
Meillä on kolme päivää aikaa. Anna minun järjestää ne rahat.    
Olet liikuttava, Joel. Uskotko vakavissasi, että minulle koittaa vapaus kun Falloux saa rahansa? Luet täällä yksiksesi Flaubertia ja puristat vihoissasi kättä nyrkkiin, mutta et pysty kuvittelemaan ihmisistä pahinta mahdollista. Et suostu hyväksymään, että ihmiset ennen kaikkea pettävät ja tappavat. Haluat auttaa minua, haluat tehdä rahoillasi hyvää. Arvostan hentomielistä humanismiasi, usko pois, mutta pidän sitä järjettömänä. Et voi auttaa minua, enkä siedä apuasi. Paina se kalloosi.    
Marcel aikoi sanoa vielä jotain muutakin, mutta jätti sikseen. Hän jäi tuijottamaan tyhjää lasin pohjaa kuin olisi turhaan etsinyt sieltä Narkissoksen kuvajaista.    
Tiedätkö, miten Ludmilan kävi? kysyin istuttuamme pitkän tovin puhumattomina.    
Ei aavistustakaan. Tuskin hän päätyi huoraksi Amerikkaan. Ei ainakaan siinä kontissa. Mutta ne yksitoista muuta päätyivät, koska minä kuljetin heidät Le Havren satamaan. Olisin voinut päästää heidätkin vapaaksi, mutta en tietenkään päästänyt. Falloux’n miehet olisivat raahanneet minut pimeään kellariin, kiskoneet irti sormenkynteni ja hampaani, murskanneet kivekseni, katkoneet penikseni, puhkoneet silmäni ja leikanneet kurkkuni auki. Mikä minä sinun mielestäsi olen? Suuri sankari, joka auttaa henkensä kaupalla ihmiskaupan uhrin pakenemaan? Vai suuri typerys, joka hellämielisyyttään päästää yhden vapaaksi, mutta kyyditsee muut orjuuteen? Kuinka paljon yksi laupeuden teko painaa kaiken synnin ja saastan keskellä? Oliko minulla ylipäänsä syytä auttaa Ludmila pakoon? Mistä tiedän, vaikka hän olisi niin paha ihminen, että olisi sietänyt päätyä siinä kontissa Amerikkaan. Hän voi olla lastensurmaaja, kotienrikkoja ja tuhopolttaja. Mistä tiedän, vaikka häntä etsittäisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kenties jossain Itä-Euroopan kolkassa on pelto täynnä ruumiita hänen jäljiltään. Mitä oikein kuvittelin? Että voin pelastaa toisen ihmisen? Että voin Ludmilan avulla kostaa Falloux’lle ja Simonen murhaajille ja niille kaikille, jotka tekevät sairaimpia ja kammottavimpia rikoksia? (s. 175 - 176.)

Sattuma puuttuu tapahtumiin: rikollispomo Falloux kuukahtaa kotonaan sydänkohtaukseen. Niin raukeaa velka. Joel päätyy päästelemään puppua CNN:n haastattelijalle, Marcel kaikkoaa näkyvistä tutun baaritarjoilijan kanssa. Romaani päättyy lakonisesti:

En enää nähnyt heitä. Kun aamulla lähdin Aronvillestä, seuranani oli vain Flaubert. (s. 192 - 192.)

Mitä minuun tarttui kirjasta? Sain mielihyvää puhuttelevasta sanataiteesta. Huomaan arvostavani suuresti tekoja, joiden tuloksena on ollut luotavissa tämän ajan ilmiöitä valaiseva tarina. Sen ydin kiertyy ihmisen mahdollisuuksiin tehdä hyvää. Siltäkin perustalta sietää jatkaa moraalikysymysten pohdiskelua.

Suomi-porukka Venetsiaa pelastamassa

Hannu Raittilan Canal Grande (2001) tuli vihdoin luetuksi. Se löytyi niin kauan sitten hankkituna e-kirjaostoksena, että olin sen miltei unohtanut. Otti aikansa, ennen kuin lämpenin Canal Granden veijaritarinalle, mutta lämpeninpä kumminkin.

Hannu Raittilan nimi on minulle laadun tae. Olen näet lukenut tai kuullut joitakin hänen vahvoiksi kokemiani, ajatteluttavia teoksiaan. Muun muassa Miesvahvuus (1999) varsinkin kuunnelmasovituksena toi eri ikäiset miehet sillä tavoin lähelle, etten hevin unohda henkilöhahmoihin tiivistettyjä todentuntuisia kohtaloita.

Canal Grande jäi ilmestymisensä aikoihin minulta sivuun, koska  oma elämä täyttyi tuolloin työstä ja läheisen sairastamisesta. Edes Raittilalle kirjasta annettu Finlandia-palkinto ei tuoreeltaan havahduttanut. Niinpä oli hyvä huomata, että vaikka kirjassa häivähtävät taannoisen Balkanin sodan tapahtumat lieveilmiöineen, ne eivät tunnu liian vierailta tai selittämättömiltä.

Paperiversion takakansiteksti lienee sellaisenaan liitetty myös e-kirjan esittelyksi:

Suomalainen työryhmä saapuu Venetsiaan pelastamaan palatsit veden tuhoilta. Insinööri Marrasjärvi on perussuomalainen perheenisä, asiantuntija Saraspää hienostuneempi tyylittelijä.
Työryhmä saapuu kanaalien kaupunkiin sankassa sumussa, ja jättää sen lumen ja jään luomassa kaaoksessa. Mitä välissä tapahtui, jää työryhmälle epäselväksi. Palatsien sijasta Marrasjärvi onnistuu lopulta pelastamaan vain karnevaaleista pillastuneen aasin. Kulttuuriasiainneuvos Snell hukkaa punaisen langan ja Saraspää sydämensä Tuuli-sihteerille.
Raittila luo oman, yllättävän Venetsiansa, missä kaupankäynti ja taide, rakkaus ja kuolema ovat yhtä. Rikoksesta ne erottaa vain kanavan poikki vedetty viiva. Suurimmat yllätykset tulevat lopussa. Silloin puheenvuoron saa Tuuli, pönäkän projektin näkymätön sihteeri.

En heti estoitta tempautunut mukaan veijareitten toilailuihin. Pikku hiljaa hoksasin, että päiväkirjamaiset sivut ovat aina Saraspään, surkean kulttuuriboheemin, kirjoittamia. Jämptisti roomalaisin numeroin merkityt luvut etenevät insinööri Marrasjärven ja hänen mukanaan roikkuvan, alati esitelmöivän historian dosentin Heikkilän tahtiin. Mieskolmikkoa johtaa opetusministeriön kulttuuriasiainneuvos Snell, muhkea mamma, jonka takana ovat UNESCO-projektille myönnetyt rahat. Tuuli, nuori nainen, avustaa kaikkia ja saa viimeisen sanan huiman, paikoin kammottavan stoorin päätteeksi.

Henkilövalikoima tarjoaa mahdollisuuden väläytellä kuuluville sellaisen määrän tietoa, että lukijaa pyörryttää. Kirjalijan taustatyöllä ei tunnu olleen äärtä ei rajaa, vaikka yksi ja toinen seikka olisi pelkkää huijausta. Täydestä kaikki meni ainakin minuun:  Dosentti tietää jos jotakin Venetsian rakennuksista ja taideaarteista, suoraviivainen Marrasjärvi vesi- ja muusta rakentamisesta. Karnevaalissa ruttotohtorina heiluva Saraspää puolestaan tarjoilee meheviä kommentteja tapahtumista ja näkymistä.

Vesa Karosen mittava arvio Canal Grandesta ilmestyi Helsingin Sanomissa 26.8.2001. Juttu löytyy tästä linkistä.  Karosen mukaan Canal Grande on Raittilan edellisen Ei minulta mitään puutu -romaanin rinnakkaisteos. Siinä vajosi lestadiolaisten telttaleiri saviliejuun. Nyt vajoaa kokonainen kaupunki. Asetelmat ja ratkaisut rinnastuvat muutenkin. Mielestäni Karosen teksti on kritiikkinä yhtä komea kuin Raittilan uskomaton romaani-irrottelu.

Intoilijan matkassa

Kesken sukututkimuksen raportointia ostin e-versiona Panu Rajalan Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolle asetetun Intoilijan (2015) ja lähes saman tien aloin lukea sitä. Omassa hommassa on meneillään viikon odottelu ennen vedoksen saamista tarkistettavaksi. Niinpä oli aikaa tarttua valokuvistaan kuuluisaan I. K. Inhaan, oikealta nimeltään Konrad Into Nyströmiin, sellaisena kuin hän näyttäytyy Panu Rajalan kirjan sivuilla.

Olen huomannut, että teoksen ympärille kehkeytyi kohu. Siihen Rajala itsekin viittaa muun muassa nettipäiväkirjassaan. Joku radioon haastateltu lukija puolestaan pohti, miksei Rajala pätevävänä elämäkerturina ollut ryhtynyt juhlistamaan Inhan 150-vuotissyntymää elämäkerralla, vaan laati kohteesta romaanin. Syitä en tiedä. Lähteistä tosin selviää, että melko äskettäin Inhasta on julkaistu elämäkerta tekijänä Aamu Nyström, Inhan sukulainen. Sitä paitsi myös Panu Rajalan nykyinen vaimo, Marja Norha, kuuluu Nyströmin sukukuntaan. Aihetta on siis ollut kylliksi tarttua poikkeuksellisen sukulaisen elämänvaiheisiin niin, että miehen elämä ja olemus eroavat tavanomaisesta. Kirjan luettuani pidän romaanimuotoa oivallisena ratkaisuna, sillä romaani sallii muun muassa viljellä kieltä yhtä sävykkäästi kuin Inha itse alkuperäisissä teksteissään.

Paljon muun ohessa romaania lukiessa pääsee mukaan Inhan uskomattomille polkupyörämatkoille. Niitä hän teki pitkin poikin Suomea ja yhtä lailla Euroopan teille, kunnes väsyi polkemiseen. Huimalta tuntui lukea, kuinka tämä kameroista, polkupyöristä ja muista teknisistä laitteista perillä ollut oman tiensä kulkija hankki jopa moottoripyörän:

Väsyin polkemiseen, myin vanhan pyöräni ja ostin tuliterän välkkyvän moottoripyörän – Indian Prince! Loistopeli, sylinterit, tilavuus, kulutus – viis niistä! Hän on viimeinen rakkauteni, siniverinen. Voimani riittävät polkaisemaan, ja se alkaa päristä kuin tuhat vihaista ampiaista. Sillä kiidän hullun lailla pöliseviä teitä pohjoiseen, ohi Tuusulan, ohi Keravan, halki vanhan Hämeenlinnan – henkäisen torilla, tuolla Seurahuone, tuolla lyseo, tuossa kirkko – kaikki paikallaan – jatkan ohi Parolan, ohi Toijalan, Pälkäneellä yltä päältä pölyssä ja Viinikan kirkolle, Tammerkosken yli siltaa myöten, siihen veistää kaiteelle joku Väinö jähmeitä ihmishahmoja, yksi on jo näytteillä, mitä noistakin tulee, Halonenkin maalaa elävämpiä – päristelen Pispalan viertä, silmään heleää Pyhäjärveä saarineen ja syvänsinistä Näsijärven selkää – mutkaisia maantietä Pinsiön kuivalle kankaalle – ja huimasti laskien Sasin ahdetta alas – koko kansallinen maisema järvenselkineen, kaukometsineen avautuu Mahnalanselälle päin – herrajumala, kuinka tämä maa voi olla kaunis ja kuinka pienen murtosaarekkeen siitä olen saanut vangituksi negatiiveilleni, kiitos näistä näkymistä, Taivaan Taiteilija! (s. 322)

Inhan elämän kapeutuessa kapeutumistaan lukija osallistuu totisena hänen kohtaloonsa. Pohdinpa sitäkin, olisiko Inhasta ollut aviomieheksi niille neitosille, joita hän tuli kosiskelleeksi, tuloksetta. Inhan ikätoverit, nuo suomalaiset kuuluisuudet Jean Sibeliuksesta Pekka Haloseen, Eero Järnefeltistä Juhani Ahoon, perustivat perheen, kykenivät seuraelämään, näkyivät ja kuuluivat. Inha ei osannut pitää puoliaan, jäi yksin, erakoitui, vaikka omat veljet auttoivat.

Intoilija tarjoaa syvällisen, eloisan kuvan yhdestä 1900-luvun alkuvuosikymmenten originellista merkkihenkilöstä. Osaltaan myös Finlandia-ehdokkuus ja kohu kirjan ympärillä ovat vahvistaneet Inhan  pysymistä suomalaisten muistissa. Hyvä niin!

Runsaus rasitteena

Kas kummaa, en hihku innostuksesta luettuani Jussi Valtosen jättikirjan, vuoden 2014 Finlandia-palkinnolla kruunatun.  Eilen nielaisin viimeiset rivit He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin e-kirjaversion lähes 600 sivusta. Pistelin samaan syssyyn myös kiitokset ihmisille, jotka ovat osallistuneet Valtosen projektiin.  Heitä on paljon.

Kunnioitusta herättää Valtosen kirjaansa upottama tietomäärä. Lukija kylpee monen alan tutkimustiedoissa ja tuskailee kunnianhimoisen, asiaansa paneutuneen amerikkalaisen kurjaa oloa suomalaisessa yliopistossa. Ei löydy pätevälle tutkijalle paikkaa, kun Joe Chayefski - sittemmin kuuluisa professori  Baltimoren yliopistossa - muuttaa Suomeen ja avioituu suomalaisen Alinan kanssa. Hirtehisiä asetelmia vilahtelee, kun itsensä "huippututkijoiksi" nimenneet suomalaiset pelaavat kotiin päin, torjuvat amerikkalaisen ja välttelevät vieläpä tämän kansainvälisiä tutkimusryhmiä.

Päästäkseen kiinni kunnon töihin Joe lähtee Suomesta. Helsinkiin jäävät vaimo Alina ja poika Samuel. Neurotieteiden lisäksi romaani tarjoaa näkymiä kulttuurien törmäykseen. Rakastuessa ei arvaa, mitä puolisoiden hyvin erilaisesta taustasta seuraa perhe-elämässä. Yhteinen lapsikaan ei voi pidätellä isää Suomessa. On kiiruhdettava ottamaan paikkansa tutkijayhteisössä, kun se vielä on mahdollista. Pojan kasvatus jää äidin murheeksi.

Romaanin puolivälin paikkeilla olin hermostua Alinan kuvaamiseen. Minusta tuntui kuin hän olisi jonkinlainen ripustin yksinhuoltajan piirteille. Alina tulee määritellyksi, ei eläneeksi täyteläisenä henkilönä tapahtumissa. Kun tämä vaihe jää ja Alina menee uudestaan naimisiin, ryhtyy kirjoittamaan kirjoja, osallistumaan julkisiin keskusteluin, saa kaksi poikaa lisää, niin kierrokset romaanissakin kiihtyvät ja ironiset piikit singahtelevat yhä terävämpinä. Välillä ollaan pitkiä jaksoja Yhdysvalloissa Joen kuvioissa.

Huiman pelottavia näköaloja avautuu äärimmilleen kehitellystä ihmisten ohjailusta, kun nämä on koukutettu käyttämään iAm-laitetta. Valikoidut koululaiset saavat sen käyttöönsä suostumalla laitevalmistajan esittelijöiksi. Yhtenä etujoukossa on Joen lahjakas, 15-vuotias tytär. Vanhemmat  eivät tajua lainkaan, mistä on kysymys. Nämä jaksot ovat semmoista tieteellisen aivotutkimuksen tulosten soveltamista, että lukija on aivan äimänä. Ymmärrys ei riitä tajuamaan, mikä kaikki voi olla mahdollista täysin valvomattomassa, amerikkalaismallisessa kaupallisessa toiminnassa. Hyvästä maksusta näet koulu sallii firman värväykset oppilaiden keskuudessa.

Romaanin jälkipuolisko tuo esiin yhä uusia suuria huolenaiheita. Niitä aiheuttavat muun muassa tieteellisten julkaisujen kustannuskeskittymät ja eräät kansainväliset firmat. Ongelmia seuraa myös nuorten idealistien puuhista, kun nämä esimerkiksi eläinkokeiden vastustamisen nimissä ryhtyvät terroritekoihin. Professori Joe Chayefski joutuu maalitauluksi. Käy ilmi, että aikuiseksi varttunut, erittäin lahjakas Samuel on osallisena toimissa. Pojan tiedetään  oleilevan Yhdysvalloissa ja vaikuttavan jossakin boikotteja masinoivassa ryhmässä.

Romaani alkaa yhä enemmän muistuttaa jännityskertomusta. Niinpä minäkään en keskeyttänyt lukemista, ennen kuin pääsin aivan loppuun. Harmikseni aloin aavistella loppuratkaisua jo varhain. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa lukijaa sitä kohti kuin hidastetussa leffassa. Olennaisia, huomiota herättäviä vinkkejä on tarjolla useita, mikä sekin tuntui liian ilmeiseltä. Se seikka lopun tragediasta kuitenkin kirkastuu, että romaanin keskeiset henkilöt, isä-Joe ja äiti-Alina, jotka ovat kaiken aikuisikänsä poteneet syyllisyyttä kasvattajina, eivät syyllisyydestään vapaudu. Mieleeni piirtyi kuva, joka melkeinpä rinnastuu vanhatestamentillisiin uhraamisrituaaleihin. Vaikuttavaksi se on rakennettu näyttämöineen kaikkineen, mutta jäi oudosti tehoamatta minuun lukijana.

Nyt, kun olen toipumassa kiivaasta luku-urakasta, mieli askartelee edelleen kirjan aihelmien ja yksityiskohtien runsaudessa. Sanottava tuntui pakahtuvan määräänsä. On juutalaisuutta, kristillisyyttä, ilmastoasioita, rikollisuutta, koe-eläimiä, lasten kotihoitoa suomalaistyyliin, naisten työuria, miehen äärimmäistä työhön sitoutumista, äänekkäitä kotiriitoja, nuoren miehen ahdinkoa koulun loputtua ja tyttöystävn häivyttyä Jyväskylään, käsituliaseen hankkimista, moraalisia tuskailuja, poliittisen kannan muutoksia ahdingossa... Huikea kuva runsaudesta syntyy valkosiipisten kaskaitten pöllähtäessä valtaisina parvina näkösälle Chayefskien pihamullasta. Melkoisesti lienee kirjailijankin pääkopassa sirissyt, kun hän on mahduttanut kaiken haluamansa yksiin kansiin. Mutta miksi Chayefskien kodista piti vielä aivan loppuvaiheessa mainita semmoinenkin yksityiskohta, että sohva on Ikeasta ostettu?

Valtosen eepos on raapaissut minusta esiin sekä ärtymystä että hingun keskustella tekstin kanssa.  Myönnän ilman muuta, että kirja oli syytä lukea ja sen matkassa yrittää pohtia, mitä meistä itse kullekin ja koko maailmalle on tapahtumassa. Dystopia hätkähdyttää - seuraako siitä muuta?

Tarjoan vielä monista mahdollisista kirjaa käsittelevistä linkeistä tämän yhden, hyvin myönteisen arvion:

 Nykymenon diagnoosi

Jussi Valtonen nousee suomalaisen kirjallisuuden eturiviin

Kulttuuri 13.11.2014 2:00

Jukka Petäjä

Helsingin Sanomat

Sirpa Kähkösen sanataiteen lumoissa

Sotavuosien Kuopion kuvittajana ja tulkkina Sirpa Kähkönen on vertaansa vailla. Hänen mittava Kuopio-sarjansa Tuomen suvun kipeistä vaiheista avartuu Hietakehdossa (2012) sodan orpouttamien lasten tuntoihin huvilalla. Sinne on kertynyt sekalainen joukko aikuisia mukanaan sekä omia että vieraiksi itsensä tuntevia lapsia.  Hämmästelen kirjailijan herkkyyttä paneutua kahden hyvin erilaisen orvon olemukseen, kun elokuun 1943 loppupäivien helle taittuu ukkoseen. Romaanin kolmas osa päättää komeasti tarinan veneretkeen lähisaareen. Isoista asioista alkaa hahmottua ratkaisuja.

Netistä löytyy useita teoksen sisällön kuvauksia, mutta annan vain yhden linkin. Blogitekstin kirjoittajan Jaana Tilloisen tavoin minäkin lumouduin Kähkösen kielestä. Se on notkeaa, sävykästä, osumatarkkaa, hilpeääkin. Ajoittain lauserytmi imaisee lukijan mukaan lasten kiihkeisiin sotalekkeihin kuin nopeatempoinen musiikki. Paikoin kieli hiljenee illan häilyviin tunnelmiin ja saa lukijan eläytymään hämärän hetkiin. Kaikki kerronnan keinot Kähkönen tuntuu hallitsevan suvereenisti. Tarinan keskittäminen muutamaan kuumaan päivään pitää otteessaan, samoin upeasti toteutettu katseen kohdistaminen hyönteisiin kuin lähikuvana. Tunnelmat ja tunteiden läikähdykset välittyvät, eri-ikäiset henkilöt muodostuvat täysiksi ihmisiksi, heidän keskinäiset suhteensa hykerryttävän moninaisiksi.  

Rakenne kokonaisuudessaan tuottaa mielihyvää. Alussa suunnitellaan veneretkeä lähisaareen, perutaan koko retki, lopulta se sittenkin toteutuu. Väliin mahtuu sekä sotaan lähtöjä, naisten ikiaikaisia säilöntä- ja muita huoltohommia, miesten väkevä poliittinen kiista, lasten tulisia riitoja ja lopulta liian huimaksi yltyvä sotaleikki, muttei sentään katastrofi. Kuvio pyörähtää uuteen asentoon, kun syntyy lapsi. Naiset auttavat ja häätävät muun porukan retkelle. Koko elämä mahtuu yhden kirjan kansien väliin!

Olisinpa suonut, että Kähköselle vihdoin olisi tupsahtanut Finlandia-palkinto. Niin ei käynyt, vaikka hänen Graniittimiehensä (2014) kuuluu olevan mestarillinen. Luen ennen pitkää sen ja ehkä myös Neidonkengän, joka yhä uupuu aiemmin lukemistani Kuopio-sarjan romaaneista. Hietakehtoa viipyillen nautiskellessani hiukan haittasi se, etten oitis muistanut kaikkia kirjoista tutuiksi tulleita henkilöitä.

En tiedä, onko Kähköstä käännetty muille kielille. Suorastaan mahdottomalta tuntuu tällaisen kielen kääntäminen. Voiko edes löytyä hänen laistaan kielivirtuoosia, joka tavoittaisi vastaavan äänteellisen soinnin ja savolaismurteen tapaisen sävytyksen vaikkapa englanniksi. Tulin pohtineeksi asiaa, kun illalla luin aiheesta Tommi Melenderin blogitekstin. 

Melenderin ajatuksia jatkaakseni olen hyvin tyytyväinen, että Suomesta yhä löytyy kirjailijoita, jotka loistavat omalla suurenmoisella kielellään. Se jos mikä estää meitä lukijoitakin näivettymästä ja suistamasta tätä perimmäistä omaamme liian ahtaalle.