Lopotti jatkaa sukutarinaa

Mökkiläisen keväthommien lomassa ehdin lopulta lukea kannesta kanteen Tommi Kinnusen Lopotin (2016). Se on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen viipyili Koillismaalla Neljäntien risteyksestä (2014) tutuissa maisemissa. Minun oli vaikea selviytyä Löytövaarojen perheen nimistä. Oli edellisestä kirjasta tutut äiti-Maria ja tämän tytär-Lahja, oli Lahjan mies Onni ja näiden lapset Helena ja Johannes, oli Kaarina, Johanneksen vaimo, sekä heidän neljä lastaan, joista vain poika Tuomas piirtyy täydeksi hahmoksi.

Jotenkin tekstin puikkelehtiminen henkilönimestä toiseen jätti minut pitkään ulkopuoliseksi. Lukeminen tuppasi unohtumaan, mökkipiha houkutteli enemmän kuin kirja. Vasta toisesta osasta loppuun asti jatkoin lähes keskeytymättä.

Nuorimmat tarinan ihmisistä lähtevät liikkeelle suvun isosta talosta. Etelään muuttaa Helena jo noin kymmenvuotiaana. Hänet lähetetään sokeainkouluun Helsinkiin. Vaikeita kokemuksia karttuu. Tyttö pakottautuu selviytymään hankalista kaupunkireiteistä niin kuin opinnoista. Hän ei suostu harjojen tekijäksi, vaan kouluttautuu pianistiksi, joka myös konsertoi. Leipäpuuksi varmistuu pianonviritys, missä työssä hän kehittyy halutuksi mestariksi.

Helenan veljenpoika Tuomas lähtee hänkin etelään. Hän opiskelee Turun oloisessa kaupungissa taloustieteitä, elelee yksikseen ja hankkii satunnaisia kumppaneita paikoista, joissa homomiehet katsastavat toisiaan. Aika ajoin hän näyttäytyy Sini-nimisen tytön kanssa, mikä varmistaa sen, että Tuomas palkataan isoon pankkiin. Kaveruus Sinin kanssa jatkuu, vaikka katkeilee. Suuri muutos tapahtuu, kun Tuomaan ulottuville ilmestyy Osku, upea mies. Heistä tulee kuin tuleekin pari, joka yhdessä jaksaa kulkea niin myötä- kuin vastamäet.

Kirjan toinen ja kolmas osa etenee vuorovedoin Helenan ja Tuomaan elämää seuraten. Kummankin kohtalon käänteet vavahduttavat. Niihin pystyy eläytymään, minkä soisin tuntuvan muutoksina itsessäni. Enpä haluaisi olla ihminen, joka jättää sokean keskelle katuristeystä autojen äkäisten tuuttausten sekaan. Kohtaus järkyttää luettuna, saati oikeasti koettuna. Myöskään homomiesten toiveita lapsesta en haluaisi olla torjumassa. Kirjan lopussa tämä aihe traagisine käänteineen tulee esitetyksi vastaan sanomattomasti.

Lopotista moni bloggaaja on kirjoittanut. Tekstit löytyvät helposti. Samoin  löytyy jokunen kritiikki. Niistä luin tarkkaan vain Suvi Aholan Hesarissa 13.2.2016  julkaistun. Otsikossa Ahola tulkitsee sokean Helenan romaanin voimanaiseksi. Alaotsikko tiiviistää: Menestyskirjailijan toinen romaani jatkaa vähemmistöjen tarinaa sodan merkitsemässä, verkkaan modernisoituvassa Suomessa.

Tässä vielä linkki omaan blogijuttuuni Neljän tien risteyksestä.